Olen viime aikoina viihdyttänyt itseäni uudella musiikkigenrellä, jota myös neofolkiksi kutsutaan. Hämmästys oli kuitenkin suuri, kun aloin tarkemmin selvittää tämän musiikkilajin syntyhistoriaa. Näytti siltä, että aika moni osapuoli halusi omia sen itselleen. Väitetään, että etenkin ns. uusnatsit ovat tykästyneet neofolkin välillä apokalyptisen synkistä näkymistä.
Onko minusta kehittymässä natsi vai mistä oikein on kysymys. Pidänhän myös Rammsteinin mahtipontisesta ja näennäisen yksinkertaisesta musiikista. Natsi mikä natsi. Ja vielä tuli mieleen Röyhkän Kaukon saatanalliset säkeet siinä jo lähes kulttiasemaan nousseella "Jumalan Lahja" -levyllä. Laitoin varmuuden vuoksi vielä Kaukonkin levyn lautasella ja ei - niinkuin oikein muistinkin - kyllä Kaken okkultisuus oli aika kesyä kuunneltavaa. Taisi olla joku levyhtiön markkinointitemppu aikoinaan.
Pink Floyd ja Kraftwerk, molemmat blogistin suosikkeja, ja edelleen näennäisen yksinkertaista musiikkia. Pidän myös näennäisen yksinkertaisista ihmisistä, ruuasta ja skandinaavisesta muotoilusta, Jokin niissäkin viehättää ja saa virneen huulille. Mutta että natsitkin neofolkista. No, okei myönnettäköön, että jos lautasella soi vaikkapa Death in June -yhtye niin en sitä yhtään ihmettele, että ruskeapaidatkin ovat tohkeissaan. Mystiikka myy. Ajat ovat sellaiset.
Mutta oikeastaan piti kirjoittaa Tenhistä, jonka "Airut: Aamujen" -levyn kansi on kuvassa. Sanotaan nyt heti, että tämä ei ole sitä rippikoululeirin turvallista nuotiomusiikkia eikä niitä taivaallisia säveliä vaikka onkin näennäisen yksinkertaista. Tavoite on kuitenkin sama: pyrkiä minimalistisella tavalla mahdollisimman intiimiin kuulijakokemukseen. Sen enempää sitä ei kannata selittää. Tämä ei ole yhtyeen paras levy. Kattavimman kuuntelukokokemuksen Tenhin taiteellisista pyrkimyksistä saa sillä triplalla eli "Folk Aesthetic 1996-2006". Vinyylipainos on vain 500 kappaletta.
Neofolkiin liitetään mielellään sana: nationalismi ja tämä tietysti särähtää monen ns. arvoliberaalin korvassa pahalta, rumalta ja suorastaan räikeältä. Ajat ovat sellaiset. Voidaan jopa väittää, että tuo kyseinen sana herättää vihantunteita. Monotoninen laulu ja välillä mahtipontinen sävelmaailma saattaa herättää kuulijassa kauhistusta ja pelkoa. Mutta älkää peljätkö, se on vain kansallisromantiikkaa sen kirkkaimmassa muodossa ja äärimmäisen näennäisen yksinkertaista.
Välillä kuiskutellaan omalla äidinkielellä, vihjaillaan ja synkistellään. Melankolisuus kuuluu neofolkiin kuin nenä päähän. Joku voi hakea ja löytääkin siitä jotain eurosentristä maailmankatsomusta, minä en. Ulkomaillakin Tenhistä tykätään. Anton Belovkin saapuu poppoonsa kanssa Suomeen lokakuussa ja se on jo loppuunmyyty. Joku jäi tälläkin kertaa ilman lippua että sitärataa. Se olisi ollut niin näennäisen yksinkertaista hommata se lippu ajoissa, perkele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti