Hakkaa päälle

Vuosi alkoi vauhdikkaasti nuorten lätkää seuratessa. Ennakkoluulotonta ja rohkeaa peliä, jota on ilo katsella. Pojat pääsivät finaaliin, joka pelataan huomenna ja vastassa on Venäjä. Vielä aamulla pähkäilin, että Suomi-USA on finaalin kulku, mutta jenkit näemmä hyytyivät Helsingin pakkasissa. Nyt ainakin on mahdollisuus kuitata se viimeisen matsin tappio.

Venäjä on jonkinmoinen ennakkosuosikki, mutta Jukka Jalosen luotsaamalta joukkueelta voi odottaa ihan mitä tahansa. Olin itse paikalla todistamassa 1998 vastaavaa matsia, jonka Suomi voitti Hagmanin räkämaalilla. Tuo peli ja etenkin sen tunnelma on vieläkin elävästi mielessä. Venäjä oli tuolloinkin suosikki, mutta toisin kävi. Ja toki toivotaan, että sama toistuu huomenna.

Jääkiekko on peli, jossa on pakko voittaa. Häviäminen on taitolaji, joka ei kuulu tämän pelin luonteeseen. Nuoret urhot ovat lähes itku kurkussa, jos kiekko ei mene maaliin ja tappio tulee. Kaikki otetaan turhankin vakavasti. Pelin luonteeseen kuuluu myös väkivalta, joka tosin nuorten peleissä on lievempää kuin aikuisten parissa. Tämäkin osaltaan tekee nuorten peleistä paljon jännittävämmän. Pelaajien virheet ja innokkuus näkyvät niin selvästi pelin kulussa.

Lisäksi suosittelen ehdottamasti selostusääneen madaltamista tasolle, joka ei häiritse itse pelin seuraamista. Tv-selostajien hehkutukset, isänmaallinen paatos ja lähes naurettavuuksiin menevät maalailut nuorista sankareista saavat blogistin verenpaineen nousemaan tasolle, joka ei enää ole terveellistä. Näitä samoja juttuja vatkotaan jokaisessa suomalaisessa lätkäselostuksessa. Minä en näitä enää kaipaa ja suljen selostusäänen tyynesti ennen matsia.

Ainoa huono puoli on siinä, että pelin tunnelma kärsii, kun ääni on poissa. Toivoisi, että hallin yleisön äänet olisi mahdollista välittää television kautta ilman ammattitaidotonta selostusta. Nyt joudun siis tyytymään vain rajuun taustamusiikkiin. Sen valinnassa kannattaa ollakin tarkka. Vaihtoehtoja on monia. Yksi suosikeistani on Muddy Watersin Hard Again. Ja Johnny Wintersin Nothin` But The Blues ei sekään ole huono valinta.

Tällä kertaa taustamusiikiksi taitaa kuitenkin valikoitua Herbien mestariteos. Head Hunters on levy, joka on soinut levysoittimessani jo 40 vuotta. Uskomatonta, mutta totta. Sama levy lautasella ja vieläkin se soi. Chameleon ja Watermelon Man ja niiden voimalla Suomi voittoon, perkele. Vedetään tämä homma kotiin kunnon slaavilaisella tyylillä.