Pink Floyd on ollut, on ja tulee aina olemaan yksi tärkeimmistä yhtyeistäni, jonkä täyteläisestä ja ehkä jopa hiukan mahtipontisen melodisesta soundista on vaikea olla pitämättä. Skandinaavinen yksinkertainen kirkkaus ja mielen herkkyden eri elementit tavallaan pulpahtavat esiin juuri silloin, kun niitä vähiten odottaa. Kappaleet ovat lakonisuudessaan juuri niin iskeviä ja kosiskelevia, että vähemmästäkin polvet notkuu.
Yhtyeen henkilöhistoria on myös vähintäänkin mielenkiintoinen ja Syd Barrett ansaitsisi jo oma lukunsa, mutta ei niistä tällä kertaa sen enempää. Gilmouria arvosteltiin aikoinaan siitä, että hän osasi nuokin tapahtumat kaupallistaa mutta täytyyhän muusikonkin elää: Shine On You Crazy Diamond. Mutta mitä miettii tätä nykyä basisti ja lauluntekijä Waters?
Pian ilmestyvällä Is This The Life We Really Want? levyllään basisti haistattelee ja haistelee ruusuja. Levy on turhautuneen miehen statement. Hän on kyllästynyt sotiin, pommeihin, tappamiseen ja kaikkeen siihen väkivaltaan, jota harrastaa ns. itseään vapaana ja sivistyneenä pitävä läntinen maailma.
This is the room where they make the explosives
Where they put your name on the bomb
Here's where they bury the buts and the ifs
And scratch out words like right and wrong
Waters on muutenkin tunnettu poliittisista mielipiteistään. Tuomionsa ovat saaneet etenkin Israelin agressiivinen toiminta palestiinalaisia kohtaan. Ikuinen "marmattaja" laulaa laulunsa ja sanoo sanottavansa. Ja toivoo rauhaa ja ymmärrystä, ei siinä sen kummempaa. Luuletteko todella, että se on vaikeaa? Muistaa, että älä vieraaseen luostariin vie omia sääntöjäsi, venäläistä sananlaskua vapaasti lainaten.
Blogistikin hieman kummastelee, että missä viipyvät esimerkiksi rauhanmarssit. Eikö nyt ole juuri se oikea hetki, jolloin kansalaisten olisi aika lähteä osoittamaan mieltä. Pohja kait se löytyy meidän jokaisen säkissä, alikersantti Rokkaa vapaasti lainaten.