Viipuri sisällissodan pyörteissä

Viipurin vappumarssilla

Teemu Keskisarja kirjoittaa totuttuun tapaansa: elävästi kuolleista ja sen kummemmin kainostelematta. Vuoden 1918 huhtikuisen Viipurin taisteluja värittivät monet teloitukset ja sekasortoinen kaupunkisota, jossa punaiset kärsivät kirvelevän tappion. Kirjaa voisi luonnehtia melkein fiktiiviseksi ja kaunokirjalliseksi tuotteeksi ellei tietäisi, miten paljon lähdeaineistoa Keskisarja on kahlannut läpi. Faktat puhuvat karua kieltään.

Jo Ylikankaan Raudun taisteluista jäi blogistille mieleen valkoisten sotapäälliköiden syvä keskinäinen juopa ja eripuraisuus. Ja lähes naurettavuuksiin menevä oman kunniansa perääminen vain korostuu Keskisarjan kirjassa. Tulee jopa mieleen, että hajanaiset sotajoukot sotivat kukin lähinnä omaa sotaansa. Yhteisenä nimittäjänä toimi toki vastustajan nujertaminen hintaan mihin hyvänsä. Venäläisviha yltyi lähes hysteeriseen ja mielipuoliseen raakuuteen. Haluttiin antaa kunnolla isän kädestä.

Jääkärikapteeni Aarne Sihvo leivottiin sodan alkukahinoiden sankariksi ja tsaarinupseeri Herman Wärnhjelm joutui väistymään komentajan paikalta. Katkeruutensa hän purki kirjeitse suoraan Mannerheimille haukkuen Sihvoa "arvaamattomaksi, häikäilemättömäksi ja karkeaksi".

Jääkärikoulutuksen saaneesta Voldemar Hägglundista tehtiin Sihvon adjutantti olosuhteiden pakosta. Tupakoidessaan kun mies oli vahingossa laukaissut taskussa olleen pistoolinsa omaan jalkaansa. Kepin kanssa ei rintamalla pärjää. Jääkärikenraalin omasta pojasta tuli sitten myöhemmässä vaiheessa Suomen puolustusvoimien komentaja.

Valkoisten joukkojen oli määrä karkottaa "Leninin huligaanit Karjalasta ja Vienasta" Antrean asemalla vannotun Mannerheimin pyhän miekkavalan velvoituksella. Ja tuota sotaa piti käydä "empimättä ja säälimättä". Sihvon veljeskatraan nuorimmainen, Antti menehtyi vain 16 vuotiaana vapaaehtoisena Ahvolan rautatiesillan epäonnistuneessa räjäytysyrityksessä. Ja luonnollisesti poika oli lähtenyt sotaan salaa vastoin vanhempiensa tahtoa.

Viipurin valtaus

Punaiset pitivät jöötä Viipurissa ja se oli tietenkin valkoisten lopullisena tavoitteena. Viipurin suojeluskuntalaiset olivat pankinjohtaja Kaarle Rantakarin johdolle painuneet maan alle ja kaupungin kellareihin. Mannerheim nosti kenraalimajuri Ernst Löfströmin, vanhan vihamiehensä, Itäarmeijan komentajaksi. Hajota ja hallitse ja Sihvo piti ohittaa. Suomenkieliset ja -mieliset olivat hävinneet. Löfströmin sanotaan olleen joukkojensa keskuudessa ns. ei-toivottu persoona.

Valkoiset valtasivat Viipurin käytännössä parissa päivässä. Saksalaisen eversti Ulrich von Colerin johtama äkkirynnäkkö epäonnistui, mutta saartorengas länsipuolelta Sihvon johdolla tuotti lopulta tulosta yhdessä eversti Edvard Ausfeldin johtamien itäpuolen joukkojen kanssa. Kenraalimajuri Karl Fredrik Wilkmanin joukkojen oli määrä antaa lopullinen isku kaupungin pohjoispuolelta. Antoivat myös vahingossa omilleen, kun luulivat Sihvon joukkoja punikeiksi heidän vaatetuksen perusteella. 12 Sihvon resupekkaa  kuoli omien luoteihin.

Juomingit olivat huikeat vapunaattona valkoisten voiton johdosta Viipurin Seurahuoneella. Juopottelun melskeissä tunnettu säveltäjä Toivo Kuulakin menetti henkensä epäselvissä merkeissä. Ruotsalainen esikuntapäällikkö Axel Rappe jatkoi jo pitkään kestänyttä ryyppyputkeaan ja uhosi suomalaisille valloittaneensa yksin koko kaupungin. Ruotsalainen lehdistö otti tietenkin myöhemmin oman poikansa kertoman totuutena, kun hän kertoi olleensa "koko Itäarmeijan operaation johtaja".

Mannerheimkin saapui kaupunkiin jakamaan mitalit ja palkitsemaan sotaurhot. Seurahuone ja Viipurin kirkot oli puhdistettu. Mannerheim nöyryytti Löfströmiä, Itäarmeijan komentajaa, ja kiitti erityisesti jääkäreitä. Löfström unohtui, olihan hän syyllistynyt etikettivirheisiin, joita ylipäällikkö ei suvainnut. Kunnian Viipurin valtauksesta sai Sihvo ja ylipäällikkö itse. Ei ole ihme, että puheet ja jälkikirjoitukset Viipurin tapahtumista ovat herättäneet ristiriitaisia ja kärjekkäitä kirjoituksia jälkeenpäin.




 

Teloituskomppania työssään


Pienenpuoleinen mies

Kuka oli sitten se kulkueen kärjessä ratsastava "pienenpuoleinen mies", jolla oli silmälasit, harmaa puku ja Kajaanien sissien tunnus käsivarressaan. Hänen komennuksessaan Suomen historian suurin joukko teloitettavia marssitettiin linnoitusalueen valleille. Päivä oli 29. huhtikuuta 1918 kello 15. Tuolloin suoritettiin etninen puhdistus, jossa henkensä menetti reippaasti yli 200 vangittua. "Sekalainen seurakunta, suurkaupungin hampparista hienonpuoleiseen herrasmieheen", niin kuin eräs silminnäkijä teloitettuja kuvaa.

Yhteistä teloitetuille oli mm. venäjän kieli. Suurin osa teloitetuista molottivat vierasta kieltä ja se riitti. Rodulla oli merkitystä. Joukkoteloituksen uhrit olivat pääosin venäläisiä säätyyn katsomatta, jossa Vaasan rykmentti ja Kajaanin sissit hoitivat käytännössä teloitustoimet. Urho Kekkonen ei tiettävästi Viipurin ennättänyt ollessaan lomilla. Kajaanin lyseolainen ehti täyttämään valansa velvoitteet myöhemmin Haminan valleilla.

Keskisarja pohtii paljon teloitusten syitä ja seurauksia. Jo aikaisemmin punaiset olivat teloittaneet Viipurin läänivankilassa vajaa 40 enemmän tai vähemmän valkoista. Tuota "hauskaa retkeä", niin kuin punaisten sotapäällikkö Jallu Kaipiainen tapahtumaa luonnehti, väritti runsas alkoholinkäyttö. Alkoholi esitti muutenkin Viipurin tuhotöissä runsasta roolia. Kostohalut olivat kovat kummallakin puolella ja viina sai veren mukavasti kuohahtamaan.

Sanomattakin lienee selvää, että pienenpuoleisen lahtariupseerin henkilöllisyys ja käskytykset ovat jääneet historian hämärään. Enemmänkin suomalaisia on muistutettu lääninvankilan teloituksista. Venäjän nostaman nootin johdosta ylipäällikkö perusti myöhemmin tutkijatoimikunnan selvittämään venäläisteloituksia. Mitään ei selvinnyt vastuista ja kukaan ei ilmeisesti käskyttänyt. Tutkijatoimikunnan johtaja kenraalimajuri Löfströmin mukaan Mannerheim palveli isänmaata tavalla, joka "ei ollut ainoastaan naurettava vaan myös rikollinen".