Pariisin väkivaltainen välikohtaus toi terrorismin pelon Eurooppaan ja sitä myöten myös Suomeen. Järjetön tappaminen ääriuskonnollisuuden nimissä sai puitteet, jossa fundamentaalinen islamilaisuus osoitti jihadistien väkivaltaisen ja kaikkein järjettömimmän piirteen. Teolle ei riitä ymmärtäjiä sananvapauden kyllästämissä maissa.
Terrorismi käsitteenä on hajanainen. Se voidaan määritellä ja jakaa monella eri tapaa. Poliittinen, uskonnollinen ja kansallismielinen, ja miksei myös valtion itsensä harjoittama terrori. Suomi on välttynyt terrorismilta, oikeastaan voidaan puhua vain yksittäisistä terroriteoista. Suomessa surmateot ovat pääosin olleet kansallismielisiä ja vain osittain poliittisia.
Tunnetuin lienee vuonna 1904 kesäkuussa tapahtunut kenraalikuvernööri Bobrikovin murha. Kansallismielinen virkamies Schauman ampui Suomen venäläistämisohjelmaa ajaneen kuvernöörin. Elämässään pettyneestä ja itsensä tappaneesta miehestä tuli kaikkien isänmaallisten sankari. Etenkin nuoret koulupojat ja ylioppilaat pitivät Schaumania idolinaan.
Pakkovenäjä ei ilmeisesti maistunut nuorukaisille. Helsingin Suomalaisen Reaalilyseon "Verikoirat", niin kuin he itseään kutsuivat, tekivät vuonna 1905 useita murhia isänmaallisuuden nimissä suuriruhtinaskunnan terroria vastaan. Surmansa saivat mm. prokuraattori Soisalon-Soininen, viilari Virtanen, konstaapeli Forstén, santarmieverstiluutnantti Kramarenko, santarmialiupseeri Denisjuk ja konstaapeli Mitrofanov.
Arvi Nikolaisen johdolla oli myös suunnitelma itse Nikolai II:n surmaamisesta. Kannaksen Koiviston saarella päätynyt porukka myöhästyi kuitenkin tsaarin murhasta. Nikolai II oli saanut saaliikseen jäniksen ja ketun metsästysmatkallaan ja ehtinyt palaamaan takaisin Pietariin. Vaikka nuorukaisten ja aikamiesten provosoimat yksittäiset terroriteot olivatkin hajanaisia eivät niinkään suunniteltuja, oli vuosi 1905 hyvin väkivaltainen Suomen historiassa.
Suomi oli vuosina 1918-1919 eturintamassa Neuvosto-Venäjän vastaisissa terrori- ja sabotaasitoiminnassa. Muurmannin radan tihutyöt ja sabotaasit Pietarissa olivat ns. aktivistien agendalla. Suomalaisen terrorismin historian merkittävämpänä tapahtumana voidaan pitää ns. Pietarin retkeä vuoden 1919 maaliskuussa. Inkeriläisten avustuksella tiedustelupäällikkö Eero Heickellin tavoitteena oli räjäyttää kaksi kaupungin vesilaitosta, sähkölaitos ja muutamia teollisuusrakennuksia.
Teon sunnitelmallisuus täytti kaikki terrorismin kriteerit. Tulipalojen, sähkön ja veden loppumisen myötä oli mahdollisuus saada kaupunki täydelliseen kaaokseen. Inkeriläisjoukko onnistui tuhotöissään vain välttävästi. Vesilaitosten räjähdyksissä kuoli muutamia kymmeniä ja sähkölaitoksen räjäyttäminen epäonnistui täysin. Itse inkeriläisryhmä onnistui palaamaan Rautuun täysin vahingoittumana.
Aktivistien soluttautuminen suomalaiseen tiedustelu- ja armeijakuntaan loi mukanaan edellytykset jatkaa edelleenkin suunnitelmallista terroritoimintaa Neuvosto-Venäjällä. Laajamittainen terrorismi kaatui kuitenkin yleensä rahan puutteeseen ja loppui viime vaiheessa silloin, kun olot vakiintuivat.
jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti