Historia opettaa

Joulu on taas ja pensselit on syytä heittää santaan. Musta on joulu ja musta on Suomen historia, mikäli Teemu Keskisarjaan on uskomista. Olen nautinnolla seurannut historioitsijan parhaillaan Ylellä pyörivää sarjaa "Pimeä historia". Hieman kömpelöllä ja ärsyttävällä tavalla toteutettu formaatti saa blogistin korvat ainakin hörölle. Kirjoitin sattumoisin myös itse kesällä viimeisimmän jakson Viipurin tapahtumista, joista Keskisarja on saanut aikaan myös mainion kirjan. Jännityksellä odotan, mitä tulen sarjassa vielä näkemään.

Historiassa on opettavaista se, että siihen tutustumisessa avautuu mahdollisuuksia erilaisille tulkinnoille. Yhden totuuden virallista historiaa opetetaan koulujen oppikirjoissa ja senkin takia ne yleensä ovat tylsiä. Poliittinen historia oppiaineena lienee sen sijaan paljon opettavaisempaa. Ja jos Suomen historian tapahtumista ei löydy pimeitä kipupisteitä niin se historiallinen oppi kannattaa jättää suosiolla väliin.

Suomen historia on täynnä tapahtumia, joista on virallisesti vaiettu. Puhumattomuus on tietysti helpoin ratkaisu silloin, kun asioiden tila niin vaatii. Eri asia tietenkin on, että todellisuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Vaikenemalla asiat eivät kuitenkaan todeksi muutu. Suomalaisia on tuomittu kuolemaan maanpetoksesta, jotka nekin ovat kiinni vain historian kulloisesta ajankohdasta. Tänään nuo samaiset teloitetut voisivat olla juhlittuja sankareita.

On tavallaan sääli, että keskustelu Suomen historiallisista "totuuksista" on niin pienen tutkijapiirin kiinnostuksen kohteena. Meillä on kuitenkin  aivan viime vuosina ilmestynyt lukuisa joukko hämmästyttävän monipuolisia teoksia, jotka käsittelevät Suomen historiaa. Toivoisi, että mahdollisimman moni löytäisi nuo kirjat. Ainakin minulle ne ovat avartaneet sitä umpimielistä ja ummehtunutta käsitystä menneistä tapahtumista. Todellisuus on paljon vivahteikkampi ja jännittävämpi.

Historialla on väliä. Historialla on myös tapana toistaa itseään. Kansa, joka ei tunne omaa historiaansa, on itsetunnoton ja elää valheessa. Tietoa kuitenkin on riittävästi tarjolla, jos kiinnostus riittää. Suomen historiaan tutustuminen on antoisa retki itsenäisen valtion syntyprosessiin, lukemattomiin sotiin, poliittisiin juonitteluihin ja sankareiden tempauksiin. Se on uskomattoman julmaa ja välillä sarja täysin käsittämättömiä tapahtumia.

Blogistilla on ainakin jo muutama kirja jonossa odottamassa. Jouluhan on erityisen sopiva ajankohta hiljentyä kaiken ylensyömisen ohella ja aukaista vaikkapa kirja Suomen Sodasta, joka käytiin 1808 - 1809. Ja vaikka Pedro Hietanen näyttääkin jo heittäneen haitarinsa hankeen, niin musiikiksi sopii miehen mainio joululevy. Mikään ei ole niin sopivampaa taustamusiikkia kuin se, että Pedro laulaa kiekauttaa sen "Varpunen jouluaamuna". Palanen sekin Suomen historiaa.

Lopuksi lupaan vielä näin uuden vuoden kynnyksellä palata moneen kertaan Suomen historiallisiin totuuksiin. Ensi vuonna paljastetaan kaikki pahat teot ja synnit, ja etenkin jossittelut saavat sijaa. Sitä ennen toivotan vielä lukijoilleni rauhallista joulun aikaa ja kunniallista uuden vuoden alkua. Blogisti siirtyy pienelle joulutauolle.

Yllytä itsesi

Lavatähti

"Pakko päästä Helsinkiin" soi päässäni istuessani keskiviikkona ekspress bussissa matkalla pääkaupunkiin. Linja-autossa oli tunnelma korkealla ja siitä huolimatta olin ainoa matkustaja, joka pääsi perille asti yhdessä bussikuskin kanssa. Muut olivat uupuneet matkalla tai jostain muusta käsittämättömästä syystä päättäneet hypätä kesken pois. En voi ymmärtää moista käyttäytymistä. Sen verran pitäisi olla kärsivällisyyttä, että jaksaa istua päätepysäkille saakka.

Ja sitä paitsi Helsinkihän on tunnettu monipuolisesta kulttuuritarjonnasta. Minullakin oli vähintään kaksi varteenotettavaa vaihtoehtoa: Tsaikovskin Pähkinänsärkijä -balettiesitys tai sitten Peitsamon soitannollinen ilta. Pitkän pohdinnan jälkeen olin päätynyt Peitsamoon, kun ykkösetkin oli jäänyt kotiin. Olin enemmänkin pikaisella reppureissulla ja ajatellut viihdyttää itseäni kunnon jee-jee meiningillä.

Sture Jazz Bar on pieni ja intiimi ravintola, jossa tutustuu helposti ennestään tuntemattomiin. Uusia tuttavuuksia solmitaan vaivatta ja juttu luistaa. Oli tietysti etukäteen odotettavissa, että paikalla olisi muutama hörhö ja joitakin paikalle muuten vain eksyneitä asiakkaita. En pettynyt odotuksissani. Illasta tulisi varmaankin ikimuistettava tapahtuma, josta muistelisin lämmöllä vielä vuosien jälkeen.

Helsinki pääsee aina yllättämään. Ensimmäisen yllätyksen koin jo baaritiskillä, jossa ystävällinen tarjoilija kertoi, että sulla on vielä 20 minuuttia aikaa juoda talon piikkiin. "Meillä on joulujuhla ja glögiäkin on toki vielä jäljellä", kertoi tarjoilija hymyillen. Voi sitä riemun tunnetta köyhän blogistin rinnassa. Näin sitä täällä suuressa maailmassa vain juhlitaan.

Pöytäseurueeni oli riehakkaalla tuulella. Tasapuolisesti kaksi naista ja kaksi miestä. Keskusteluja käytiin jännittyneessä mielentilassa gryndereistä, jalkapallosta ja muustakin maailman menosta. Pyrimme tietoisesti välttämään poliittisia kiivailuja, olihan nyt juhlista jaloimman aika. Selvästi näkyi, että illasta oli tulossa aivan poikkeuksellisen lämmin ja yllätyksellinen kohtaaminen.

Illan tähti antoi hieman odotuttaa itseään. Kun Kari sitten hieman hölmistyneen näköisenä astui ulko-ovesta sisään rakkaan kitaraansa kanssa, sai hän raivoisat aplodit ja tömistykset. Siirtyessään muutaman pakko ottaa -selfien jälkeen pallilleen ravintolan nurkkaukseen, malttoi tuskin kukaan paikalla ollut olla hiljaa. Tunnelma oli sanoin kuvaamaton.

Ja tulihan se sieltä heti ja ensimmäisenä: "Kauppaopiston naiset". Yleisö suorastaan räjähti ja innokkaimat fanit lauloivat jopa mukana. Suksee oli niin valtaisa, että jopa illan tähti häkeltyi saamastaan suuresta suosiosta ja takelteli jotain käsittämättömyyksiä, joista en saanut mitään selvää. Ilta jatkui toivebiisien muodossa, joita arvovaltainen ja selvästi hyvän maun omaava yleisö sai vapaasti esittää.

Minäkin yritin saada Karin laulamaan Hildasta, mutta hän kertoi jo unohtaneensa niin vanhan kappaleen. Kari on varmasti oikeassa siinä, että kuka niitä vanhoja enää muistelemaan, sitä tikulla silmään. Minulle tuolla ruotsin kielen maikasta kertovalla kappaleella sattuu nyt vain olemaan erityistä merkitystä.

Nimeni on Jukka - takana tukka - edessä highway, näillä mentiin ja suruni oli poispyyhitty. On vain pakko vatkaa ja sen illan tähti kyllä osaa. Pelotteli puheillaan lähipöydän tyttöjä ja heristeli muuten vain suutaan. Vakuutteli moneen kertaan, oliko se nyt kolme vai neljä kertaa, että tällä kertaa yleisö oli aivan poikkeuksellisen hieno. En yhtään epäile Karin vilpittömyyttä tässäkään asiassa.

Illan tähti joutuikin muuttamaan suunnitelmiaan. Alkuperäisen suunnitelmansa mukaan hän oli aikonut siirtyä lepäämään kotiinsa esityksen jälkeen,  mutta tänään hän tekisi poikkeuksen ja jäisi roudauksen jälkeen baariin vetämään niin sanotut perskännit. Minulla valitettavasti ei ollut aikaa jäädä seuraamaan sitä, että toteuttaako artisti uhkauksensa. Oli tullut nimittäin luvattua ystävälleni, että saapuisin ajoissa majapaikkaani.

