Jukka Seppinen historioitsijana on kiistelty persoona. Eikä tämäkään teos petä siinäkään suhteessa lukijaansa. Kirjaa lukiessa ei voi välttyä kirjoittajan tekemistä omista mustavalkoisista ja ristiriitaisista päätelmistä. Voi vain ihmetellä hänen motiivejaan, sillä jo kirjansa ensimmäisillä sivuilla Seppinen kertoo olevansa oikeassa ja lähes tulkoon teilaa ohimennen muut samasta aiheesta kirjoittaneet historiantutkijat.
Kirja vilisee uuvuttavan paljon yksittäisiä tapahtumia, joiden perusteella Seppinen vetää mutkat suoriksi. Kokonaiskuvan hahmottaminen jää paljon vähemmälle huomiolle. Stalin kuvataan pelkästään Suomen syöjäksi, Hitler nähdään petona ja kaikki muut osapuolet ovatkin sitten hyviä. Ruotsalaiset saavat synninpäästön ja Ryti ja Tanner nostetaan kunniakkaalle jalustalle, joita muut suomalaiset maanpetturit ja tuuliviirit eivät nujertaneet.
Sepppisen teos saa lukijan esittämään kysymyksiä, joihin tässä kirjassa ei valitettavasti saa uskottavia vastauksia. Ne täytyy hankkia muualta. Toisaalta nuo lukuisat yksityiskohdat ja kirjoittajan kehäpäätelmät nostavat lukijan kiinnostusta selvittää enemmän esimerkiksi Moskovan kanssa tehtyä rauhaa 1940 ja miksi siihen Suomessa ylipäätään suostuttiin. Sotavoimien ja Mannerheimin heikkouden ja päättämättömyyden piikkiin ei kaikkea voi laittaa.
Seppinen päätyy tulkinnoissaan ns. virallisiin totuuksiin ja päätelmiin: Suomi ei ollut missään vaiheessa natsi-Saksan liittolainen ja hyökkäys Itä-Karjalaan jatkosodassa oli vain ennaltaehkäisevä operaatio, jolla torjuttaisiin Stalinin myöhempi Suomen valtaus. Juristin koulutuksenkin saanut kirjoittaja tukeutuu orjallisesti virallisiin asiakirjoihin ja sopimuksiin kuin karäjäoikeuden tuomari. Diplomaatilta olisi odottanut enemmän päättelytaitoa ja analysointia kuin pykälien ja momenttien tutkimiseen keskittyneeltä kiivaalta syyttäjältä.
Ruotsalaiset saavat Seppiseltä synninpäästön. Kiirunan rautamalmi oli elintärkeä Saksan sotateollisuudelle ja kuulalaakerit kävivät kaupaksi. Ruotsalaiset pelkäsivät saksalaisia niin paljon, että estivät muun muassa länsiliittoutuneiden kauttakuljetukset Suomeen Seppisen mukaan. Muun muassa Ranska oli useaan otteeseen ilmoittanut halunsa lähettää joukkoja ja aseistusta Suomen rintamalle talvisodassa. Ne evättiin tylysti Ruotsissa. Kauppa se on joka kannattaa vaikeissakin oloissa, tulee eittämättä valveutuneen lukijan mieleen.
Kuriositeettina mainittakoon, että jo edellämainitusta Moskovan rauhansopimuksesta äänestettiin eduskunnassa. Suuri enemmistö oli sopimuksen kannalla ja vain muutama vastusti sitä. Kansanedustaja Urho Kekkonen oli rauhansopimusta vastaan ja piti sitä häpeällisenä. Suomi menetti 10 prosenttia pinta-alastaan ja Neuvostoliitto sai laivastotukikohdan Hangosta. Mitä oli sovittu ja mitä oli neuvoteltu ja kenen kanssa, että tähän suostuttiin. Kuka lupasi ja mitä, jää Seppiseltä tietoisesti kertomatta.
Täytyy myöntää, että kirjan loppusivut jäivät pelkän valikoivan selailun varaan. Seppisen kirjaa on raskasta lukea. Se on vaikeaselkoisesti kirjoitettu ja vilisee myös suoranaisia asiavirheitä. Ansioksi voi lukea, että Seppinen tuo esiin uutta ja yksittäistä faktatietoa runsain määrin. Jo pelkästään 60-sivuinen viiteluettelo todistaa, että kirjoittaja on nähnyt vaivaa lähdeaineistonsa kanssa. Ongelma on vain siinä, että Seppisen sepitetty totuus ontuu ja aiheen kokonaisuus jää hämärään. Kirjoittaja ei selvästikään kykene näkemään metsää puilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti