Vaietut ja vaiennetut

Suomessa karjalan kieli on ollut esillä julkisuudessa erittäin vähän. Anneli Sarhimaa palauttaa viime vuonna ilmestyneessa teoksessaan aiheellisesti mieleen "tietoisesti" unohdetun ja vähätellyn kansan ja kielen. Se on kuvaus karjalan kielen historiallisesta kehityksestä aina nykypäivään asti. Karjalan kieli on merkittävä osa itämerensuomalaista kieliperhettä.

Kirja on kokonaisvaltainen teos, joka tarkastelee monipuolisesti karjalan kielen asemaa Suomessa. Suomen karjalankielisen yhteisön määrän arvioidaan olevan tänään noin 30 000, joista yli kolmannes eli 11 000 osaa karjalaa joko hyvin tai erittäin hyvin. Päivittäin kieltä puhuu arvioiden mukaan 5000 henkilöä. Karjalan tasavallassa eli rajan takana karjalankielisiä arvioidaan olevan noin 50 000.

Karjalan kieli on Suomessakin kotoperäinen kieli, jonka historia ulottuu kauas. Ns. Novgorodin tuohikirjettä numero 292 pidetään ensimmäisenä itämerensuomalaisena kielenmuistomerkkinä. Sen aiheena arvellaan olleen salamalle omistettu loitsu. Tuohikirjeen ajankohta ajoittunee 1240-60 luvulle. "Karjalankieliset ovat Suomessa ainoa kotoperäinen väestönosa, jota ei mainita perustuslaissa ja jonka kielellisten oikeuksien edistämistä ja turvaamista ei ole otettu huomioon kielilainsäädännössä".

Yksi ongelmista on myös se, että virallista  yhtä ns. karjalan kieltä ei ole olemassa. Puhutaan kolmesta päämurteesta: vienankarjalasta, Aunuksen eli livvinkarjalasta ja eteläkarjalan murteista. Karjalan eri "kieliä" puhuvat ymmärtävät kyllä toisiaan murretaustastaan huolimatta. Suomalainen taasen ymmärtää parhaiten vienankarjalaa. Livvinkieli tai -karjala on suomenkieliselle vaikeaselkoisin. Yle aloitti viime vuonna karjalankieliset uutiset, joissa ymmärtääkseni kielenä käytetään pääasiassa livvinkarjalaa.

Mitä sitten

Mainzin yliopiston professori Sarhimaakaan ei anna suoraan vastausta sille, että mikä olisi paras tapa voimaannuttaa karjalan kieli. Karjalan murretta puhuvien välillä on havaittavissa ristivetoa, joka pitkälti perustuu karjalaisten omaan identiteettiin. Eripuraa syntyy siitä, että mikä olisi se karjalan kielen murre, jonka pohjalta voidaan rakentaa yhteinen karjalan kielen kielioppi ja sanasto.

Blogisti luonnollisesti ottaa väkevästi kantaa ja ehdottaa. Tosin alleviivaan ja korostan, että olen täysin ulkopuolinen ja suomenkielinen ja jonka ainoana tavoitteena on karjalan kielen elävöittäminen. En ole myöskään mikään kielitieteen asiantuntija. Tavoitteena tulee olla, että Suomessa karjalan kieli saa vähintään vähemmistökielen aseman, joka turvattaisiin perustuslaissa.

Parhaimpana ratkaisuna pidän myös ns. yhtä ja virallista karjalan kieltä. Elävä kieli tarvitsee aina riittävän vahvan väestöpohjan. Tämä ei toki tarkoita sitä, että luovutaan karjalan kielen murteista. Kielimurteethan vain rikastuttavat sanastollaan itse pääkieltä. Silti karjalan kielen uuden kieliopin valmistelu käyntiin ja heti toimeen. Uskon, etttä tämä lisää kielen kiinnostavuutta ja arvostettavuutta myös muuallakin kuin vain oman karjalaisväestön parissa.

Toiseksi karjalan kielen on saatava virallinen vähemmistökielen asema myös Karjalan tasavallassa. Mikäli se tieto pitää paikkansa, että Karjalan tasavalta olisi ainoa tasavalta Venäjällä, jossa vähemmistöllä ei ole virallista kielistatusta, asia on korjattava. Syyksi ei riitä se, että Venäjän perustuslaki kieltää muun kuin kyyrillisen kirjaimiston käytön. Jos näin on niin Venäjän perustuslakia on muutettava. Ja neuvoa, miten se tehdään,  voi kysyä vaikka Suomen nykyisiltä poliittisilta päättäjiltä. Heillä on siitä riittävästi kokemusta.

Kieli kuolee ellei sitä käytetä. Mikä tahansa opittu tai pakko-opetettu kieli surkastuu ellei puhujalla ole riittävästi motivaatiota ja mahdollisuuksia käyttää opittuaan. Oman kielen käyttöön liittyy usein myös voimakkaan emotionaalinen tunneside. Siksi jokaisen olisi saatava käyttää äidinkieltään ilman pelkoa, vainoa tai syyllisyyttä. Kun tietää karjalaisten menneisyyden kahden kielen, kahden uskonnon ja kahden valtakunnan paineen alla, odottaisi jo vihdoinkin, että asialle tehdään jotain.

Rahastakaan ei voi olla kysymys. Itä-Suomen ja Petroskoin yliopistoissa tehdään jo nyt tärkeää työtä karjalan kielen opettamisessa. Tyytyväisenä olen pannut merkille, että myös Suomen valtiolta on parin viime vuoden aikana herunut rahallista tukea karjalan kielen elvyttämiseen. Tästä kait voi kiittää paria perussuomalaista aktiivia.

Valtaväestö on aina vastuussa siitä, että vähemmistöjen oikeuksista pidetään kiinni. Oikeus omaan kieleen on niistä ehkäpä se kaikkein tärkein. Sarhimaan kirja on mainio ja avartava lukukokemus kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita syrjityn ja väheksytyn kielen tilasta. Kirjan soisi päättyvän myös monen päättäjän yöpöydälle. Teos on mainio tietokirja kaikille niille, joita kiinnostaa karjalan kielen nykytila. Historian aikana tehdyt virheelliset kielipoliittiset päätökset kaipaavat pikaista korjaamista.