Itsenäisyyttä kerrakseen

Kolmas osa

Suomen itsenäisyyden takaamiseksi vuosina 1917-1918 tarvittiin kolme erityisehtoa, joiden piti toteutua. Mikäli yksikin niistä olisi kalahtanut ns. kiville, tasavaltamme näyttäisi tänään aivan toiselta kuin mitä se nyt on.

Ensimmäiseksi vaadittiin, että Leninin oli voitettava Venäjällä käyty sisällissota. Mikäli bolsevikit olisivat hävinneet omansa niin Suomesta ei olisi tullut itsenäistä tasavaltaa. Venäjän valkoisilla ei ollut mitään tarkoitusta antaa Suomelle vapautta päättää omista asioistaan vaan olisimme edelleen jatkaneet osana Venäjän imperiumia. Onneksi - siis meidän - huligaanit voittivat.

Bolsevikkien vallankaappauksen onnistumista voidaan pitää myös jonkin sortin ihmeenä. He muodostivat hyvin pienen vähemmistön Venäjän valtataisteluissa. Ja ehkäpä kaikkein irvokkainta oli se, että Lenin ei olisi koskaan voittanut sotaa - lokakuun vallankumousta - ilman saksalaisten apua. Ilman Saksan keisarikunnan toimittamia aseita, räjähdysaineita, kuljetuskalustoa ja taloudellista tukea lokakuun vallankumous olisi jäänyt toteutumatta.

Serkukset, tsaari Nikolai II ja keisari Vilhelm II,  olivat sodassa keskenään. Keisarikunnan tavoitteena oli irrottaa Venäjä ensimmäisestä maailmansodasta ja keskittyä taisteluihin länsirintamallaan. Leniniä ja Vilhelmiä yhdisti siis yhteinen vihollinen, joka oli tarkoitus syöstä vallasta. Lenin oli maanpaossa Sveitsissä ja hänen paluutaan Venäjälle vastustivat tietenkin Ranska ja Englanti. Heillä oli käsitys, että Lenin - noustuaan valtaan-  irrottaisi Venäjän sodasta.

Näin myös tapahtui ja Brest-Litovskin rauhansopimus solmittiin maaliskuussa 1918. Se oli kallis rauha Venäjälle: mm. Baltian maat ja Ukraina (1/3 koko väestöstä)  menetettiin, maan teollisuudesta hävisi puolet ja merkittävät hiili- ja öljyvarannot katosivat kuin tuhka tuuleen. Lokakuun vallankumous oli tullut kalliiksi Venäjälle. Oliko se hintansa väärtti.

Toiseksi vaadittiin, että valkoiset voittavat oman sotansa Suomen sisällissodassa. Punaisten voitto oli lähinnä hypoteettinen mutta ainahan voi spekuloida, miten siinä olisi käynyt. Olisiko Suomesta tullut sosialistinen työväentasavalta, mikä olisi ollut Neuvosto-Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton merkitys Suomen itsenäisyydelle. Totta on, että Leninin tuki Suomen punaisille sisällissodassa oli lähinnä propagandan tasolla. Taloudelliset resurssit puuttuivat, sillä imperiumin omissa sisäisissä ja sekaisissa asioissa oli yllin kyllin pohdittavaa. 

Suomen kaikkiein punaisimmilta puuttui johto, taito ja ymmärrys. Maltillisempi siipi oli työnnetty vallankumouksen kiihkossa paitsioon. Myöskään torpparit eivät olleet riemusta kiljuen mukana vallankaappaushankkeissa. Ja kun jälkikäteen arvioi, niin eivät nuo nyt kovin kummoisia ja vallankumouksellisia nuo punaisten vaatimukset olleet: vaadittiin mm. kahdeksan tunnin työpäivää ja torppareiden vapautumista ikeestään.

Jotta tuskinpa tuossa olisi kovin kummoisesti käynyt. Suomalainen työmies hävisi sotansa ja maksoi siitä kalliin ja verisen hinnan. Mannerheimista ei sen sijaan kukaan haluaisi tietää mitään, mikäli punaiset olisivat onnistuneet kaappaamaan vallan. Täytyy vielä muistaa, että tuon ajan Suomi oli vielä sääty-yhteiskunta, jossa oli selvä kastijako. Käsitys tasa-arvosta oli luokkayhteiskunnassa outo ja suorastaan vaarallinen suuntaus.

Kolmanneksi vaadittiin, että Saksan keisarikunnan oli hävittävä maailmasota. Ilman tuota häviötä Suomesta olisi tullut Saksan avun myötä "Pohjolan rautanyrkki" ja saksalainen monarkia, ainakin alkuvaiheessa. Olisiko kuningaskunta totta vielä tänäänkin, onkin sitten toinen kysymys. Alkuvaiheessa innostus olisi tietenkin ollut suurta ja isänmaallisen - yli rajojen ulottuvaa - kiihkeää tunnetta, mikäli sodassa olisi käynyt toisin ja Saksa olisi voittanut.

Todennäköistä kuitenkin on, että Saksan "pyyteettömyys" olisi jossain vaiheessa paljastunut myös kaikkien innokkaimmille monarkisteille. Todennäköistä myös on, että bolsevikit ja germaanit olisivat joutuneet jossain vaiheessa "lopullisesti" selvittämään välinsä. Tuohonhan ei sitten kauan mennyt, kun alkoi uusi koitos. Runsaat parikymmentä vuotta ehti vierähtää niin saksalainen aseveli oli taas järjestelemässä afääreitään Pohjolassa. Mutta se onkin jo toinen juttu.

Yhteenvetona voidaan todeta, että hyvin kävi. Hyvä oli, ettei Mannerheim päässyt uudestaan patsastelemaan Pietarin hoviin vaan joutui ratsastelemaan Suomen pienillä ja vaatimattomilla tantereilla. Hyvä oli, että junamies Vilén pääsi hengissä Pietariin järjestelemään asioita. Hyvä oli, että Suomen ylin valtiojohto oli täysin pihalla, kun maamme itsenäisyydestä päätettiin.