Elitistien hiljainen aika

Suomalaiseen eliittiin kuuluu yleensä yhteiskunnallisesti, poliittisesti ja taloudellisesti merkittäviä päättäjiä, joilla on valtaa. Päätösvalta ja vaikuttaminen yleiseen mielipiteeseen ovat keskeisiä elementtejä, jotka jo luontaisesti lankeavat kyseiseen luokkaan kuuluville. Varsinkin Suomessa, jossa tärkeintä on aina se, kuka sanoo eikä niinkään se, mitä sanoo.

 

Usko auktoriteettien viisauteen asuu syvässä. Mutta onko todella niin, että eliitillä ei ole sen kummempaa sanottavaa aikana, jolloin maa elää vaikeassa murroksessa, joka on jatkunut jo useita vuosia. Olen jo pitkään kaivannut vaikkapa sosiologista tai filosofista lähestymistapaa siitä, mitä on edessä. Enemmänkin julkisuutta ovat saaneet kulttuurin ja taiteen ylimpien edustajien näkemykset Suomen mahdollisuuksista ja tulevaisuuden tavoitteista.

Suomen halutaan olevan designia, muotoilua ja hullua luovuutta. On tietysti selvää, että eliittikin tarvitsee omat sirkushuvinsa ja sisällöntuottajansa. Eliitin elinpiiri on kuitenkin sen verran suppea, että virikkeitä ja uusia ajatuksia kaivataan lisää. Parhaimman kuvan tuon luokan elinpiiristä saa selville hyppäämällä Senaatintorilla nelosen ratikkaan ja ajamalla Oopperan pysäkille. Tuolle parin kilometrin matkalle mahtuu lähes kaikki.

Senaatintorilla asuu sivistys, moraali ja ylin poliittinen valta. Aleksilla tuoksuu parfyymi ja raha. Mannerheimintiellä saa kuvan eliitin taide- ja kulttuuriharrastuksista, mediavallasta ja edustuksellisesta demokratiasta. Temppelit on jo pääosin rakennettu, enää puuttuu kait Guggenheim. Ja jos jaksat tehdä vielä pienen kävelyretken Espalla, poikkeat Rautatientorilla ja kurkkaat varmuuden vuoksi Tuomiokirkon taakse, niin siinäpä se sitten onkin.

Tuohon pieneen alueeseen ei montaa hehtaaria mahdu. On avarrettava näkemystä ja kuvaa maailmanmenosta. Oopperatalon pohjoispuolella ei kuitenkaan ole mitään ja siellä tarvitaan saappaita. Valtioneuvostosta itään löytyy vain pimeyttä. Onneksi on kuitenkin meri, joka tarjoaa hyvän vaihtoehdon joko länteen tai etelään. Lännessä meininki on kuitenkin väljähtynyttä ja turhan kuninkaallista. Siksi parasta lienee astua Taisto Kasurilan tapaan M/S Arieliin ja purjehtia riittävän kauas etelän raikkaisiin tuuliin.

Eliitti vaikenee ja lienee vieläkin varpahillaan. Varotaan sanomasta jotain, jota myöhemmin saa taas selitellä. Ikäviä ja turhia asioita on syytä karttaa. Politiikoilla sitä ongelmaa taas ei ole. He ovat vain pätkätyöläisiä ja puheet sen mukaiset. Eliitin hiljaisuudesta tulee eittämättä mieleen juuri Kaurismäen elokuvan sankari. Onni ei Taistoa kuitenkaan pahemmin päähän potkinut, muut kyllä sitäkin enemmän.

Nyt olisi jo korkea aika astua sinne puhujapönttöön. Uskaltaa erehtyä ja tuoda esiin vaihtoehtoisia mielipiteitä ja mielellään tietysti viiltävää analyysia tavalla, jota rahvaskin ymmärtää. Rähmällään olosta markkinavoimien  edessä on tehtävä loppu. Vaihtoehdottomuuden tilalle vaihtoehtoja. Sitä kansa odottaa jo kärsimättömästi. Ja välttäkää viimeiseen asti sitä sormien heristelyä.