"Valtionhoitajia aina tarvitaan"

Toinen osa

Vaikka Svinhufvud, Suomen ensimmäisenä valtionhoitajana, olikin "kuningasmielinen", hän ei kuitenkaan ollut se henkilö, joka sai puhuttua saksalaiset joukot Suomeen. Tässä tehtävässä kunnostautuivat kaksi muuta miestä, Edvard Hjelt ja Wilhelm Thesleff. Suomen Berliinin lähettiläs teki aktiivisesti taustatyötä saadakseen Saksasta sotilasapua ja tuli samalla ominpäin allekirjoittaneeksi sopimuksen, joka takasi Saksalle lähes rajoittamattomat oikeudet Suomen luonnonvaroihin ja ulkomaankauppaan. Hjelt oli ensimmäinen, joka myi maansa.

Monilla titteleillä varustettu kenraalimajuri ja sotaministeri Theslef käänsi puolestaan Vaasan Senaatin ja Mannerheimin mielet. Mannerheim uhkasi jopa erota, mikäli saksalaiset joukot tulevat Suomeen. Hän ymmärsi, että se "ryysyläisjoukko" hoidetaan kyllä ilman Saksan apua. Ratsuväen kenraalia ja valtionhoitajaa odotti kuitenkin suurempi tehtävä ja se käänsi mielen. Kuuluisassa (23.2.) antamassaan päiväkäskyssään hän julisti, ettei pane miekkaansa tuppeensa ennen kuin "viimeinenkin Leninin soturi ja huligaani" on ajettu Suomesta ja Vienan Karjalasta.

Mannerheimin ja suomalaisten jääkäreiden välit olivat tunnetusti huonot. Myös saksalaisten joukkojen ja Mannerheimin välillä esiintyi kyräilyä hamaan loppuun saakka. Kumpikaan osapuoli ei luottanut toisiinsa ja vasta "yhteinen vihollinen" yhdisti riitelevät osapuolet. Mannerheim oli aristokraatti, joka halveksi köyhälistöä ja vihasi bolsevikkejä. Jälkimmäistä tunnetta lisäsi tietenkin Venäjän vallankumous, jossa tsaarin kenraali oli menettänyt virkansa Pietarin hovissa. 

Saksa ei tullut pyyteettä Suomeen. Keisarikunnalla oli tarkoitus tehdä Suomesta "Pohjolan teräsnyrkki". Vahva käsikassara, jota oli tarkoitus käyttää tarpeen niin vaatiessa. Ensimmäinen tavoite oli estää ns. ententen vaikutusvallan lisääntyminen Suomessa. Saksa oli käynyt jo pitkään omaa sotaansa ympärysvaltoja mm. Ranskaa, Iso-Britannia ja Venäjää vastaan. Ja niin kauan kuin sotaonni oli myötä muualla jatkui myös saksalaisten läsnäolo Suomessa.

Virallisesti Suomen sisällissota alkoi (27.1) ja päättyi (6.5.). ja jo (29.5.) Mannerheim eroaa ylipäällikön tehtävästä. Siirretään siis syrjään ja puhuri käy. Alkaa saksalaisen Suomen rakentaminen, joka virallisesti päättyy Saksan antautuessa (11.11.). Keisari Wilhelm II luopuu kruunusta ja alkaa Weimarin tasavallan aika. Suomi on jälleen kerran ollut vain pelinappula isompien poikien pelissä.

Kirja keskittyy paljolti juuri tuon ajan kuvaamiseen. Se tuo esille etenkin Suomen valkoisen sivistyneistön yllättävän läheiset ja lämpimät suhteet saksalaiseen kultturiin. Maila Talvio ja monet muut lähes syleilevät keisarikunnan sotilaat kuoliaaksi. Ei ole ihme, että Itämeren divisioonan komentaja kehuu suomalaiset kansaksi, joka on paras aseveli mitä hänellä on koskaan ollut. "Se myötämielisyys on parasta, mitä olen koskaan kokenut".

Kirja heikkoutena voi pitää sitä, että tasavaltalaisten ääni jää teoksessa kovin vajaaksi. Suomalaiset monarkistit olivat kuitenkin vähemmistö, joten enemmän olisi toivonut vaikkapa Santeri Alkion tai tärkeimpien sosialidemokraattien mietteitä ajan menosta. Vaikka vasemmisto olikin tyrkätty syrjään valtiollisessa päätöksenteossa, sieltä olisi silti voinut ammentaa joitain pohdintoja ja suuntauksia.

mitäkö tästä pitäisi
jatkuu....