maanantai 16. tammikuuta 2012

Kenen mandaatilla

Molemmat Suomen vasemmistopuolueet ovat jo pitkään kärsineet identiteettikriisistä. Demarit kärsivät eurokriisistä ja Lipposen pitkän komentokauden jälkeisestä krapulasta. Kaikki ei mennytkään niin kuin piti. Vasemmistoliiton rooliksi on jäänyt lähinnä moraalinvartijana toimiminen. Tosin senkin uskottavuus oli koetuksella ns. sateenkaari-hallituksen aikana. Vähällä oli, ettei arkkuun isketty sitä kuuluisaa viimeistä naulaa.

Sosialidemokraateista on tullut jo instituutio, joka on ilmeisesti tehtävänsä tehnyt. Kukaan ei voi kieltää sitä tosiasiaa, että ilman puoluetta nykyisestä työväenluokan poliittisesta valta-asemasta voitaisiin vain haaveilla. Näin tapahtui kaikkialla Pohjoismaissa. Puolueista tuli pääasiassa oman luokkansa etujen säilyttäjä vahvan ammattiyhdistysliiketoiminnan tuella. Tuo saavutettu valta-asema ehti hyydyttää demarit jo osittaiseen maireaan tyytyväisyyteen.

Puolueessa on vasta viime aikoina herätty todellisuuteen. Mihin hävisivät äänestäjät? Vastahan me rakensimme toimivan hyvinvointiyhteiskunnan ja tässäkö on nyt kiitos. Se, että reaalimaailmassa asiat ovat toisin kuin virallisesti kerrotaan, ei voi olla uutinen demareiden taustavoimille ja aatetta masinoivalle sidosryhmille. Näyttää kuitenkin siltä, että puolue harjoittaa vieläkin yksitotista ja samanlaista retoriikkaa, mikä luontaisesti kuuluu valtapuolueelle.

Soraääniä aina ilmenee mutta ne vaiennetaan viisaasti. Kyllähän me keskustellaan puolueen sisällä, sehän kuuluu asiaan. Ongelma lienee siinä, että valittua uusliberalistista linjaa ei hetkessä muuteta. Markkinavoimien määrätessä ja globalisaation paineissa keinot lienevät vähissä. Joskus tuntuu, että demareiden olisi syytä ehkä perehtyä tarkemmin siihen mitä Forssan puoluekokouksessa vuonna 1903 sovittiin. Sen tavoiteohjelmasta voi ammentaa ajatuksia, jotka sopivat vielä tähänkin päivään.

Vasemmistolaisen aatteettomuuden ovat hyödyntäneet populistiset oikeistoliikkeet, joista Soini lienee tunnetuin esimerkki. Ei liene yllätys, että parhaillaan käytävissä presidentinvaaleissa Arhinmäki saa useinmiten kuulla kunniansa. Iske aina heikoimpaan lenkkiin on tuttua touhua populisteille. Pääosin vasemmistopuolueet saavat kuitenkin kiittää itseään.  Pöhöttynyttä ja etäistä toimintaa, jolla turvataan omat edustajat ja elinpiiri valtiokoneiston pyörittämisessä.

Satujen aika lienee kuitenkin ohi. Minäkin uskoin tai ainakin halusin uskoa mahdollisimman pitkään Joulupukkiin. Siihen minulla oli velvollisuus ja oikeutettu mandaatti katraan vanhimpana. Satuihin en kuitenkaan uskonut. Enkä usko, että kansakaan niihin enää pitkään uskoo. Ylhäältä annettu ja vääräksi todettu on jo matkansa päässä.   

2 kommenttia:

  1. Miten määrittelet oikeistolaisuuden kun kerran rinnastat persut niihin ?

    Talouspoliittisesti pienyrittäjiä tukevaa ja konservatiivista, mutta en pitäisi persuja oikeistolaiseksi puolueeksi ellei sitten kirjoittaja luokittele kaikkea joka ei ole reilusti vasemmalla oikeistolaisuudeksi.

    Ei ole sen oikeammalla kuin keskustakaan.

    VastaaPoista
  2. Persuja on tietysti vaarallista luokitella oikeastaan mihinkään perinteisellä oikea-vasen -akselille. Enemmän kuitenkin oikealle ja yksistäänn puheenjohtajan puheita ja aatoksia seuraamalla. Stereotypioita kannattaa välttää tässkin yhteydessä. Persujen kannattajapohja on sen verran heterogeeninen, yhteistä lienee vain tyytymättömyys ja turhautuneisuus asioiden tilaan. Vaihtoehdoksi ei riitä pelkkä eu -kriittisyys. Keinot tuntuvat olevan kovin kepulit.

    VastaaPoista