Kipeitä vuotokohtia

Blogisti on kovin huolissaan siitä, että Euroopan unionin jäsenvaltiot aikovat sulkea rajansa. Kukaan ei ilmeisesti halua enää olla kansainvälinen, uusiin kulttuureihin ja tapoihin ennakkoluulottamasti suhtautava moderni, fiksu ja kultivoitununeeesti sivistynyt unionin kansalainen. Voi aikoja, voi tapoja. Ennen sentään osattiin olla vieraanvaraisia ja aina kahvettakin tarjottiin tuntemattomalle ja apua kaipaavalle ohikulkijalle.

Suomen päättäjät ovat erityisen huolissaan Venäjän rajasta, kun siellä esiintyy vallan holtittomia rajaloukkauksia. Väkeä kuulemma lappaa ovista ja ikkunoista Suomeen, mikäli Suomen riippumattoman median trollitoimittajiin uskomista. Ja niinhän me kaikki tietenkin teemme ja olemme uskossamme lujia. Mutta mistä ihmeestä ja minkä takia nyt moinen kohu.

Eihän niitä rajoja nyt pidä missään tapauksessa naapureiden kanssa sulkea. Meille mahtuu hyvin lisää porukkaa. Suomi on harvaan asuttu ja tilaa riittää jopa etelän asutuskeskuksissa. Ja sitäpaitsi eihän kukaan enää korvessa asu, kun ei siellä mitään palvelujakaan ole tarjolla. On paljon järkevämpää sijoittaa nuo uudet maahanmuuttajat ja pakolaiset suoraan Helsingin talousalueelle.

Esimerkiksi Kauniainen on vallan mainio ja erinomainen sijoituspaikka uusille maahanmuuttajille. Kaupungissa on Suomen alhaisin veroprosentti ja kielen kanssa riittää ruotsin osaaminen. Ajatelkaa nyt, että mitä siinäkin säästettäisiin, kun maahanmuuttajan ei tarvitse oppia ensimmäisenä suomen kieltä vaan voisi opetella pelkästään ruotsin kielen. Pelkää säästöä, sanon minä.

Kauniaisten torikin on niin hiljainen nykyään. Saataisiin sinnekin vähän elämää ja säpinää. Yhteiselle kokoontumispaikalle voitaisiin pystyttää koko torin peittävä teltta, jossa paikalliset ja uudet tulijat voisivat harrastaa vaikkapa yhteisiä piiritansseja ja tanhuja. Kovin pienin toimenpitein tuon pienen nukkumalähiökaupungin elinvoimaisuutta voitaisiin tehostaa. Asukaslukukin kasvaisi samalla roimasti ja kaupungin asukkaat saisivat lähes ilmaiseksi lisää aktiviteetteja.

RKP:n Haglund kaavailee kuuleman mukaan jo yhteispohjoismaista kansalaisuutta. Tämäkin "Alla är välkomna" - Grankulla -projekt toimisi esimerkkinä koko Euroopan unionille: Suomi opettaa ja kouluttaa maahanmuuttajat ja pakolaiset uuden ja puhtoisen Skandinavian tavoille. Olisimme ensimmäistä kertaa edelläkävijöitä ja suunnan näyttäjiä koko maailmalle.

Loppuisi se jatkuva peesaaminen ja ikuinen nysvääminen siellä Brysselin kabineteissa. Kerrankin meitäkin kuunneltaisiin. Mutta sitä ennen kannattaa toki kuunnella hyvää suomalaista laatumusiikkia, jota Irina Milan esittää. Irina Milan poikkeaa monellakin tavalla tavallisesta tallaajasta. Dramaattinen ja säihkyvä, vähän pelottava ja arvonsa tietävä artisti. "Miesparka" ja "Piru mieheks" säväyttävät ja iskevät vielä tänäänkin.

Milanin yhteistyö Jorma Panulan kanssa tuotti parikin erinomaista julkaisua. Musta Perhonen -levy on enemmän sitä artistin taiteellisempaa puolta. Kyseisellä levyllä puhaltelee mm. Esa-Pekka Salonen käyrätorveensa. Iskelmälaulajasta suoraan taidemusiikin pariin ja lukuisat taustalaulajan roolitukset todistavat kiistattomasti Milanin monipuoliset taidot musiikin saralla. Lyhyesti sanottuna: Kysytty artisti ammattilaisten piirissä.

Niitä naisia

Carola Standertskjöld on yksi niistä kolmesta suomalaisesta naisartistista, joita olen kuunnellut korvat höröllä ja katsellut silmät tapittaen. En varmaankaan ole ainoa, joka tuohon naiseen aikoinaan hurahti. Aarno Raninen sanoi jossain haastattelussa, että hän on tehnyt elämänsä aikana töitä kahden aivan uskomattoman naislaulajan kanssa. Toinen heistä oli Carola, jonka tyyli ja rytmitaju oli Ranisen mukaan erehtymätön. Se on jo aika paljon sanottu säveltäjältä ja kapellimestarilta.

Carolan ura oli kovin rikkonainen. Hän eli edellä aikaansa ja teki töitä jo tuolloin kuin kunnon pätkätyöläinen. Monta vuotta hän hoiti ja kuljetti silloisen miehensä vihannestarhan tuotteet Helsingin toreille kiroillen ja tupakkaa solkenaan polttavan rekkamiehen tavoin. Ystäväpiirissä häntä kutsuttiinkin Calleksi rämäpäisyytensä takia.

Sitä ennen, jo 1960-luvulta lähtien hän oli yksi niistä harvoista naislaulajista, jotka pääsivät esiintymään televisioon. Lumilinna -ohjelma lienee se kuuluisin tapaus, joka sittemmin voitti Montreux`n Kultaisen Ruusun.  Levystysten suhteen ei sen sijaan mennyt hyvin. Carola valittelikin usein, että hän sai niin vähän hyviä lauluja esittääkseen. Tämä oli osittain syy siihen, että leipä oli välillä hankittava muualta.

Ristiriitaista taiteilijaaa luonnehditaan hänen elämänkerrassaan sisältä hauraaksi ja herkäksi sekä ulospäin vitsiä vääntäväksi kunnon jätkäksi. Kaikki lahjakkalta taiteilijalta vaadittavat kriteerit ovat siis koossa. Ja kun siihen lisätään vielä hämäräperäinen aatelinen tausta ja hämyinen muusikkopiiri, niin yhtälö saakin oivan ratkaisun, jonka tunnelmista ja melodioista olen nauttinut jo vuosikausia.

Carola oli kotonaan pienillä estraadeilla, harmaansinisen savun täyttämissä kellareissa ja jazz-sävelten parissa. Ja vieläkään en voi ymmärtää sitä, että Heikki Sarmannon Trion kanssa Ylen studiolla ja Kulttuuritalolla nauhoitettu  sessio vuonna 1966 julkaistiin vasta vuonna 2004. Suomalaisilla on varaa näemmä ihan mihin vaan ja ei helmiä sioille, niin kuin tavataan sanoa.

Carolan tuotanto jäi siis kovin rosoiseksi ja vajavaiseksi. Ne muutamat kappaleet, jotka hän onnistui levyttämään ovat kuitenkin osoitus hänen monipuolisesta osaamisestaan. Tunnelman luojana ja musiikintekijänä hän on vailla vertaansa. Ei heti tule mieleen ketään yhtä upeaa tulkitsijaa. Taas kerran yksi lahjakkuus hukattiin ja unohdettiin.

Ja vielä nöyrä pyyntö lopuksi. Jos jollain lukijalla sattuu jostain ihmeellisestä syystä olemaan tuo edellämainittu levy ja haluaisi ehdottamasti siitä eroon, niin ei muuta kuin rohkeasti meiliä tänne päin. Formaatti on tietysti vain ja ainoastaan uria sisältävä musta kiekko, joka blogistille kelpaa.

