Taalintehtaalla tapahtuu ja harva siitä tietää ja hyvä niin. M A Nummisen ja Pedron esitystä on paljon antoisampaa seurata ja kuunnella pienemmissä piireissä. Kuulija tuntee olevansa jotenkin etuoikeutettu ja lähempänä sitä vavisuttavan insentiivistä äijien konserttielämöintiä. Nummisesta ei vain yksinkertaisesti voi olla pitämättä.
Pedro on Suomen yksi aliarvostetuimpia muusikoita. Hanuri ja urut ovat kulkeneet miehen mukana jo vuosikymmeniä. Kun on seurannut miehen soitannollisia puuhia jo Wigwamin alkuajoilta lähtien, voi vain hämmästellä muusikon monipuolisuutta. Mikään ei ole vierasta. Yleensä Pedro ei pahemmin tekemisistään metelöi ja pysyykin mielellään taustasävellysjoukoissa. Syrjäänvetäytyminenhän on tunnettu piirre älykkäillä ihmisillä, tavataan sanoa. Tosin ammattipiireissä miestä taidetaan pitää lähes nerona.
Ja kun puitteet ovat vielä kohdillaan niin kyllä kelpaa. Taalintehdas on ikivanha ruukkikylä, jossa vieläkin on nähtävissä vanha työläishistoria kylän vanhoissa rakennuksissa. Verstaalla, jossa konsertti pidettiin, on Ruukin vanha konepaja. Konepaja lopetti toimintansa jo kauan sitten eli samana vuonna, kun blogisti näki ensimmäistä kertaa päivänvalon. Ja siitä on totisesti aikaa. Siinä sitä on riittämiin historian havinaa.
Viimeinen kuolinisku Taalintehtaalla nuijittiin vuonna 2012, kun FNsteel sulki ovensa. Jokainen voi parhaan kykynsä mukaan kuvitella, että mitä 180 ihmisen irtisanominen merkitsee vajaan 2000 asukkaan kylässä. Parhaimmillaan terästehdas, tosin toisella nimellä varustettuna, työllisti yli 1200, joten kylän raitti on melkoisesti hiljentynyt menneinä vuosina.
Norpas festivaali pidettiin nyt viidettä kertaa. Idea poikki-halki- ja pinoon ynnä muusta monitaiteellisesta tapahtumasta on jostain syystä pesiytynyt kylään Espanjasta. Tarkemmin en festivaalin historiallisia juuria tunne, mutta idea on tutuntuntuinen. Performanssit ja mitä moninaisimmat taide-esitykset valtaavat kylän kolmeksi päiväksi. Pääasiallinen yleisö tuntuu tulevan muualta päin Suomea, kun väki kylän tutummalla ja kuuluisammalla jatsifestareilla näyttää ja kuulostaa vallan toisentuntuiselta.
Sanotaanko näin, että ilmassa on selvästi jotain sitä tutusta ja vapaasta 70-luvusta, boheemisuudesta, ja miksei myös idealismista. Yllättävän vähän mukana on tekotaiteellisuutta, joka vaivaa näitä nykyajan suuria artisteja. Mukana on paljon toistoa ja taas toistoa. Paljon tekemisen tuntua ja elämyksellisiä nautintoja. Mauri Anterokin kertoo taas monennenko kerran, että mitä nuoren aviomiehen tulee tietää.
Taiteilijoiden itsensä järjestämä festivaali toimii myös vähän niin kuin siinä menneessä ja terveessä talkoohengessä. Blogisti esittääkin kainon toivomuksen, että älkää vain tulko pilaamaan näitäkin juhlia.Pidetään suut supussa ja nautitaan rauhassa vaikkapa Iiris Viljasen ja Tapani Rinteen musiikillista kokeiluista. Eikä Mauri Anteronkaan tarvitse tehdä enää comebackiä, M A for ever.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti