Miehiä, jotka eivät unohtaneet

Suomalaiset fasistit on kirja, jossa tekijät antavat kattavan kuvauksen suomalaisesta fasismista. Aikajana ulottuu 1910 -luvun loppupuolelta 1940 -luvulle saakka, jolloin Suomen Valtakunnan Liitto lopetti toimintansa. Hämmästyttävää on se, että miten monta hajainaista ja pientä kuppikuntaa fasismi sai Suomessa aikaan. Järjestöjä oli niin monta ettei lukija enää pysynyt laskuissa mukana. Kun joku lopetettiin niin toinen perustettiin. Myös fasististen painotuotteiden kirjo oli huomattavan suuri, aatteen miehillä oli ilmeisesti painavaa asiaa kerrottavana.

Vihtori Kosolasta ei tullut valtakunnan johtajaa. Lapuan liike on kuitenkin tunnetuin ja talonpoikaismarssi Helsingin senaatintorille ehkä sen näyttävin operaatio. Olihan siellä itse presidentti Relanderkin ja Mannerheim vastaanottamassa ja kättelemässä marssijoita. Mäntsälän kapina ja kuolonuhrejakin vaatineet kyyditykset olivat myös merkittävä osa liikkeen väkivaltaisesta luonteesta.

Vähäisemmälle huomiolle on sen sijaan jäänyt, että pääministeri Kalliokin oli tarkoitus ottaa hengiltä Seinäjoen rautatieasemalla kesäkuussa 1930. Kallio sai kuitenkin puhumalla rauhoitettua verityön suunnittelijat, jotka sitten tappoivatkin itsensä läheisen halkopinon välissä. Pojilla ei ollut riittävästi rohkeutta toteuttaa lupaamansa teko ja häpeä oli ilmeisesti liian suuri kannettavaksi. Suomen Lukon ja Lapuan liikkeen johtajiin kuulunut Martti Pihkala oli tarjonnut aikaisemmin Kalliolle kansanjohtajan paikkaa ja kun se ei kelvannut, niin pääministeristä oli tarkoitus päästä eroon.

Suomalaisia fasisteja yhdisti viha kommunisteja ja juutalaisia kohtaan. Lisäksi ajatus heimoaatteen virittämästä Suur-Suomesta viritti kunnian tunnot korkeimmilleen. Kommunistiviha oli kotikutoista ja verinen sisällissota vain kasvatti sitä. Juutalaisvastaisuus "opittiin" taas Saksasta, jossa suomalaiset fasistijohtajat olivat tuttuja vieraita. Lukijaa voi myös hämmästyttää se, että miten paljon fasistiset järjestöt saivat kannatusta elinkeinoelämän keskeisiltä vaikuttajilta.

Lohjan Kalkkitehtaan pitkäaikainen johtaja Petter Forsström ylennetään kirjassa suomalaisen fasismin kummisedäksi. Kalkki-Petterinä tunnettu teollisuusmies tuki taloudellisesti ja piti huolen monista haavojaan nuolevista fasistijohtajista. Apua tarjottiin aina kun sitä pyydettiin ja 1946 hänet tuomittiinkin vankilaan maanpetoksesta. Vuonna 1952 Forsströmille myönnettiin Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkki. Se lienee samalla merkki siitä, kuka Suomessa lopulta määrää.

Toinen merkittävä taustavaikuttaja oli Yhtyneiden Paperitehtaiden omistaja Rudol Wallden, jolla oli myös läheiset suhteet Mannerheimiin. Jalkäväen kenraaliksi ylennetty Wallden hääri myös vähän joka puolella. Ja vaikka hänestäkään ei tullut fasistien kaavailemaa Suomen diktaattoria palkittiin mies jälkikäteen monilla prenikoilla ja kunnianosoituksilla.

Kirjassa tuodaan esiin monia muita henkilöitä, joista mainittakoon mm. Paavo Susitaival, Kyösti Wilkuna, Rafael Haarla, Johan Fabritus, Elias Simojoki, Eero Rekola, Örnulf Tigerstedt, Bertel Gribenberg, Gustav Wrede ja Wilhelm Öhquist. Kaikilla heillä oli keskeinen rooli suomalaisen fasismin muokkaamisessa ja muotoutumisessa.

Huikeaa luettavaa on myös se, että viimeisenä ns. varteenotettavana pidettävään fasistiseen järjestöön kuului lähes 40 % Suomen eturivin "akateemikoista". Professori Mauno Vannaksen puheenjohtajuus Suomen Valtakunnan Liitossa keräsi ympärilleen akateemisen koulutuksen ja Saksaan kallellaan olevia tieteen ja taiteen edustajia laidasta laitaan. Luonnollisesti järjestäytymisinto kasvoi aseveljen sotaonnen myötä.

Surullista oli vain sodan katkera loppu, kun se lopulta asianosaisille selvisi. Kristiinankaupungin edustalta Saksaan lähtenyt sukellusvene vei mennessään Berliiniin "miehen, joka ei unohda".  Johan Fabritiuksen tavoitteena oli vielä viimeisen kerran yrittää niinkin myöhään kuin tammikuussa 1945. Neuvottelut natsi-Saksan turvallisuusjohtajan Ernst Kaltenbrunnerin eivät johtaneet tuloksiin. Saksalta ei enää herunut kahdeksaa divisioonaa, joista neljän piti nousta Suomenlahden ja toisen neljän Pohjanlahden rannoilta maihin nostamaan suomalaisten sotaintoa.

Fabritius on yksi niistä surullisenkuuluisista miehistä, jonka matka fasismiin alkoi Kiovan rautatieasemalta jo vuoden 1917 syyskuussa matkalla Suomen sisällissotaan.  Vanhan tsaarin upseerin matka päättyi lopulta vankilaan, jossa hän kuoli vuonna 1946 hoitamattomaan munuaissairauteen.

Suomalaiset fasistit on monipuolinen tietoteos niille, joille on kiinnostusta aiheesta, jota on tietoisesti vähätelty, vääristelty ja vaiettu. Kiistämättä se tuo esiin fasismin lähes lonkeroimaiset ja veljelliset yhteydet kansainväliseen aatteeseen, jonka kanssa demokratialla on vähän tekemistä. Tieto lisää tuskaa ja niin se tekee tässäkin tapauksessa. Kirja on tänään myös ajankohtaisempi kuin ehkä arvaammekaan. 

Vaihdetaan jo kieltä

"Saksa on paska maa", sanoi Seppo Räty pudottuaan MM-finaalissa Stuttgartissa 1993. Iranilainen ystäväni kertoi nuorena miehenä matkatessaan pelänneensä aina Saksan rautatieasemillä, kun koväänisistä alkoi kuulua kovalla volyymilla Achtung, Achtung. Minäkin olen pelännyt kerran elämässäni kuullessani sanat Raus, Raus. Tosin nuo käskevät sanat kuulin Grodnossa, joka sijaitsee Valko-Venäjällä.

Vihainen konduktööri heitti minut ja kolme muuta matkustajaa ulos junasta, joka oli matkalla Varsovasta Riikaan. Rattoisa junamatka keskeytyi yllättäen keskellä yötä ja meidät ohjattiin kolmen sotilaan ja kalashnikovin voimin pimeään asemarakennukseen. Ymmärsin kyllä aika pian, että kauttakulku -viisumi oli jäänyt hankkimatta ja tyhmyyttäni tajusin sen liian myöhään. Nyt jo naurattaa mutta takaan, että silloin nauru oli aika kaukana.

Seuraukset olivat vielä arvailujen varassa. Sotilaat puhuivat vain venäjää ja naureskelivat keskenään. Onneksi yksi ulosheitetyistä oli latvialainen opiskelijatyttö, joka selitti, että ilmeisesti meidät passitetaan takaisin Puolaan. Ja niinhän siinä sitten kävi, että aamujunalla matka jatkui takaisin kohti Varsovaa. Tosin Maijan kanssa hyppäsimme jo Bialystokissa pois ja matkamme jatkui bussilla toista reittia, joka ei koukannut Valko-Venäjän puolelle.

Kaikkea sattuu ja venäläiset ja nyt jo turkkilaisetkin vain vittuilee. EU:n iki-ihanainen rauhanunioni -projekti ritisee, rätisee ja natisee liitoksissaan. Kyllähän me unionin hyvinvoivat ja yksituumaisuutta uhkuvat kansalaiset ymmärrämme, että poikkipuolista sanaa ei saa lausua. Jos joku siihen syyllistyy niin varotkoon. Komento se olla pitää.

EU:n komentokieli on pääsiasiassa englanti. On vähän vaikea ymmärtää, että nyt kun brititkin ovat hyppäämässä junasta niin Irlannista on tulossa ainoa maa unionissa, jossa puhutaan englantia äidinkielenä. Miten unionilaiset voivat ylipäätään hyväksyä moisen häpeätahran. Miten tuollaisella vähemmistökielellä voi ollakin niin merkittävä mahtiasema eurooppalaisessa ojennusliikkeessä.

Suuri ja mahtava rauhanprojekti tarvitsee nyt yhteisen ryhtiliikkeen. Vaadin, että saksasta on tehtävä unionin pääkieli. Onhan se nyt demokraattisesti ajateltuna ainoa järkevä vaihtoehto. Saksasta on tultava pakollinen kieli Suomen kaikissa yleissivistystä jakavissa kouluissa ja pakkoruotsi voidaan heittää vihdoinkin romukoppaan.

Jokaiselle unionilaiselle on myös ajoissa toimitettava Rammsteinin vinyyliboksi ja heidän on yhdessätuumin kuunneltava kaikki sen seitsemän tuplaa yhtenä päivänä ja kerran viikossa vuoden jokaisena viikkona, poislukien juhannusviikko. Ja on hyvä aloittaa se tankkaaminen vaikka Mutter biisistä, jossa lauletaan aina tärkeistä nänneistä ja äidin sylistä.

Keine Sonne die mir scheint
keine Brust hat Milch geweint

Ich durfte keine Nippel lecken
und keine Falte zum Verstecken

Mutter, oh gib mir Kraft

Rammsteinia pidetään mahtipontisena ja vähän natsahtavana. Saksan kieli on myös loogisesti järjestelmällinen ja säännöt ovat sopivasti hanskassa. Se sopii mitä parhaiten vasta-alkajille. Ja täytyy myöntää, että minäkin suorastaan ahmin saksaa lukion ensimmäisellä. Mutta pitikö sen hyvännäköisen blondimaikan vaihtaa toiseen kouluun. Pari seuraavaa vuotta menikin sitten vähän ja enemmän kuin unessa noissa saksan tärkeissä kieliopinnoissa.

Pöljää porukkaa

Suomalaiset hiihtäjät ovat sitten pöljää porukkaa. Ei ne vieläkään ilmeisesti ole ymmärtäneet, että suksien rasvaus on niin last seasonia kuin vain voi olla. Kyllösen Annekin oli niin suuttunut - ymmärrettävää kyllä - että ei se suksi taaskaan luistanut. Ei ollut pitoa, luistosta nyt puhumattakaan ja naapurin akat köröttelivät naurussa suin jonossa ohi.

Ei näin rakkaat naiset. Norjalaiset hiihtäjät ovat jo aikaa sitten ymmärtäneet, että huulet ne rasvata pitää, jos meinaa kisoissa pärjätä. Ja jos sekään ei auta niin ei muuta kuin astmapiippu rinkiä kiertämään, niin rööritkin puhdistuu ja aukenee samalla. Norjalaisten nelosvoitto Lahden kolmellakympillä oli niin jäätävää katseltavaa, että oli taas kerran naurussa pitelemistä ja hapenottokyky "astmaatikoilla" huipussaan.

Tänään on sitten miesten kuninkuusmatka jäljellä ja koko Suomen kansa jännittää, että miten se meidän Pikku-Matti oikein pärjää. Se on miehen kunto näemmä laskusuunnassa ja pahaa epäilen ja pahinta odotan. Taitaa voittaja tulla rajan takaa, kun Iivokin on poissa. Iivolle olisi suonut sen toisenkin kullan mutta parisprintin taktinen taklaus sen perkules vei. Heja Norge.

No Iivolla on vielä vuosia jäljellä mikäli halua on ja näyttää sitä kyllä olevan. Varmaa on, että tulemme näkemään lähivuosina Sergei Ustjugovin ja Iivo Niskasen välisiä kamppailuja. Miehet ovat samanikäisiä ja molemmat lahjakkuuksia vailla vertaa. Norjalaisia en oikein laske tuon rehdin hiihtourheilun kategoriaan, kun ne pöllyttelee ihan omissa sarjoissaan.

Pöljän Heikkisen aika on kuitenkin jo ohi ja muistikin tuntuu välillä pätkivän. Kommentoi, jossain antamassaan haastattelussa unohtaneensa kyseisen venäläisen mieshiihtäjän nimen. Tiedoksi Heikkiselle, että taitaa tuo kisojen paras mieshiihtäjä kyllä olla mansi eikä kasakka, jos se nyt jotain pöljälle kertoo. Tuskinpa, jotta tiedoksi, että suomalais-ugrilaista kieliperimää ja sukulaiskansaa ja kaukana kasakasta.

Mutta väliäkös tuolla. Tänään kuunnellaan taas Pohjosen Kimmon ainokaista vinyyliä. Ja ei oo muuten hanurista vaikka hanuriäijä onkin kyseessä. On saanut kerättyä ympärilleen sellaisen porukan soittajia, että oksat pois ja havuja perkele. Vaikka Kronos Quartet ei sinällään kuulu suosikkeihini niin kyllä nuo kvartetin jouset hyvin istuvat niihin kappaleisiin, joissa ne ovat mukana.

Levy on herkkyydessään niin puoleensä vetävä, että se taitaa pyöriä montakin kertaa taustalla kun äijät sivakoi viittäkymppiä Salpausselällä. Elektroninen äänimaailma on tällä levyllä sitä luokkaa, että se voi jopa hämätä Pohjosen rajuun tyyliin tottuneita. "Älkää halveksiko ihmisen herkkyyttä sillä ihmisen herkkyydessä piilee itsekunkin nerous", sanoi Baudelaire aikoinaan. Varmaa on kuitenkin se, että aina se selostaja Suomisen huutamisen voittaa. Suosittelen lämpimästi.