Torstaina palatessani takaisin kotiini, muistelin bussissa väsyneenä mutta onnellisena edellisen illan tapahtumia. Välillä torkahtelin ja herätessäni horroksesta suupieleni kääntyivät väkisin vinon hymyn tapaiseen. Olin yllyttänut itseni tähän rohkeaan tempaukseen ja tullut perin pohjin yllätetyksi. Ulkona satoi vettä ja räntää ja sisällä linja-autossa vallitsi harras ja kiitollinen tunnelma.

Pimeitä ajatuksia

Pimeitä aikoja ja pimeitä voimia, voisi joku luonnehtia ajankohtaista maailman tilaa. Suomessakin päättävät piirit ovat kovin pienet ja synkät. Julkinen keskustelu on lähinnä yksioikoista mantraa ja pahan loitsuntaa, joka lienee turruttanut jo jokaisen vähänkin itsenäiseen ajatteluun kykenevän. Virallinen totuus on kovin kylmä ja yksitotinen.

Maailma nähdään kovin kaksijakoisena. Ylipäällikkö ja kuvernööri Niinistö vastasi myöntävästi, niin kuin jo aikaisemmin blogissani ennustin, Nato kutsuun ja aloittaa sotatoimet monilla rintamilla. Iltahuuto on soitettu ja turvallisuuden nimissä suomalaiset käyvät pahan kimppuun. Vastakkain ollaan kunhan nyt vain tietäisi ketä vastaan. Tuo tuntematon vihollinen on vaikeasti hahmoteltavissa, mutta kun maailman johtavilta asevoimilta tulee avunpyyntö, niin pakkohan siinä kelkassa on pysyä mukana.

Puolustusministeri Niinistö on sen sijaan kovin hiljaa. Ilmeisesti on annettu ymmärtää, että on parempi olla vaiti. Vai keskittyykö ministeri enemmänkin tuohon idänpolitiikkaan ja maamiinojen hankintaan. Rintamalinjat on pidettävä varuillaan kaikkiin suuntiin.

Ehkä kuitenkin enemmän pitäisi olla huolestunut Suomen ampumahiihtojoukkueen viimeaikaisista ammunnoista. Ei kulje makuulla eikä pystyssä. Kaikki patit menee päin männikköä ja pojat kuulemma pitivätkin kriisipalaverin asian johdosta, ja uhosivat vielä näyttävänsä. Eilen miesjoukkueemme viimeinen jäsen kuitenkin uupui ladulle ja muut hiihtivät sankarin kiinni. Ei päässyt kovasti taisteleva viestikvartetti edes maalin asti.

Suomi on taas pahoilla jäljillä. Ei kai kukaan täysjärkinen kuvittele, että pelkästään ISIStä vastaan tarvitaan kaikkien supervaltojen asevoimat. Myöskään terrorismia ei koskaan tulla voittamaan tai kitkemään väkivallalla. Siihen tarvitaan aivan muita toimia. Suomesta on tulossa yhä turvattomampi ja pelottavampi paikka elää. Todennäköistä myös on, että väkivaltainen terroriteko on lähempänä meitä kuin arvaammekaan.

Lohtua ja valoa on kuitenkin helposti saatavilla. Ei tarvitse kaivaa kuin pahainen äänilevy hyllystä ja laittaa levylautaselle ja muistaa pysyä sisätiloissa. "Valoa Mäyränkolosta" on vallan mainio plätty, jossa mm. Jukka Kortelainen ja Esa Pethman ovat päässeet näyttämään sävellystaitojaan. Erityisesti "Ninan Uni" on jäänyt soimaan blogistin päähän.

Mäyränkolo on monelle lukijalle oletettavasti tuntematon käsite, joten siitä voi mainita pari sanaa. Sehän oli se ensimmäinen Jazz-klubi Suomessa. Viralliselta nimeltään Old House Jazz Club sijaitsi aikoinaan Albertinkadulla ja siitä Yle taisi tehdä ensimmäisen musiikkiohjelmansa. Tuo klubi oli monen suomalaisen artistin lempikapakka. Pethmanin veljekset ja monet muut nousevat tähdet jammailivat siellä keskenään ja hyvinkin ahkeraan puutalon intiimissä tilassa.

Klubin toiminta loppui jo 1974 ja isäntäkin, Pekka Mäyrämäki kuoli tänä vuonna. Siitä huolimatta Valoa Mäyränkolosta on kaunista, valoisaa ja kirkasta musiikkia, niin kuin levyn takakannessa sanotaan. Sitä samaa sanomaa toivoisi myös muille.

Talvisotarock

Suomen itsenäisyyspäivä lähestyy vauhdilla. Taas on se aika vuodesta kun muistellaan erityisesti yhtä tiettyä sotaa huolella ja kaikella sillä tarvittavalla vakavuudella. Talvisotaa käytiin 105 päivää ja se päättyi 13. maaliskuuta 1940. Venäjä, tuolloin vielä Neuvostoliitto, hyökkäsi pienen ja heikon Suomen kimppuun. Se oli toinen kerta historian saatossa, kun naapuri "uskalsi" aloittaa sodan suomalaisten kanssa, aloitteentekijänä kun yleensä aikaisemmissa sodissa oli se läntinen puoli.

Talvisodan syitä ja seurauksia on turhaa tässä yhteydessä pohtia sen enempää. Todettakoon lyhyesti, että tapahtumilla Keski-Euroopassa oli aivan olennainen merkitys Suomen talvisodalle. Suomi oli pelinappulana isompien poikien pelissä ja siihen peliin suomalainen sotilas kelpasi vallan hyvin. Tiedettiin, että aina se kymmentä ryssää vastaa ja sitä rataa.

Ja olihan meille jo historian oppitunneilla opetettu, miten suomalainen ruotusotilas kuoli Ruotsin kuninkaan käskyläisinä urhoollisesti Euroopan sotatantereilla.  Yleensä kyllä erilaisiin kulkutauteihin ja joskus toki saatettiin kuolla jopa verisissä kahakoissa. Vieläkin urheilukatsomoissa huudetaan innolla "hakkaa päälle, hakkaa päälle". Oppi on mennyt hyvin perille ja suomalaiset ovat kieltämättä urheaa sotakansaa.

Tosin tuo hakkapeliitta nyt taitaa olla pelkkä myytti eli paskapuhetta mutta väliäkös sillä. Suomalaiset ratsujoukot olivat mukana Pohjolan Leijonan käymässä uskonsodassa katolista Eurooppaa vastaan ja julmia he toki osasivat olla. Hampurissakin kuuleman  mukaan leviteltiin lehtisiä, joissa varoiteltiin lappilaisista sotajoukoista, jotka ratsastivat poroilla. Tarkempaa tietoa aiheesta löytyy Mirkka Lappalaisen viime vuonna ilmestyneestä väitöskirjasta, jos joku haluaa asiaan paremmin perehtyä.

Nyt sota on taas lähempänä kuin koskaan. Suomi on jo sodassa Afganistanissa ja ilmeisesti Syyriankaan tilannetta ei saada hoidettua kuntoon ilman suomalaista sotilasta. Rakkaat Nato -kumppanimme ovat jo yhdessä tuumin pommittamassa Syyriassa. Suomalaiset erityisjoukotkin odottavat innolla uusia ja haasteellisia tehtäviä Lähi-idässä. On tämä valkoisen miehen taakka niin kamala kantaa. Ja vielä kun naapurimaan Sergeikin lentelee siellä niin vot. Tulossa on oikea sekamelska.

Suomen itsenäisyyspäivän vietossa on aina syytä myös kiittää sotamuistelujen rinnalla. Eittämättä tulee heti mieleen Euroopan unionin yhteinen ja maailmanlaajuinen rauhanprojekti, joka näyttääkin edistyvän vauhdilla. Toiseksi blogisti haluaa myös kiittää matalista koroista, joita ilman Suomi ei olisi millään selvinnyt näinä itsenäisyyden viimeisinä auvoisina vuosina. Suomalaiset sotilaat eivät todellakaan turhaan kuolleet taistellessaan maamme itsenäisyydestä.

Kiittämistä olisi niin paljon mutta jätetään se nyt toiseen kertaan. Laitetaan levylautasella sen sijaan soimaan musiikkia, joka aina säväyttää ja ylentää juhlamieltä. Love Recordsin julkaiseman levyn nimikappaleen sävelsi Erik af Venusberg ja sanoitti Lauri Kenttä. Talvisota-rock kuulostaa jännittävän tuoreelta. Levyn viimeinen kappale Jatkosota-rock, jonka sanoitti Ruotsin kuningas ja sävelsi G.A. Johanssonin perikunta, on taas aikamoista rytkettä ja pauketta.

Levy on vanhalta ajalta. Se on siltä ajalta, jolloin kysyttiin miten käy Kekkoselta rock and roll. Se oli sitä aikaa, jota nykyään pidetään ummehtuneena, umpimielisenä ja kallellaan olevana. Se oli sitä aikaa, kun Suomen täytti "rock, ruoho ja rakkaus". Se oli sitä aikaa, kun Vihreä valta otti ensimmäisiä askeleitaan. Se oli sitä aikaa, kun M.A. Numminen oli vielä nuori ja Rauli Badding Somerjoki lauloi elävänä lavoilla.