Näillä mennään

Blogin kanssa oli taas ongelmia kuvien kanssa sählätessä, mutta nyt näemmä taas onnistuu niiden siirtäminen. Blogger alustana on välillä harvinaisen epäselvä ja hyvin käyttäjäepäystävällinen, mutta siihen on nyt tyydyttävä. Asiakaspalvelukin on vähän sitä sun tätä, jos sitä nyt yleensäkään on. Ilmaiseksi ei ilmeisesti saa mitään kovin kunnollista.

Ylellä tuli pari päivää sitten ohjelma vinyylien keräilijästä, jolla on peräti 20 000 vinyylin kokoelma. Keijo, suomalainen ja vanhempaa sorttia olevan mieshenkilö, kertoi erikoistuneensa progressiivisen musiikin keräilijäksi. Täytyyhän sitä nyt johonkin keskittyä, mikäli aikoo pitää harrastuksensa aisoissa. Tuota ohjelmaa seuratessa tuli mieleen, että täällä ollaan vielä pahasti lähtökuopissa.

Ja tuskin koskaan päämääränä on edes saavuttaa moista määrää. Levyjä hamstratessa on syytä olla kranttu, sillä tavaraa on yllin kyllin tarjolla. Ja kun kuitenkin perimmäinen tarkoitus on myös kuunnella ja nauttia musiikista. Keijon levykokoelman kuuntelussa vierähtää reippaasti runsas vuosi vaikka ne pyörisivät nonstoppina levysoittimessa.

Blogisti ainakin kuuntelee usein niitä samoja levyjä, joita on tullut kuunneltua jo lukemattomia vuosia. Ja aina niistä tuntuu löytyvän uutta ihmeteltävää. Sitä samaa ei voi sanoa  tuosta suomalaisesta työstä ja sen määrittämisestä. Nytkin Ylellä pyörii sarja "8 myyttiä työstä", joka kuuleman mukaan kertoo totuuksia  työstä ja sen olemuksesta.

Tosiasia kuitenkin on, että ei se kerro yhtään mitään uutta. Paikalle on haalittu nk. asiantuntijoita ja muita jo vuosikausia jatkuneen saman monotonisen mantran lässyttäjiä. Ei työ mihinkään ole loppunut eikä työ tekemällä lopu. Kysymys on palkkatyöstä ja palkanmaksajien puutteesta. Pääomalle sen sijaan on jo aikoja sitten keksitty paljon parempia tapoja tehdä itsensä tykö.

Juuri ilmestyneen tutkimuksen mukaan "teollinen vallankumous" hävittää viisi miljoonaa ryöpaikkaa seuraavan viiden vuoden aikana ko. maissa. Todella uusi ja hieno selvitys Maailman talousfoorumin tutkijoilta. Samasta asiasta puhui Ari Ojapelto jo vuosikausia sitten, jos joku vielä sattumalta muistaa tuon yhteiskunnallisen pohdiskelijan.  Automaatio ja robotit tuhovat perinteisen työn ja sitä varten on toki varauduttava.

Euroopan unionin aivan yksi keskeisimmistä tavoitteista on dumpata työn hinta mahdollisimman alas. Oikeastaan voidaan väittää, että se on kaiken unionin talouspoliittisen toiminnan perusprinsiippi. Sen pohjalta tehdään kaikki mahdollinen ja mahdoton. Sen varjossa tehdään kaikki yhteiskunta- ja sosiaalipoliittiset päätökset, jotka koskettavat unionin kansalaisia.

Jälki tulee olemaan ruma. Kun tiedetään, että jäsenmaat ovat mm. taloudelliselta rakenteeltaan niin erilaiset. Kovat ajat ovat vasta edessä päin ja nykyinen hulvaton meno lienee vielä lämmittelyä. Vaarana on, että noista samoista lauluista veisataan vielä virttä kovin hartaassa ja herkkätunteisessa mielentilassa. Työ sinänsä ei tule kuitenkaan koskaan loppumaan. Se on vain arvostuskysymys, mitä milloinkin rahassa mitataan.

