torstai 29. joulukuuta 2011

Kuka maksaa viulut

Euromaiden velkakriisissä puhutaan mittavista rahasummista ja tähän päivään mennessä velkoja ei ole kyetty lyhentämään lukuun ottamatta niitä maita, joissa kansa pantiin maksamaan. Jopa pelkkiin korkojen maksuihin on jouduttu ottamaan lisää lainarahaa. Ei näytä hyvältä, kun jo kansakoulussakin opetettiin, että velat on aina maksettava. Järjettömiin summiin kasvanut velkasumma paisuu kuin pullataikina ja euromaat ovat pumpanneet lisää rahaa rahamarkkinoille vain taatakseen sen, ettei korttitalo romahtaisi. Poliittiset päättäjät ovat ostaneet lisäaikaa halvoilla koroilla.

Velkaiset lainaajat ja velkaiset lainanantajat ovat kestämätön epäyhtälö, jonka todellista ratkaisua joudumme odottamaan vielä jonkin aikaa. Tähän velkasuhteeseen eivät päde mitkään markkinatalouden perinteiset lait. Jos näin olisi, velkojat olisivat jo aikaa sitten kirjanneet tappiot taseissaan. Normaalista yksityisoikeudellisesta sopimuksesta on tullut julkinen ja jokaista rahaliiton kansalaista koskettava ongelma. Velasta on tehty rahaliittolaisten yhteisvastuun nimissä julkinen ja tulta syöksevä hirviö.

Yleensä talouspolitiikassa, varsinkin Keynesin nimiin vannovien mukaan, julkista velkarahaa otetaan lähinnä silloin, kun investoinnit eivät vedä. Halutaan pitää työllisyys ja kulutus riittävän korkealla tasolla. Tämä on perinteisen taloustieteen kantavia oppeja, jolla halutaan tasata suhdanteiden vaikutusta taloudelliseen kasvuun. Lordin oppi on toiminut mainiosti reaalitalouden puolella viimeisten vuosikymmenien aikana. Hyvinvointivaltion olemassaolon yksi kulmakivistä perustuu juuri järkeviin investointeihin eli sijoituksiin kasvua pönkittäviin kohteisiin.

Nyt julkista velkaa otetaan finanssimarkkinoita varten. Puhutaan ns. finansialisaatiosta, jossa finanssimarkkinoista on tullut valtioiden talouspolitiikkaa pyörittävä taho. Euroalueella temmeltänyt pääoma haki kohteita mm. kiinteistömarkkinoilta ja epäonnistui pahasti hankkeissaan. Tuottamaton ja velkainen pääoma makaa pääosin toimettomana ja sijoittajien tuska on sen mukainen. Suomen valtion velkaantumistahti on nopeinta kautta aikojen ja otettua lainarahaa käytetään sumeilematta sijoittajien tappioiden maksamiseen.

Velat on kuitenkin maksettava tai järjesteltävä uudelleen. Hoidetaanko ne kenties inflaation kautta, mikä lienee EKP:n viimeisin tahto. Tämä riittänee kuitenkin vain osittain. Kansan kukkaroon kurkkiminen onkin sitten jo poliittinen riski. Tästä on Euroopassa jo niin erilaisia mielipiteitä, että se ei taida onnistua ilman selkkauksia. Sijoittajien vastuu lienee siinä määrin jo liturginen valhe, josta ei viitsi vääntää sen enempää. Kunnon rysäystä kun tuntuvan pelkäävän kaikki määräävät tahot.

Joulun jälkeen tulee aina uusi vuosi. Uusi vuosi, joka on aina entistä parempi tai sitten pahempi. Tilanteesta riippuen. Kaikille blogin lukijoille hyvää eurovuotta tai sitten hyvää erovuotta. Parempi kunnon rytky kuin lihava riita vai miten se menikään. Joka tapauksessa ensi vuosi on ratkaisujen aikaa. Mitä nopeammin sen parempi, sillä keinot kyllä tiedetään.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Joulu on taas

Suomalaiset veronmaksajat antoivat etukäteen muikean joululahjan eurooppalaisille pankeille, rapiat yhdeksän miljardia euroa. Samalla Suomi on yhä tiiviimmin mukana taloushistoriansa suurimmassa puhalluksessa, jossa avoinna oleva piikki tuntuu olevan ääretön. EKP antoi 489 mrd. euroa lainaa lähes nollakorolla, josta jokaisen suomalaisen veronmaksajan osuus on noin 1700 euroa.

Tätä ennen Euroopan keskuspankilla eli EKP:lla oli jo 1300 mrd. euroa kiinni euron pelastusoperaatiossa. Kun kaikki sitoumukset ja vastuut lasketaan yhteen, niin Suomen osuus nousee yksistään EKP:n kautta jo yli 30 mrd. euroon. Ja lisää on tulossa keväällä, kunhan nämä juuri halvalla lainatut rahat saadaan taas sijoitettua hyviin kohteisiin. Valtamedia puhuu piristysruiskeesta, mutta Vaarinajattelija tuntee vähintäänkin kymmenen tuuman rautanaulan piston kankussaan. Niin höpöltä tällä hetkellä tuntuu jouluaattoa odotellessa.

Valtamediassa puhutaan 500 sadasta pankista. Jotenkin tulee mieleen, että kun tarkemmin asiaa tarkastelee, niin eiköhän nuo ranskalaiset, saksalaiset, italialaiset, brittiläiset ja espanjalaiset pöhöpankkiirit olevan niitä kärkipään rahan ruinaajia. Niillä on kuulemma liikaa joitain suuria ja kalliita sijoituksia epämääräisissä hankkeissa.

Kreikkahan voisi olla vaikkapa yksi loistava rahoituskohde, sinne kun sijoittaa niin aina saa parempaa korkoa. Suurpankit saivat rahaa sisään yhdellä prosentilla ja sijoituksille haetaan kuuden prosentin tuottoa. Sehän on sitä normaalia ja perinteistä pankkitoimintaa, otto- ja antolainausta. Otetaan halvalla ja annetaan kalliilla, varma rahasampo.

Käy kuinka käy, niin suomalainen häviää aina. Olemme sekä takaajia että lainaajia ja mukana kaikissa mahdollisissa euron pelastushankkeissa joko suoraan tai epäsuoraan. Suomi on kiinni mittavassa tulonsiirto-operaatiossa, jonka loppusummaa ei tiedä vielä kukaan. Pääoma pyörittää ja jallittaa ja maassa on rauha. Suomen eduskuntakin lauloi tänään niin nätisti kuusen ympärillä ja siirtyi hyvin ansaitulle kuuden viikon talvilomalle. Raskas työ uuvuttaa ja väsyttää. Ja varsinkin silloin, kun asioille ei voi mitään.

Vaarinajattelijalla on pahoja vaikeuksia löytää enää sopivia adjektiiveja kuvaamaan tätä prosessia. Kriisi sanakin on kärsinyt jo inflaation, ei tunnu miltään eikä hetkauta. Olisiko katastrofi, moka mikä moka, äärimmäinen aivojen häiriötila, samassa katolisessa kirkkoveneessä, taloustsunami, hyperinflaatiota odotellessa, kapitalistinen täystuho, herkkien tunteiden aikakausi, hätähäiriötila vai joku muu osuvampi sana kertomaan kansalle, missä mennään.

Kunnon pankkituki on aina poikaa. Säilyy turkulainenkin joulurauha samalla. Täytyy kyllä myöntää, että olipa hyvin ajoitettu operaatio, just in prime time. Kyllä ne osaa. Mutta nyt on siis joululaulujen aika. Ei surra huomista, nyt on riemun raikkahin aika. Ja kaikki tonttu-ukot joukolla hyppimään. Säkenöivää Joulun aikaa kaikille säädyille, toivottaa blogisti.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Paskapuhetta, osa 1

Näin Joulun kunniaksi on syytä oikoa muutamia paskapuheita, jotta meillä kaikilla olisi hyvä mieli. Ensimmäisessä osassa keskityn valtiovarainministeri Urpilaisen evankeliumiin ja toisessa osassa pääministeri Kataisen kantaa ottaviin lausuntoihin.

Ensinnäkin on syytä määritellä, mitä ymmärrän paskapuheelle. Paskapuheena voidaan pitää lausumaa, jossa annetaan vääristyneitä tietoja, johdetaan harhaan, valehdellaan tai salataan olennaista tietoa, annetaan yksipuolista informaatiota, luodaan vääristynyt kuva jne. Listaa voidaan jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta yleensä puolueiden vaalilupaukset kattavat mainiosti edellä mainitut kriteerit.

Urpilaisen kaksi vaaliteemaa olivat ns. sijoittajavastuu ja työmarkkinatuen korotus satasella. Sijoittajavastuu on jo virallisestikin todettu paskapuheeksi, joten ei siitä sen enempää. Keskitytään tuohon maagiseen 100 euron lupaukseen ja mitä kaikkea se pitää sisällään. Suurelle yleisölle lienee syntynyt vahva illuusio siitä, että kaikkien köyhimpien ihmisten tulot kasvavat satasella. Näin ei ole ja tämä on sitä Urpilaisen paskapuhetta.

Työmarkkinatuki toki nousee, mutta köyhien asemaan sillä ei ole käytännössä mitään merkitystä. Työmarkkinatuki on tänä vuonna yksin elävälle 25,74 euroa arkipäivässä, josta köyhä kuittaa verojen jälkeen 442,73 euroa kuukaudessa. Ensi vuoden alusta tuki nousee 31,36 ja käteen jää verojen jälkeen 539,39 euroa kuukaudessa. Erotus on siis 96,66, jota toitotettiin kaikissa mahdollisissa vaalitilaisuuksissa. Sitä mainostettiin historialliseksi korotukseksi mm. ministeri Arhinmäen suulla ja kirkon edustajatkin saivat taas kahvia juodakseen.

Vanhat synnit on siis annettu anteeksi vai mitä? Kuulostaa hyvältä ja oikeudenmukaiselta, 20 vuoteen ensimmäinen todellinen korotus kaikkein köyhimmille. Näin joulun aikaan tontut ovat liikkeellä mutta lopetetaan se tonttuilu ajoissa ja mennään asian ytimeen. Pelkällä työmarkkinatuella ei kukaan elä Suomessa. Sitä varten on olemassa valtion asumistukijärjestelmä ja kuntien perusturvavirasto, jota myös leikkkisästi sossuksi kutsutaan. Ihan tulee oma sussu mieleen.

Köyhä hakee siis valtiolta asumistukea ja kunnalta toimeentulotukea. Riippumatta siitä mitä nuo tuet yhteensä tekevät, yksin asuvan perusosa on tänä vuonna 419,11 ja ensi vuoden alusta indeksikorotuksen jälkeen 461,05 kuukaudessa. Tämä on siis se rahasumma, jolla on tultava toimeen asumiskustannusten jälkeen. Korotusta on 41,94 euroa kuukaudessa eli 1,38 euroa päivässä. Tämä on totta eikä paskapuhetta. Paskapuheet on aina jaettava vähintään kahdella.

Käytännössä siis toimeentulotuen suuruus pienenee, kun työmarkkinatuen korotus astuu voimaan. Käytettävissä oleviin tuloihin sillä on tuo vajaan 42 euron korotus, ei yhtään enempää. Valtio maksaa siis enemmän kuin aikaisemmin ja kunnat taas säästävät toimeentulomenoissaan. Ilman indeksikorotusta perusturvan korotus olisi jäänyt 25,15 euroon, mutta se onkin sitten jo toinen juttu.  

lauantai 17. joulukuuta 2011

Paavosta presidentti

Nyt tiedän, minkä numeron piirrän tulevissa presidentin vaaleissa. Kuka voi olla äänestämättä miestä, joka on oikeassa. Ei vaarinajattelija nyt niin tyhmä ole, että äänestää ehdokasta, joka on väärässä. Ei ole olemassa vaihtoehtoa. Pekka ja Pätkääkö, ei missään tapauksessa. Ne miehet ovat tulleet todella kalliiksi tällä maalle. Paavo Väyrynen on ainoa vaihtoehto, jolla näyttää olevan jonkinlainen ymmärrys maailman menosta.

On tietysti surullista, että ehdokkaina ovat joukkio epämääräisiä itsensä tykö tekeviä ehdokkaita, joilla ei ole mitään uutta tarjottavana. Varsinkin kun kysymys on ns. suorasta kansanvaalista, joka on harvinainen tapahtuma suomalaisessa demokratiassa. Kansa ei kuitenkaan voi valita ehdokkaitaan ja siihen on tyytyminen. Niin ikävältä kuin se kuulostaakin tässä tapauksessa. Todellisia ehdokkaita on vain kaksi: Sauli Niinistö ja Paavo Väyrynen. Muut kuusi kulkevat sinä sivussa.

Pekka eli Lipponen keskustelee mielellään vain Kiinan keisarin kanssa, kärsii pahasta tautologiasta ja edustaa menneisyyttä. Pekasta on tullut vain hölmö Pätkän eli Niinistön apumies, jonka ainoa päämäärä on hajottaa vastaehdokkaiden rintamaa. Pätkä pärjää paremmin ja oli juonikkaampi myös elokuvissa. Pätkä osaa kuviot ja hänellä on taitava taustajoukko briiffaamassa julkisuuskuvaa. Faktat on hallussa ja pohdiskelevan puhetyylin ideana on kosia äänestäjät puolelle näinä vaikeina aikoina. Ennakkosuosikki ja susi lammasten vaatteissa.

Oikea Pekka eli Haavisto on väärässä paikassa. Väärä mies presidentiksi, löytyy parempaakin tekemistä.  Soinilla on taas asennevimma tai paremminkin sanottuna vamma, jota on vaikea ymmärtää. Yhden aatteen mies, jonka ajatusmaailma on yksitotinen ja junnaava. Nuorimmalta  Paavolta eli Arhinmäeltä puuttuu uskottavuus ja näytöt, kypsyy paremmin muualla. Naiset eli Biaudet ja Essayh edustavat selkeimmin  ajatusmaailmaa, joka perustuu humanismille ja kristilliselle maailmankuvalle. Vaikka presidentin tehtäviin kuuluukin arvojohtajuus, muut asiat nousevat kuitenkin etusijalle.

Jäljelle jää vain yksi vaihtoehto. Suomi tarvitsee oman Justiinansa. Väyrynen on porukan ainoa tohtori, jolla on ylivoimainen kokemus kansainvälisissä piireissä. Erityisesti Vaarinajattelijaa miellyttää Paavo suhde venäläisiin. Paavo on Kekkosen oppipoika, joka osaa venäläisen metkut. Kun rajan takana kalistellaan, niin muilta ehdokkailta nousee tukka pystyyn. Paavo sen sijaan ei ole huolissaan vaan käy pitkiin ja aikaa käyviin neuvotteluihin. Ja yleensä hyvin tuloksin. Mieleen tulee nyt ensimmäisenä vaikeat puutulli -neuvottelut, jossa Paavo korjasi potin kotiin. On suorastaan hämmästyttävää, miten vajavaiset tiedot ja taidot muilla ehdokkailla on tärkeissä idänsuhteissa.

Paavo oli pitkään myös Euroopan parlamentissa. Euroopan unionin päättäjät ja tapa toimia eurooppalaisissa yhteistyökuvioissa on Väyryselle tuttua puuhaa. Mies tietää mistä puhuu ja kuka pitää ohjaksia käsissään. Realistinen näkemys kansainvälisestä valtapolitiikasta on vain eduksi presidentin tehtäviä hoitaessa.  Tässäkin suhteessa Paavo on ylivoimainen ykkönen.

Kun tähän kaikkeen vielä lisää Paavon suhde rahaliittoon ja muihin taloudellisiin kytkyliittoihin, niin parempaa presidenttiä Suomi ei voi saada. Väyrysellä on vankka ymmärrys talouden ja politiikan nivoutumisesta yhteen. Ja ennen kaikkea syy ja seuraussuhteiden analysointi on omaa luokkaansa. Suomi -neito tarvitsee oman Justiinan ja vain Paavosta on siihen. Nyt on Paavon aika näyttää.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Suomen kauppatase jämähti miinukselle


Viimeisten vuosien aikana Suomen kauppataseen ylijäämä on hiipunut dramaattisesti. Kymmenen vuotta sitten ylijäämää oli vielä 11,7 mrd. euroa. Kuluvan vuoden kauppatase tulee olemaan miinuksella ensimmäistä kertaa sitten euron tulon. Suomi tuo siis enemmän tavaroita kuin se vie. Vientiteollisuus näyttää olleen erityisen pahoissa vaikeuksissa viimeisen neljän vuoden aikana.

