Miehiä, jotka eivät unohtaneet

Suomalaiset fasistit on kirja, jossa tekijät antavat kattavan kuvauksen suomalaisesta fasismista. Aikajana ulottuu 1910 -luvun loppupuolelta 1940 -luvulle saakka, jolloin Suomen Valtakunnan Liitto lopetti toimintansa. Hämmästyttävää on se, että miten monta hajainaista ja pientä kuppikuntaa fasismi sai Suomessa aikaan. Järjestöjä oli niin monta ettei lukija enää pysynyt laskuissa mukana. Kun joku lopetettiin niin toinen perustettiin. Myös fasististen painotuotteiden kirjo oli huomattavan suuri, aatteen miehillä oli ilmeisesti painavaa asiaa kerrottavana.

Vihtori Kosolasta ei tullut valtakunnan johtajaa. Lapuan liike on kuitenkin tunnetuin ja talonpoikaismarssi Helsingin senaatintorille ehkä sen näyttävin operaatio. Olihan siellä itse presidentti Relanderkin ja Mannerheim vastaanottamassa ja kättelemässä marssijoita. Mäntsälän kapina ja kuolonuhrejakin vaatineet kyyditykset olivat myös merkittävä osa liikkeen väkivaltaisesta luonteesta.

Vähäisemmälle huomiolle on sen sijaan jäänyt, että pääministeri Kalliokin oli tarkoitus ottaa hengiltä Seinäjoen rautatieasemalla kesäkuussa 1930. Kallio sai kuitenkin puhumalla rauhoitettua verityön suunnittelijat, jotka sitten tappoivatkin itsensä läheisen halkopinon välissä. Pojilla ei ollut riittävästi rohkeutta toteuttaa lupaamansa teko ja häpeä oli ilmeisesti liian suuri kannettavaksi. Suomen Lukon ja Lapuan liikkeen johtajiin kuulunut Martti Pihkala oli tarjonnut aikaisemmin Kalliolle kansanjohtajan paikkaa ja kun se ei kelvannut, niin pääministeristä oli tarkoitus päästä eroon.

Suomalaisia fasisteja yhdisti viha kommunisteja ja juutalaisia kohtaan. Lisäksi ajatus heimoaatteen virittämästä Suur-Suomesta viritti kunnian tunnot korkeimmilleen. Kommunistiviha oli kotikutoista ja verinen sisällissota vain kasvatti sitä. Juutalaisvastaisuus "opittiin" taas Saksasta, jossa suomalaiset fasistijohtajat olivat tuttuja vieraita. Lukijaa voi myös hämmästyttää se, että miten paljon fasistiset järjestöt saivat kannatusta elinkeinoelämän keskeisiltä vaikuttajilta.

Lohjan Kalkkitehtaan pitkäaikainen johtaja Petter Forsström ylennetään kirjassa suomalaisen fasismin kummisedäksi. Kalkki-Petterinä tunnettu teollisuusmies tuki taloudellisesti ja piti huolen monista haavojaan nuolevista fasistijohtajista. Apua tarjottiin aina kun sitä pyydettiin ja 1946 hänet tuomittiinkin vankilaan maanpetoksesta. Vuonna 1952 Forsströmille myönnettiin Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkki. Se lienee samalla merkki siitä, kuka Suomessa lopulta määrää.

Toinen merkittävä taustavaikuttaja oli Yhtyneiden Paperitehtaiden omistaja Rudol Wallden, jolla oli myös läheiset suhteet Mannerheimiin. Jalkäväen kenraaliksi ylennetty Wallden hääri myös vähän joka puolella. Ja vaikka hänestäkään ei tullut fasistien kaavailemaa Suomen diktaattoria palkittiin mies jälkikäteen monilla prenikoilla ja kunnianosoituksilla.

Kirjassa tuodaan esiin monia muita henkilöitä, joista mainittakoon mm. Paavo Susitaival, Kyösti Wilkuna, Rafael Haarla, Johan Fabritus, Elias Simojoki, Eero Rekola, Örnulf Tigerstedt, Bertel Gribenberg, Gustav Wrede ja Wilhelm Öhquist. Kaikilla heillä oli keskeinen rooli suomalaisen fasismin muokkaamisessa ja muotoutumisessa.

Huikeaa luettavaa on myös se, että viimeisenä ns. varteenotettavana pidettävään fasistiseen järjestöön kuului lähes 40 % Suomen eturivin "akateemikoista". Professori Mauno Vannaksen puheenjohtajuus Suomen Valtakunnan Liitossa keräsi ympärilleen akateemisen koulutuksen ja Saksaan kallellaan olevia tieteen ja taiteen edustajia laidasta laitaan. Luonnollisesti järjestäytymisinto kasvoi aseveljen sotaonnen myötä.

Surullista oli vain sodan katkera loppu, kun se lopulta asianosaisille selvisi. Kristiinankaupungin edustalta Saksaan lähtenyt sukellusvene vei mennessään Berliiniin "miehen, joka ei unohda".  Johan Fabritiuksen tavoitteena oli vielä viimeisen kerran yrittää niinkin myöhään kuin tammikuussa 1945. Neuvottelut natsi-Saksan turvallisuusjohtajan Ernst Kaltenbrunnerin eivät johtaneet tuloksiin. Saksalta ei enää herunut kahdeksaa divisioonaa, joista neljän piti nousta Suomenlahden ja toisen neljän Pohjanlahden rannoilta maihin nostamaan suomalaisten sotaintoa.

Fabritius on yksi niistä surullisenkuuluisista miehistä, jonka matka fasismiin alkoi Kiovan rautatieasemalta jo vuoden 1917 syyskuussa matkalla Suomen sisällissotaan.  Vanhan tsaarin upseerin matka päättyi lopulta vankilaan, jossa hän kuoli vuonna 1946 hoitamattomaan munuaissairauteen.

Suomalaiset fasistit on monipuolinen tietoteos niille, joille on kiinnostusta aiheesta, jota on tietoisesti vähätelty, vääristelty ja vaiettu. Kiistämättä se tuo esiin fasismin lähes lonkeroimaiset ja veljelliset yhteydet kansainväliseen aatteeseen, jonka kanssa demokratialla on vähän tekemistä. Tieto lisää tuskaa ja niin se tekee tässäkin tapauksessa. Kirja on tänään myös ajankohtaisempi kuin ehkä arvaammekaan.