Tilannetta voi vielä pahentaa se, että omaisuusarvot palautuvat tasolle, joka ei keskiluokkaa enää miellytä. Palkkatyön kysynnän vähentyminen ei voi pitkällä aikavälillä olla vaikuttamatta esim. asuntojen hintoihin. Ja kun vuosikausia raataneet ja säästäneet huomaavat, että sinne ne säästöt hupeni niin avot. Kukaan ei ole enää loppupeleissä tyytyväinen.

Ja jotta muistaisimme mistä olemme aikoinaan tulleet ja minne ehtineet niin loppuun sopii tällä kertaa Väinämöisen loitsu, kun  hänet maanpakoon sysättiin:

"Annappas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla,  
Taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan uuden sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi,
Kun ei kuuta, aurinkoa eikä ilmaista iloa."

Hakkaa päälle

Vuosi alkoi vauhdikkaasti nuorten lätkää seuratessa. Ennakkoluulotonta ja rohkeaa peliä, jota on ilo katsella. Pojat pääsivät finaaliin, joka pelataan huomenna ja vastassa on Venäjä. Vielä aamulla pähkäilin, että Suomi-USA on finaalin kulku, mutta jenkit näemmä hyytyivät Helsingin pakkasissa. Nyt ainakin on mahdollisuus kuitata se viimeisen matsin tappio.

Venäjä on jonkinmoinen ennakkosuosikki, mutta Jukka Jalosen luotsaamalta joukkueelta voi odottaa ihan mitä tahansa. Olin itse paikalla todistamassa 1998 vastaavaa matsia, jonka Suomi voitti Hagmanin räkämaalilla. Tuo peli ja etenkin sen tunnelma on vieläkin elävästi mielessä. Venäjä oli tuolloinkin suosikki, mutta toisin kävi. Ja toki toivotaan, että sama toistuu huomenna.

Jääkiekko on peli, jossa on pakko voittaa. Häviäminen on taitolaji, joka ei kuulu tämän pelin luonteeseen. Nuoret urhot ovat lähes itku kurkussa, jos kiekko ei mene maaliin ja tappio tulee. Kaikki otetaan turhankin vakavasti. Pelin luonteeseen kuuluu myös väkivalta, joka tosin nuorten peleissä on lievempää kuin aikuisten parissa. Tämäkin osaltaan tekee nuorten peleistä paljon jännittävämmän. Pelaajien virheet ja innokkuus näkyvät niin selvästi pelin kulussa.

Lisäksi suosittelen ehdottamasti selostusääneen madaltamista tasolle, joka ei häiritse itse pelin seuraamista. Tv-selostajien hehkutukset, isänmaallinen paatos ja lähes naurettavuuksiin menevät maalailut nuorista sankareista saavat blogistin verenpaineen nousemaan tasolle, joka ei enää ole terveellistä. Näitä samoja juttuja vatkotaan jokaisessa suomalaisessa lätkäselostuksessa. Minä en näitä enää kaipaa ja suljen selostusäänen tyynesti ennen matsia.

Ainoa huono puoli on siinä, että pelin tunnelma kärsii, kun ääni on poissa. Toivoisi, että hallin yleisön äänet olisi mahdollista välittää television kautta ilman ammattitaidotonta selostusta. Nyt joudun siis tyytymään vain rajuun taustamusiikkiin. Sen valinnassa kannattaa ollakin tarkka. Vaihtoehtoja on monia. Yksi suosikeistani on Muddy Watersin Hard Again. Ja Johnny Wintersin Nothin` But The Blues ei sekään ole huono valinta.

Tällä kertaa taustamusiikiksi taitaa kuitenkin valikoitua Herbien mestariteos. Head Hunters on levy, joka on soinut levysoittimessani jo 40 vuotta. Uskomatonta, mutta totta. Sama levy lautasella ja vieläkin se soi. Chameleon ja Watermelon Man ja niiden voimalla Suomi voittoon, perkele. Vedetään tämä homma kotiin kunnon slaavilaisella tyylillä.