Hirvee Kaamos

Olin eilen hirveessä horroksessa ja ostin tutulta kauppiaalta levyn, joka piti ostaa jo 1977. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Levy on mestari Ilpo Murtojärven taidonnäyte siitä, millä tavalla kitaraa pitää käsitellä. Tuotos jäi Kaamoksen ainoaksi. Deeds and Talks on ns. edistyksellistä musiikkia, joka ei luonnollisesti suurta yleisöä tavoittanut.

Murtojärvi oli tuohon aikaan legenda suomalaisissa musiikkipiireissä. Turun progekingi piti tasollisesti ja laadullisesti pystyssä muitakin paikallisten musamiesten kokoonpanoja. Anteeksi nyt Pasi ja lepää rauhassa, mutta Murtojärven jälki kahdella Raappanan ensimmäisellä pitkällä kiekolla pitää homman kasassa ja tuo sitä kaivattua syvyyttä.

Murtojärvi on ollut jo pitkään "luovalla tauolla" ja taitaa nykyään olla pääasiallisesti musiikillisissa opetustehtävissä. Sääli sinänsä, sillä kitaravirtuoosilla olisi ollut paljonkin annettavaa. Lienee tiettävästi tehnyt kuitenkin joitain sävellyksiä.

Itse levyn kakkospuoli maistuu ja kuulostaa paremmalta kuin ykkönen. Moment (Now) on kitaran ja urkujen välistä debatointia. What the hell is going on, Look at the way you`re running on, Look for the way you´re running for; sanoitukset näykkivät kuulijaansa. Toinen kakkospuolen kappaleista, When shall we know, on funkahtavin ja melodisin.

Levyn viimeinen biisi, Suit-Case on rockin sinfoniaa. Zappamaista iloittelua ja jopa pientä kakofoniaa, jammailua ja kaikki päättyy melodramaattisesti kuin seinään. Ei voi kuin hämmästellä ja todeta, että osattiin sitä ennenkin. Levy on kiistatta suomalaisen progressiivisen musiikin helmiä.

Selvisin horroksestani ja lompakon tyhjentymisestä varsin nopeasti. Näillä harvinaisuuksilla kun tuo hinta sattuu olemaan yllättävän korkealla. Nälkä ja jano kasvaa tietenkin kuin pikkupojalla. Niin, että jos jollakulla lukijalla on tarjolla Pasi & Mysiinin vinyylejä kohtuuhintaan, niin tarjouksia otetaan vastaan. Tiukkaa Penalii ja Todellista Elämää olisi hakusessa.

Taloustieteilijöiden totuudet

Ykkösen Ulkolinjalla tuli otsikon niminen dokumentti maailmalla harjoitetun talouspolitiikan suuntauksista. Historiallisesti tarkasteltiin lähinnä Friedmanin ja Keynesin välisten linjaristiriitojen suuntauksia ja seurauksia. Uusliberalismi vastaan suunnitelmatalous noin karkeasti kärjistäen. Keynesin ajatuksille naurettiin ja ne suorastaan teilattiin 1980-luvulla alkaneella monetaristien valtakaudella. Nyt on talouspolitiikan suunta dokumentin mukaan taas muuttunut.

Päähenkilöksi toimittaja kaivoi esiin ranskalaisen taloustieteilijä Thomas Pikettyn, jota hän vertasi jopa itse Karl Marxiin. Piketty on saanut melkoisen kulttimaineen kirjoittamastaan teoksestaan, "Pääoma 2000-luvulla". Valitettavasti tuo kirja on vielä lukematta. Tosin Pikettyn ajatusmaailma on kyllä yhtä lähellä PartaKallen ajatuksia kuin Grouchon komiikka. Yhteistä heille lienee kapitalistisen talousjärjestelmän markkinarakenteiden oivaltaminen.

Pikettyä voisi enemmänkin luonnehtia jälkikeynesiläiseksi. Keynesin perusajatus oli mm. valtion aktiivinen rooli julkisten investointien käynnistäjänä suhdanteiden hoidossa. Lama-aikana pidetään huoli työllisyydestä ja korkeasuhdanteessa inflaation hillitseminen nousee avainasemaan. Piketty näkee taas progressiivisen verotuksen ja tasaisemman tulonjaon olevan edellytys markkinatalouden toimivuudelle. Yhteistä on perusajatus, että kokonaiskysynnästä huolehtiminen pitää rattaat pyörimässä.

Vaikka euroalueen ongelmista dokumentissa ei suoraan kerrottu, Pikettyn näkemys euroalueesta on tyly: Olemme luoneet hirviön. Yhtenäisen finanssi- ja veropolitiikan puuttuminen rahaunionin mailta luo olosuhteet, joissa yhtenäisen rahan käyttö kärjistää maiden välisiä eroja. Verokilpailu on saanut jo sellaiset mittasuhteet, että eriarvoistuminen vain kasvaa. Pääoman keskittymistä voi estää vain tehokkaalla verottamisella.

Dokumentissa saivat puheenvuoron myös IMF:n pääjohtaja, Obama ja Juncker. Sanottiin suorat sanat ja näytti siltä, että he olivat vielä ihan tosissaan. Nyt elvytetään yhdessä tuli kuin yhdestä suusta. Ruotsalaisen toimittajan haastattelemat ruotsalaiset poliitikotkin  olivat innolla rakentamassa rautateitä, satamia ja uusia metrolinjoja. Infra kuntoon kerralla ja talous nousuun.

Suomessa puhaltavat toiset tuulet. Täällä leikataan, saksitaan ja parsitaan. Täällä tarjotaan yrittäjyyttä ja veroalennuksia. Täällä Suomen oma hymypoika, ex-koulukiusaaja ja yksi ihan perseestä -tyyppi puhuvat jostain Kreikasta ja rakenneuudistuksista. Tuntui ihan siltä, että tässä maassa eletään aivan toista todellisuutta ja eri galaksissa. Niin kummallisilta tuntuvat nämä meidän poliittisten päättäjien puheet tämänkin dokumentin jälkeen. Suomi on outo maa.

Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Ehdin jo kuvitella, että tälle euroharjoitukselle pantaisiin vihdoinkin piste. Toivoin, että sitä tarvittavaa rotia löytyisi poliittisilta päättäjiltä ja todettaisiin Kreikan olevan maksukyvytön myös pitkällä aikavälillä. Hartaille ja uskoville unionisteille tosiasioiden tunnustaminen on tietenkin vaikea pala. Tosiasia on, että Kreikka ei tule maksamaan velkojaan koskaan takaisin. Euromaiden veronmaksajille hivutetun tolkuttoman lainamäärän summa jää toki vielä arvailujen varaan.

Rehellisempää olisi ollut tunnustaa, että annetaan velat anteeksi ja lopetetaan maan kiusaaminen. Kreikkalaiset elävät tavallaan ja eikö se ole juuri sitä moniarvoisuutta, jonka perään Euroopan unionissa huhuillaan. Meitä ei voi pakottaa samaan muottiin. Pankit on jo pelastettu ja euromaiden vapaasti sivistetyt kansalaiset istutettu maksajan paikalle.

Pankkikriisin pelottelulla Kreikan suhteen toimittiin toisin kuin Islannissa. Islanti on jo kauan ollut hyvää vauhtia toipumassa, kun kansa pisti vastaan. Yksityinen pääoma nieli omat tappionsa nuristen mutta kansanvalta ja järki voitti. Toki summat ovat toista luokkaa kuin Kreikan tapauksessa, mutta periaate on sama. Nyyti kuitenkin oli rohkea ja puraisi Mörköä hännästä Islannissa, joka pötkikin peloissaan pakoon.

Kreikassa taas troikka astui kuvaan ja alkoi pelottelemaan ja uhkaamaan kreikkalaisia. Työttömyys maassa on ennätysluokkaa, palkkoja ja eläkkeitä on laskettu ja kaikkein huonoimmassa asemassa olevat kärsivät jopa nälkää. Yksityisen suurpääoman ehdoilla toteutettu liittokuvio oli jo rakennettu unionin sisään ja sen pohjalta luonnollisesti toimittiin. Tämä oli yksi niistä aivan keskeisistä syistä miksi aikoinaan äänestin Euroopan unionia vastaan.

Kreikkaa on helppo syyttää korruptiosta ja veronkierrosta. Sehän lienee ollut maan tapa jo pitkään. On kuitenkin aika vaikea syyttää kreikkalaista siivoojaa, opettajaa tai sairaanhoitajaa maan ongelmista. Ongelman ytimessä on ulkomainen pääoma, joka teki huonoja sijoituspäätöksiä. Niitä velkoja me nyt yhdessä maksetaan muiden homssujen kanssa.

Suomalaisen iltapäivälehdistön trollitoimittajat ovat saaneet taas jutun aiheita. Kerrotaan miten joku suomalainen politiikko tylyttää kreikkalaisia, joku taas kiemurtelee ja anteeksi ei velkoja ainakaan anneta. Todellisuus on paljon harmaampi ja värittömämpi. Suomi jatkaa edelleenkin kuin partiopoika Lipposen ja Niinistön oikeaksi katsomalla ja valitsemalla tiellä. Suomen pelottavat hemulit saavat korkeintaan aikaan naurunpyrskähdyksiä niissä tahoissa, joissa päätöksiä tehdään.

Huomenna ollaan jo viisaampia. Kreikassa äänestetään taas kerran. Miten rahamarkkinat ja pörssi käyttäytyy? Ovatko pelurit jo pelinsä pelanneet? Vieläkö Mörkö ulisee? Tuleeko rytky vai jatkuuko ainainen kitinä? Kuka ostaa Kreikan ja millä hinnalla? Alkoiko vuosituhannen alennusmyynnit? Mutta kuka lohduttaisi Nyytiä?

Salossa soi blues

Microsoft sulkee Salon toimipisteensä ja yli tuhatta työntekijää odottaa potkut. Ympyrä on sulkeutunut ja Nokian kanssa naimisissa ollut kaupunki menettää viimeisen yhteytensä tutuksi tulleeseen liiketoimintaan. Kännykkäteollisuus kuopataan surutta kaupungissa, josta kaikki aikoinaan alkoi. Vaikka lopettamista osattiin jo vähän odottaakin, oli se silti järkytys monelle salolaiselle.

Paljon parjattu Elop taisi sittenkin osoittautua kultakimpaleeksi Nokialle. Nokia sai matkapuhelinyksiköstään enemmän kuin Microsoft joutuu nyt kirjaamaan alas ostamastaan yksiköstä. Siinä mielessä onni sikisi onnettomuudessa ja Nokia pelastui. Vaikka Elop ei kuuleman mukaan ollutkaan mukana neuvotteluissa, painoi hänen sanansa kuitenkin varmasti Microsoftin päässä. Kauppa osoittautui huonoksi Microsoftille ja myös Elop sai myöhemmin potkut.  

Elopia ei voi syyttää Nokian kohtalosta. Syyt siihen löytyvät paljon lähempää ja kaukaisemmalta ajalta. Nokia ylin johto osoittautui kapeiden hartioiden ja kevyiden taitojen osaajiksi. Kyvytön Ollila ja vielä kyvyttömämpi Kallasvuo käytännössä tuhosivat Nokian ydinliiketoiminnan. Kummallakaan ei ollut riittävää näkemystä siitä, mihin ala on menossa.

Nokian innovatiivisuudesta on puhuttu paljon. Sitä tietämän mukaan olikin, mutta hankkeet torpedoitiin lähes järjestään yrityksen ylimmässä johdossa. Esimerkkinä vaikkapa kosketusnäyttö, joka Nokialla oli valmiina jo kauan ennen kuin Apple sen taitavasti rahasti. Molemmat kyseiset Nokian johtajat osasivat sen sijaan taitavasti rahastaa miljoonaoptionsa.

Kevyillä yritysjohtajataidoilla on helppo ratsastaa ja paukutella henkseleitä, kun ajat ovat hyvät. Ei ole kilpailua ja tuote myy itse itseään. Vasta siinä vaiheessa kun kilpailu kovenee ja alalle on tunkeutumassa muitakin toimijoita, punnitaan johtajan kyvyt. Sitä kykyä ei kumpikaan edellä mainituista herroista valitettavasti omaa.

Salo on kovien aikojen edessä. Kaupunginjohtaja Rantakokkokin on kuuleman mukaan ottamassa yhteyttä myös Nokiaan. Kaupungissa vapautuu lähiaikoina taas tyhjää toimitilaa lisää, jos yritystä vaikkapa sattuisi kiinnostamaan. Sitä ennen levylautasella soi kuitenkin blues ja Aija Puurtinen. Eikä tuo kuulosta ollenkaan niin surumieliseltä, kuin saattaisi kuvitella.

Yksin yksinäinen

Mediassa valitetaan, että presidentti Niinistön mukaan Suomi jäi niin yksin Etyj-kokouksen tiimoilla. Kukaan ei kertonut meille miten tulisi toimia venäläisten suhteen, kun naapurimaan valitsemat kokousedustajat sattuvat  olemaan EU:n kuuluisalla "matkustuskieltolistalla". Kuvernöörimäinen ote ulkopolitiikan ylimmässä johdossa vahvistui entisestään.

Alkoi selittelyjen vuolas virta. Olisimme kyllä ja halusimme toki, jos vain tietäisimme miten. Suomi antaa itsestään kuvan, että rähmällään ollaan ja oikeaan suuntaan. Itsenäinen ulkopolitiikka näyttää olevan menneisyyttä. Konditionaalin käytöstä on tullut muotia ulkopolitiikan hoidossa. Jos vain osaisimme ja jo vain suostuisimme ja tietenkin selvittäisimme ja uskoisimme.

Mikä sitten on se taho, jota niin kuuliaisesti ja nöyrästi maamme ylin ulkopoliittinen johto haluaa totella ja nöyristellä. Sellaista tahoa ei ole olemassakaan. Jos joku väittää, että EU:lla on jokin yhtenäinen ulkopolitiikka, niin hän joko naiivi tai omaa vähä-älyisen politiikantekijän yksinkertaiset putkiaivot. Jokainen itseään arvostava ja historiansa kanssa sinut olevan kansallisvaltio hoitaa itsenäisesti maansa suhteet ulkopuoliseen maailmaan riippumatta siitä, mitä unionin tasolla on kenties sovittu.

On tietysti helppoa piiloutua toisen selän taakse ja syyttää muita. Suomella tämä taito on kehittynyt suorastaan taitolajiksi. Maalaisjärjen ja ymmärryksen käyttökään ei pitäisi olla kielletty. Ulkoministeri Soinikaan ei taida omata kovin hääppöistä tajua diplomatian saralla vaikka onkin näemmä ostanut uuden olkalaukun vähän niin kuin entinen ulkoministeri. Suu käy entiseen malliin ja tietenkin väärissä paikoissa.

Farssin aikana vähemmälle huomiolle on jäänyt koko Etyj -prosessi ja sen merkitys tämän päivän Euroopalle. Kekkosen aikoinaan Helsinkiin haalima valtiomiesjohto oli taidonnäyte diplomatian
osaamisesta. Jakautunut Eurooppa kokoontui ensimmäistä kertaa saman pöydän ääressä riippumatta erilaisista katsontakannoista. Ja taisi siellä vierailla myös kunnia-arvoisia edustajia Atlantin takaa.

Ministeri Iloniemeäkin haastateltiin televisiossa, sillä olihan hän toiminut Kekkosen apurina 40 vuotta sitten järjestetyssä konferenssissa. Ministeri oli ilmeisesti nauttinut ilolientä, kun hän kovasti ihmetteli, miksi venäläiset olivat valinneet sellaisia kokousedustajia, jotka olivat pakotelistalla. Diplomaattinakin kunnostautunut Iloniemi unohti, että itsenäisen valtion yleensä ei tarvitse kysyä muilta, ketä paikalle voi lähettää.

No joka tapauksessa Suomen maine yhtenä EU:n kuuliaisena ja nöyränä vasallivaltiona vailla omaa päätösvaltaa korostui kesän kuumina ja aurinkoisinä päivinä. Suomalaiset ulkopolitiikan päättäjät onnistuivat tökerösti tärveltämään perinnön, josta maamme on saanut kiitosta menneinä vuosina. Minkä Kekkonen aloitti sen Niinistö lopetti.