Kreikkalainen romanssi

Olen kirjoittanut Kreikasta blogissani aika usein syistä, jotka lienevät tuttuja kaikille aikaansa seuraaville. Siis maan talouskriisistä ja etenkin ns. eurokriisistä. Joskus tuntuu, että jo ihan riittävästi, joten välillä voi vähän höllentää ja miettiä mukaviakin asioita ennen tulevia onnettomia tapahtumia.

Tutustuin nuoruudessani kreikkalaiseen tyttöön, jonka kanssa seurustelimme aina siihen asti kun hän lähti takaisin Ateenaan. Itse asiassa suhde syveni niin vakavaksi, että olin jo jossain vaiheessa muuttamassa Kreikkaan. Selvitin innokkaasti opiskelumahdollisuuksia Ateenan yliopistossa mutta lähtemättä jäi. Opinnot Suomessa olivat siinä vaiheessa, että katsoin parhaaksi jatkaa niitä tutussa ympäristössä.

Evitalla oli jo silloin selvä päämäärä. Valmistuttuaan lääkäriksi hän muuttaisi välittömästi Yhdysvaltoihin töihin. Kreikassa kuulemma ei ole mahdollisuuksia saada kunnon työpaikkaa. Muistan hämärästi nuorena idealistina, etten kauheasti pitänyt juuri tuosta ajatuksesta. Väitin, että Kreikassa riittäisi varmasti töitä pätevälle gynekologille.

Aivovuotoa ja aivotyövoimaa, mahtavia sanoja globaalissa taloudessa ja jo siihen aikaan. Hän kuului ns. parempaan väkeen ja oli tottunut myös sen standardin mukaiseen elintasoon. Ensimmäinen ja ainoa riitamme oli mahtipontista poliittista väittelyä kreikkalaisella temperamentilla ja suomalaisella vittuilulla varustettuna. Oli lähellä, ettei siihen olisi päättynyt juuri alkanut kiihkeä romanssi.

Ymmärsin kuitenkin herrasmiehenä perääntyä. Tunteitani myös kummasti viilensi kutreiltani valuva kylmä suomalainen olut, jonka riidan toinen osapuoli oli sinne suutuspäissään kumonnut. Sanomattakin lienee selvää, että suhteemme vain syveni ja lämpeni entisestään tuon episodin jälkeen. Ymmärsin myös hyvin nopeasti, että joka paikassa ei tarvitse välttämättä aukoa päätään.

Tutustuminen ulkomaalaisiin on aina opettavaista ja avartavaa. Minäkin opin sangen nopeasti mm. naisen alapään latinankieliset nimet. Huomasin heti, että opettajallani on selvä professionaalinen ote noihin juttuihin. Musiikkimakummekin oli kovin yhtenäinen, sillä molemmat rentouduimme villisti suomalaisen ns. valkoisen neekerin konsertissa.

Kaukosuhteemme hiipui kuitenkin ajan mittaan. Ei ollut rahaa matkustaa ja nettikin oli vielä keksimättä. Yhteyttä pidettiin tuohon aikaan kirjeitse ja lankapuhelimella. Olen joskus miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos olisi lähtenyt vieraille maille. Säpinää riittäisi kybällä ja voisi olla nykyään aika kiperät ja tuuliset olot Ateenan kaduilla.

Paljon paremmalta ajatukselta tuntuukin laittaa upea Arletan vinyyli, 12 + 1 laulua (1969) lautaselle soimaan. Arleta on koonnut Manos Hadjidakisin sävellykset kätevästi yhdelle levylle. Arleta on niitä Kreikan ns. uuden aallon laulajia, jotka olivat suosittuja mm. Parisiin opiskelijakevään tapahtumien johdosta. Balladia kitaralla ja pianolla säestettynä. Evitalla on hyvä musiikkitaju, sillä yllättävän seesteistä ja rauhoittavan kreikkalaista musiikkia on tarjolla vielä näinä myrskyisinä aikoina.

Vain muutaman vinyylin tähden

Sanotaan, että Suomessa on vinyylibuumi. Tai ainakin näin on kerrottu olleen jo muutaman vuoden. Vaikka prosenttiluvut ovatkin huimassa kasvussa, todellisuudessa vinyylilevyt ovat edelleenkin harvojen ja valittujen harrastus. Omat älppärini ovat kuitenkin kuuliaisesti seuranneet omistajaansa lukuisilla muuttoreissuilla.

-Ek sää viäläkään oo päässy näistä eroon olen kuullut monta kertaa hikisen muuttomiehen suusta. Nää painaakin niin perkeleesti. Apurit on moneen kertaan vaihtunut mutta vinyylit ovat edelleen tallella. Ja lisää äänilevyjä on kertynyt vuosien saatossa. Timo Lassyn viimeisinkin on jo tilattu, kunhan nyt saavat lisää tavaraa. Osa äänilevyistä on siis edelleenkin kysyttyä ja ylivoimaisesti suurin osa ei kuluttajaa kiinnosta. Lupasivat kyllä lähettää heti, kun saavat lisää.

Näillä mennään. No, Lassyn ehtii varmasti vielä tsekkaamaan Baltic Jazzeilla ennen kuin levy on perillä kotona pyörimässä lautasella. Siis sitä vanhahtavaa soundijatsia, perinteikästä ja ilmavaa souljatsia. Saksofoni soi kirkkaan hämyisenä ja vähän niin kuin lattareissa oltaisiin, jos joku nyt ei miestä satu tunnistamaan.

Vaikka hintataso onkin jonkun verran noussut, ei vinyylilevyjen kerääminen ja kuunteleminen nyt niin kallista ole. Uuden viritinvahvistimen jouduin tosin hankkimaan, kun vanhasta pimahti phono johonkin bittiavaruuteen. Vanha Tehnicsin levari 80-luvulta toimii kuin junan vessa. Uusi neula ja siinä kaikki. Ja Räsäsen Olavin komiat kajarit on pompottanu jo yli 30 vuotta. Uudet kuulokkeet tuli toki hommattua naapurisovun takia.

Kirppareilla, toreilla ja divareissa on käytettyä levyä mukavasti vieläkin tarjolla. Vielä muutama vuosi sitten sai pilkkahinnalla. Ei kuitenkaan enää. Asiantuntevat myyjät ovat tiedostaneet hintatason. Tosin usein aivan väärin perustein. Vanhassa käytetyssäkin äänilevyssä kunto on se, joka ratkaisee. Pidän itseäni enemmänkin hyvän musiikin kuuntelijana kuin harvinaisten levyjen keräilijänä. Mieluummin jätän ostamatta, jos levyä ei voi kuunnella.

Siis levyn kansi ja itse kiekko on oltava kondiksessa. Ei voi pitää (near minttinä) äänilevyä, jonka kanteen naapurin koltiainen on piirtänyt kirkkoveneen ja levy rahisee ja ritisee vaikka myyjä puhdistikin sen erikeepperillä. Saattaa toki olla, että uriin jäi jotain liimaa tai muita vastaavia selityksiä kyllä riittää. Äänilevyn säilyttäminen ja musiikista nauttiminen vaatii hellää kättä ja huolenpitoa. Hyvänä pidetty vinyylilevy on jo itsessään taideteos.

Digitaalinen äänimaailma on tunkeutunut kaikkialle. Vinyylilevy ei oikein sovi nykyaikaan omassa analogisessa maailmankuvassaan. Monella nuorelle saattaa olla suuri hämmästys levysoitin, jossa äänirasian ja neulan avulla saadaan aikaan musiikkia pyörittämällä yleensä mustaa kiekon näköistä levyä. Vanhoille harrastajille tulee mieleen lähinnä oma nuoruus, kun lautasella soi rokki.

Toivotaan, että upeasti ja täyteläisesti soiva musta plätty jääkin vain meidän harvalukuisten ymmärtäjien omaksi jutuksi. Maailmassa on sentään jotain pyhää ja pysyvää. Vaikka nuorisoa onkin jonkin verran näkynyt jo penkomassa levyhyllyjä, enemmistö harrastajista on kuitenkin vanhemmasta päästä. Hinnoilla kun on paha tapa karata, kun kysyntä kasvaa.

Viipuri sisällissodan pyörteissä

Viipurin vappumarssilla

Teemu Keskisarja kirjoittaa totuttuun tapaansa: elävästi kuolleista ja sen kummemmin kainostelematta. Vuoden 1918 huhtikuisen Viipurin taisteluja värittivät monet teloitukset ja sekasortoinen kaupunkisota, jossa punaiset kärsivät kirvelevän tappion. Kirjaa voisi luonnehtia melkein fiktiiviseksi ja kaunokirjalliseksi tuotteeksi ellei tietäisi, miten paljon lähdeaineistoa Keskisarja on kahlannut läpi. Faktat puhuvat karua kieltään.

Jo Ylikankaan Raudun taisteluista jäi blogistille mieleen valkoisten sotapäälliköiden syvä keskinäinen juopa ja eripuraisuus. Ja lähes naurettavuuksiin menevä oman kunniansa perääminen vain korostuu Keskisarjan kirjassa. Tulee jopa mieleen, että hajanaiset sotajoukot sotivat kukin lähinnä omaa sotaansa. Yhteisenä nimittäjänä toimi toki vastustajan nujertaminen hintaan mihin hyvänsä. Venäläisviha yltyi lähes hysteeriseen ja mielipuoliseen raakuuteen. Haluttiin antaa kunnolla isän kädestä.

Jääkärikapteeni Aarne Sihvo leivottiin sodan alkukahinoiden sankariksi ja tsaarinupseeri Herman Wärnhjelm joutui väistymään komentajan paikalta. Katkeruutensa hän purki kirjeitse suoraan Mannerheimille haukkuen Sihvoa "arvaamattomaksi, häikäilemättömäksi ja karkeaksi".

Jääkärikoulutuksen saaneesta Voldemar Hägglundista tehtiin Sihvon adjutantti olosuhteiden pakosta. Tupakoidessaan kun mies oli vahingossa laukaissut taskussa olleen pistoolinsa omaan jalkaansa. Kepin kanssa ei rintamalla pärjää. Jääkärikenraalin omasta pojasta tuli sitten myöhemmässä vaiheessa Suomen puolustusvoimien komentaja.

Valkoisten joukkojen oli määrä karkottaa "Leninin huligaanit Karjalasta ja Vienasta" Antrean asemalla vannotun Mannerheimin pyhän miekkavalan velvoituksella. Ja tuota sotaa piti käydä "empimättä ja säälimättä". Sihvon veljeskatraan nuorimmainen, Antti menehtyi vain 16 vuotiaana vapaaehtoisena Ahvolan rautatiesillan epäonnistuneessa räjäytysyrityksessä. Ja luonnollisesti poika oli lähtenyt sotaan salaa vastoin vanhempiensa tahtoa.

Viipurin valtaus

Punaiset pitivät jöötä Viipurissa ja se oli tietenkin valkoisten lopullisena tavoitteena. Viipurin suojeluskuntalaiset olivat pankinjohtaja Kaarle Rantakarin johdolle painuneet maan alle ja kaupungin kellareihin. Mannerheim nosti kenraalimajuri Ernst Löfströmin, vanhan vihamiehensä, Itäarmeijan komentajaksi. Hajota ja hallitse ja Sihvo piti ohittaa. Suomenkieliset ja -mieliset olivat hävinneet. Löfströmin sanotaan olleen joukkojensa keskuudessa ns. ei-toivottu persoona.

Valkoiset valtasivat Viipurin käytännössä parissa päivässä. Saksalaisen eversti Ulrich von Colerin johtama äkkirynnäkkö epäonnistui, mutta saartorengas länsipuolelta Sihvon johdolla tuotti lopulta tulosta yhdessä eversti Edvard Ausfeldin johtamien itäpuolen joukkojen kanssa. Kenraalimajuri Karl Fredrik Wilkmanin joukkojen oli määrä antaa lopullinen isku kaupungin pohjoispuolelta. Antoivat myös vahingossa omilleen, kun luulivat Sihvon joukkoja punikeiksi heidän vaatetuksen perusteella. 12 Sihvon resupekkaa  kuoli omien luoteihin.

Juomingit olivat huikeat vapunaattona valkoisten voiton johdosta Viipurin Seurahuoneella. Juopottelun melskeissä tunnettu säveltäjä Toivo Kuulakin menetti henkensä epäselvissä merkeissä. Ruotsalainen esikuntapäällikkö Axel Rappe jatkoi jo pitkään kestänyttä ryyppyputkeaan ja uhosi suomalaisille valloittaneensa yksin koko kaupungin. Ruotsalainen lehdistö otti tietenkin myöhemmin oman poikansa kertoman totuutena, kun hän kertoi olleensa "koko Itäarmeijan operaation johtaja".

Mannerheimkin saapui kaupunkiin jakamaan mitalit ja palkitsemaan sotaurhot. Seurahuone ja Viipurin kirkot oli puhdistettu. Mannerheim nöyryytti Löfströmiä, Itäarmeijan komentajaa, ja kiitti erityisesti jääkäreitä. Löfström unohtui, olihan hän syyllistynyt etikettivirheisiin, joita ylipäällikkö ei suvainnut. Kunnian Viipurin valtauksesta sai Sihvo ja ylipäällikkö itse. Ei ole ihme, että puheet ja jälkikirjoitukset Viipurin tapahtumista ovat herättäneet ristiriitaisia ja kärjekkäitä kirjoituksia jälkeenpäin.




 

Teloituskomppania työssään


Pienenpuoleinen mies

Kuka oli sitten se kulkueen kärjessä ratsastava "pienenpuoleinen mies", jolla oli silmälasit, harmaa puku ja Kajaanien sissien tunnus käsivarressaan. Hänen komennuksessaan Suomen historian suurin joukko teloitettavia marssitettiin linnoitusalueen valleille. Päivä oli 29. huhtikuuta 1918 kello 15. Tuolloin suoritettiin etninen puhdistus, jossa henkensä menetti reippaasti yli 200 vangittua. "Sekalainen seurakunta, suurkaupungin hampparista hienonpuoleiseen herrasmieheen", niin kuin eräs silminnäkijä teloitettuja kuvaa.

Yhteistä teloitetuille oli mm. venäjän kieli. Suurin osa teloitetuista molottivat vierasta kieltä ja se riitti. Rodulla oli merkitystä. Joukkoteloituksen uhrit olivat pääosin venäläisiä säätyyn katsomatta, jossa Vaasan rykmentti ja Kajaanin sissit hoitivat käytännössä teloitustoimet. Urho Kekkonen ei tiettävästi Viipurin ennättänyt ollessaan lomilla. Kajaanin lyseolainen ehti täyttämään valansa velvoitteet myöhemmin Haminan valleilla.

Keskisarja pohtii paljon teloitusten syitä ja seurauksia. Jo aikaisemmin punaiset olivat teloittaneet Viipurin läänivankilassa vajaa 40 enemmän tai vähemmän valkoista. Tuota "hauskaa retkeä", niin kuin punaisten sotapäällikkö Jallu Kaipiainen tapahtumaa luonnehti, väritti runsas alkoholinkäyttö. Alkoholi esitti muutenkin Viipurin tuhotöissä runsasta roolia. Kostohalut olivat kovat kummallakin puolella ja viina sai veren mukavasti kuohahtamaan.

Sanomattakin lienee selvää, että pienenpuoleisen lahtariupseerin henkilöllisyys ja käskytykset ovat jääneet historian hämärään. Enemmänkin suomalaisia on muistutettu lääninvankilan teloituksista. Venäjän nostaman nootin johdosta ylipäällikkö perusti myöhemmin tutkijatoimikunnan selvittämään venäläisteloituksia. Mitään ei selvinnyt vastuista ja kukaan ei ilmeisesti käskyttänyt. Tutkijatoimikunnan johtaja kenraalimajuri Löfströmin mukaan Mannerheim palveli isänmaata tavalla, joka "ei ollut ainoastaan naurettava vaan myös rikollinen".