Viime vuonna Suomen vienti oli 52,4 mrd. ja tuontia kertyi 51,5 mrd euroa.  Kauppatase oli vielä 870 miljoonaa plussalla. Tullihallituksen ulkomaankauppatilastojen mukaan kauppatase oli tänä vuonna tammi-lokakuussa jo 2,6 mrd. alijäämäinen. Pitkän ajan trendi on huolestuttava ja herättää kysymyksiä. Reaalitalouden asiat jäävät helposti vähäiselle huomiolle, kun rahatalouden ongelmat euromaiden velkakriisin muodossa saavat runsaasti palstatilaa.

  
Suomen kauppatase oli viimeksi alijäämäinen vuonna 1990. Vahva markka ei toiminut tuossakaan yhteydessä ja seuraavana vuonna markka devalvoitiin pakolla. Vaarinajattelija kysyi syitä Suomen kauppataseen kehitykselle kahdelta taloutta tutkivalta laitokselta. Ensimmäisessä laitoksen ekonomisti ei ongelmaa nähnyt vaan kehotti tarkastelemaan vaihtotasetta, jossa rakennemuutos näkyy paremmin. Palvelujen osuus kasvaa jatkossa ja vaihtotase on kuta kuinkin tasapainossa.


Toisessa ekonomisti oli pragmaattisempi ja korosti  kansainvälisen kysynnän hiipumista ja samanaikaista talouskasvun hidastumista. Erikseen hän mainitsi paperi- ja elektroniikkateollisuuden vientivaikeudet. Lisäksi tuontipuolella öljyn hinnan nousu on lisännyt kauppataseen alijäämää. Työnantajaa ja palkansaajaa edustavat tutkijat eivät halunneet sen kummemmin pohtia syitä alijäämäiselle kauppataseelle.


Euroopan unioni on Suomen tärkein vientimarkkina.  Euromaihin Suomi vie vajaan kolmanneksen koko viennistään ja muiden EU-maiden osuus on vastaavasti 25 %. Suomen kolme suurinta vientimaata ovat Ruotsi, Venäjä ja Saksa. Suurin euromaa Saksa tippui syyskuussa kolmannelle sijalle. Tuonnissa Venäjä säilytti edelleen ykkössijansa.


Euroalueen suhteellinen osuus Suomen viennistä on pysynyt samalla tasolla jo pitkään. Lyhyellä aikavälillä vientiteollisuuden hintakilpailukykyä on vaikea saada kuosiin, joten on todennäköistä, että teollisuustuotteiden vienti tarpoo hangessa vielä pitkään. Talouden rakennemuutos näkyy selvästi Suomen ulkomaankaupassa ja samaan aikaan vientiteollisuudesta on kadonnut tuhansia työpaikkoja.


Vaarinajattelijaa kummastuttaa talouspolitiikasta päättävien tahojen kiinnostuksen puute vientiteollisuuden rakenteellisista ongelmista. Valtamedia on myös hiljaa. Sisäinen devalvaatio, mitä taloustieteen nobelisti Krugman Suomelle kyynisesti kävi suosittelemassa, ei näytä toimivan ja ulkoinen devalvaatio on mahdottomuus. Suo siellä ja vetelä täällä.


Työvoimakustannusten kohtuullista nousua on tietoisesti pönkitetty veroratkaisuin. Panostus on ollut kotimaisen kysynnän vahvistamisessa. Ilman veropoliittisia toimia palkansaajien ostovoima olisi olennaiseti hiipunut. Ja samaan aikaan valtio on velkaantunut kiivasta tahtia alentamalla tuloverotusta, joka on rahoitettu "halvalla" lainarahalla. Mitä sitten tapahtuu, kun tämäkin tie on lopussa. Umpitien merkki saattaa häämöttää jo seuraavan mutkan takana.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Niskalenkkimies pahassa sillassa

Markkinavoimista niskalenkin ottanut pääministeri Katainen on neuvottelumatkalla Brysselissä. Pahasti näyttää siltä, että suomalainen uho kääntyi tälläkin kertaa tuhoksi. Katainen on pahassa sillassa. Suomeen tullessa trikoot lienee jo revitty, ja tuliaisethan varastettiinkin jo paikan päällä.

Suomi halusi sijoittajavastuuta, ei saanut. Suomi halusi yksimielisyyttä päätöksentekoon, ei saanut.  Kaksi aivan keskeistä tavoitetta, jotka koskettivat euroalueen pysyvän kriisirahaston päätöksentekoa, kaatuivat. Sopimus tullaan allekirjoittamaan maaliskuuhun mennessä, siihen asti on vielä aikaa. Euroopan vakausmekanismi eli EVM otetaan käyttöön ensi vuonna jo heinäkuun alussa.

Suomi sai Brysselin julkilausumaan alaviitteeseen lausuman siitä, että määrä-enemmistön hyväksyminen päätöksenteossa tarvitse Suomen eduskunnan luvan. Jääkö se vain alaviitteeseen. riippuu siis suomalaisista itsestään. Ymmärtääkseni se vaatii eduskunnassa 2/3 enemmistöpäätöksen, jotta siirtyminen enemmistöpäätösten mukaiseen käytäntöön onnistuu EVM:ssä.

Vaarinajattelija odottaa mielenkiinnolla, miten suomalainen media ottaa painisankarinsa vastaan. Tehdäänkö hänestä marttyyri, joka joutui taipumaan vahvan ylivoiman edessä. Mies, joka taisteli urhoollisesti kaikilla rintamilla, mutta mikään ei auttanut. Vaiko oliko hän vain tottelevainen puudeli, jolle kerrottiin missä se hänen paikkansa on.

Todennäköistä on, valtamedia aloittaa massiivisen rummutuksen Helsingin Sanomien johdolla siitä, että Suomi ei voi tässä vaarallisessa ja räjähdysherkässä tilanteessa vaarantaa koko Euroopan tulevaisuutta. Uhkailu ja pelottelu jatkuu. Maalaillaan punaista pirua seinälle, jos eduskunta äänestää väärin.

Suomi on tunnetusti heikolla itsetunnolla ja jopa sairaalloisen miellyttämiskulttuurin omaava yhteiskunta. Tämä siis toimii etenkin ulkosuhteiden hoidossa, jossa Suomi -brändin luominen on saanut jo naurettavia piirteitä. Eihän me näin voida tehdä, mitähän ne silloin meistä ajattelevat. Vai alkaako taas höpöttäminen vakuuksista ja niiden kaiken mahdollistavista tempuista.

Suomi tunnetaan maana, joka ei sanojaan syö. Tämäkin pätee etenkin ulkosuhteissa. Oman kansansa edessä sanojensa syöminen on helppoa ja tuttua puuhaa, josta ei tilille joudu. Lähitulevaisuudessa nähdään onko Suomesta tullut terveellä itsetunnolla ja omilla jaloillaan seisova kansakunta, joka uskaltaa luottaa itseensä. Maalaisjärjen käyttö on osoittautunut varsin toimivaksi systeemiksi vieläkin pahemmissa kriisitilanteissa.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Vasurilla mestariksi

Robbe teki sen, mitä Suomessa kovasti odoteltiin. Yhdellä kädellä Euroopan raskaansarjan mestariksi on jo saavutus sinänsä. Oikea käsi paskaksi ensimmäisessä erässä, kuuluu virallinen selitys ja siihen on uskottava. Niin pahasti Robben pää kuitenkin nitkahteli useamman kerran neljännessä erässä, että huonolta näytti, mitä tuleman pitää. Tuomarit löysivät kuitenkin voittajan ja siihenkin on uskominen.

On tietysti vaikeaa, jos vastustaja, joka on pään verran lyhempi, käy päälle puskemalla kyyryssä kuin raivo härkä. Päälakeen on turha iskeä. Katsoja ei kuitenkaan voinut välttyä siltä vaikutelmalta, että ihmeellisen passiivinen Helenius oli. Hän valmistautui jo hyvissä ajoin suojaamaan itseään ja vaikutti siltä, että halukkuus iskeä takaisin oli tipotiessään. Syy oli ilmeisesti murtuneessa kädessä.

Britin taktiikkana oli päästä ottelemaan läheltä ja näyttää kieltään aina välillä sopivassa kohtaa. Lisäksi sitominen ja koukut olivat Chisoran tavaramerkki. Iskuja sateli ja niissä Helenius jäi selvästi kakkoseksi.  Lähikosketuksessa koiruudet korostuvat ja niitä on vaikeampi huomata. Robbe otteli puhtaammin ja näytti nyrkkeilijältä. Derek pyrki lähelle ja huitoi kuin heinämies pellolla.

Kuuntelin kommentteja Boxingurun selostajilta ja suurin huoli oli Derekin uran jatko. Pitäisi päästä matsaamaan amerikkalaista vastaan, kun ei pärjää yksikätiselle. Vaikka Robbe olikin etukäteen ennakkosuosikki, niin silti olin huomaavani jotain kaunaa saksalaista nyrkkeilytallia vastaan. Oliko kysymyksessä lahjatuomio tai jotain siihen suuntaan? Vähän taisi jäädä kaivelemaan tuo takapihan sällin häviö.

Suomi sai mestarin. Robbe on ensimmäinen suomalainen raskaansarjan mestari, joka jää historiaan kaikista valituksista ja urputuksista huolimatta. Toivoa vain sopii, että paikat kestävät, sillä suuri ottelu on vasta edessä. Klitschkoa vastaan Robbe tarvitsee kuitenkin molemmat kädet.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Nokia shorttaajien suosikki

Nokian osakekurssi on pitänyt yllättävän hyvin pintansa, kun ottaa huomioon, että lyhyeksi myyjät ovat kasvattaneet rajulla volyymilla positioitaan. Viimeisten tietojen mukaan marraskuun lopussa shorttien määrä on kasvanut jopa 220 miljoonaan osakkeeseen.  Nokian osakepääomasta siis lähes kuusi prosenttia on pelureiden hallussa. Tämä ei voi olla vaikuttamatta yrityksen kurssiin, kuten alla olevasta kuviosta näkyy.



Lyhyeksi myynnin tarkoituksena on saada tiputettua yrityksen osakekurssi, jotta shorttareiden lainaamat osakkeet voidaan ostaa takaisin myöhemmin halvemmalla hinnalla. Kuka sitten lainaa spekulanteille, onkin toinen kysymys. Ovatko takana suuret institutionaaliset omistajat vai joku muu taho, jää vain arvailujen varaan. Pelin henki on kuitenkin selvä, osaketta dumpataan tarkoituksella.

Nokia on otollinen kohde, mistä olen jo aikaisemminkin kirjoittanut. Ristiriitaiset huhupuheet ja suoranainen valehtelu leimaavat mediaa. Voit lukea, että Nokia uusi Lumia puhelin myy erityisen huonosti. Eräs analyytikko väitti sen myyvän vain 500 000 tänä vuonna. Toisaalla kerrotaan, että Lumiaa myytiin jo 600 000 kahden ensimmäisen viikon aikana. Nokia itse kertoo, että Lumia puhelinten kova kysyntä yllätti Englannissa .
Ei ole ihme, että piensijoittajalla on välillä orpopojan rooli. Päälle voi vain katsoa, kun iso raha painaa. Lohduttavaa on se, että spekulanttien pyörityksellä ei ole mitään tekemistä yrityksen todellisen tuloksenteon kanssa. Toinen asia, joka varmasti kismittää pientä sijoittajaa, on Nokian vaitonainen viestintä. Todellisia myyntilukuja on turha udella.

Hiljaa hyvää tulee, tavataan sanoa. Holdaajan on siihen pakko luottaa ja käyttää otolliset Nokian osakkeen ostotilanteet hyödyksi varojen niin salliessa. Vaarinajattelija on rehellisesti ja aidosti Nokia-uskovainen. Hän tuntee tuotteen ja aikoo jatkossankin turvautua Nokian laatukapuloihin. Niillä on pärjätty vallan mainiosti tähänkin saakka. Pientä hymyäkin jo irtoaa, kun eetterissä kerrotaan, että N8:lla kuvataan jo pitkää leffaa valtameren takana.

Vain yksi asia huolestuttaa. On mahdollista, että tulen toisiin aatoksiin, jos Nokian pääkonttori siirtyy tai siirretään muualle. Nokia on kuitenkin omalla tavallaan Suomessa jo instituutio, sanokoon muut mitä sanoo, jolla on oma tärkeä yhteiskunnallinen vastuunsa. Jos tuosta tavoitteesta lipsutaan markkinavoimien toimesta niin se oli sitten viimeinen nokialainen.