Matkalla banaanitasavaltaan

Suomesta on tulossa kovaa vauhtia banaanitasavalta, jossa pieni eliitti pitää valtaa ja hallitsee. Työsopimukset on tehty rikottavaksi ja huutolais- ja pestuumarkkinat ovat jo ovella niin kuin jo kolme vuotta sitten blogissani povasin. Maahan lappaa uutta porukkaa ovista ja ikkunoista ja eliitti huutaa duunareille kuinka te kehtaatte ja kyllähän ne kehtaavat. Maa siis seisoo perjantaina.

Ranskan äärioikeiston puhenainen Marine Le Pen irvaili jo Saksalle, että hienoa kun saatte ja otatte vastaan niin paljon ilmaista orjatyövoimaa turvapaikanhakijoihin viitaten. Suomi lupasi ottaa ensimmäisessä vaiheessa 2400, joista pääomapiirien intressissä on saada lisää uutta halpatyövoimaa. Eliitin puheet turvapaikanhakijoiden hädästä ovat lähinnä hurskastelua ja farisealaista viisastelua. Pääoman juoksupojilla on aivan oma agendansa.

O. Henryn mukaan banaanitasavallalle on tyypillistä suuri ero rikkaiden ja köyhien välillä, poliittinen epävakaus, yksipuolisen haavoittuva vientiteollisuus ja ulkopuolisten valtioiden ja yritysten sekaantuminen maan talouteen ja politiikkaan. Suomi täyttää jo hyvinkin kyseiset kriteerit. Aikoinaan puulle, paperille ja metallille rakennettu vientiteollisuus on toreissaan. Myöhemmin Nokian varaan pohjautunut IT-klusteri haukkoo happea ja pelailee aikansa kuluksi. Suomen politiikasta ja taloudesta päätetään Brysselissä. Ja samalla maahamme on syntymässä ennennäkemättömän suuri kurjalisto, joka viruu toimettomana ja turhautuneena.

Oikeastaan täytyy kummastella, että vieläkin mennään niin rauhallisissa merkeissä. Luulisi, että kansan syvät rivit rakoilisivat jo pahemminkin. Odotellaan siis vain rauhassa ja toivotaan, että ne tosiasialliset syytkin Suomen katastrofiin alkavat hiljalleen löytyä. Väärinkäsitysten välttämiseksi blogisti toteaa ykskantaan, että en todellakaan syytä asioiden tolasta duunareita enkä myöskään turvapaikanhakijoita. Suomi oikenee aivan toisilla metodeilla kuin leikkaamalla.

Mutta vielä on aikaa ja banaanitkin ovat edelleen halpoja näinä euroaikoina. Ja sitä suuremmalla syyllä on aikaa kuunnella maailman kuuluisinta banaanilevyä. The Velvet Undergroundin, Lou Reedin ja Nicon tahdittama levy kuuluu niihin kolmeen äänilevyyn, joka pitää löytyä jokaisen itseään kunnioittavan hifistin hyllystä. Levy ilmestyi jo vuonna 1966 ja siitä on otettu jo kymmeniä uusintapainoksia eri formaateilla vuosien saatossa.

Nicon maanisen lakoninen ääni ja Reedin monotonisen intensiivisesti särisevä kitara ja karhea laulu ovat parhaimmillaan vinyylilevyllä. Muut formaatit kannattaa melkein unohtaa. Kuvalevy tuo vielä omat särönsä ja huminansa, joka tekee levystä "täydellisen". Omassa älppärissä löytyy vielä plussana Chelsea Girls -raita, joka on ehkä tunnetuin Nicon hiteistä. Mitkä ovat ne kaksi muuta pakko hankkia -levyä, se selviää seuraavissa blogikirjoituksissa. Sitä ennen kannattaa toki popsia terveellistä ja halpaa banaania.