Urputtaminen on muodissa

Olen pitänyt itseäni vain tyhmänä urputtajana, joka ei ymmärrä yhteisten asioiden hoitamisesta, saatikka sitten edes omien asioiden eteenpäin ajamisesta. Tehtäväni on ruikuttaa ja sivaltaa sopivassa määrin mukavassa mielentilassa. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että nykyisestä valtiovarainministeristä tulee sittenkin kaikkien urputtajien kuningatar ja jään auttamatta pahnan pohjimmaiseksi. Urpilainen on ottanut asiakseen ajaa Suomen eduskunnan yhteistä tahtoa eurooppalaisessa raha- ja talouspolitiikassa.

Sijoittajan vastuu painaa euromaiden velkakriisissä ja vaalilupaus on lunastettava. Valkoisilla valheilla selviää kyllä jonkun tovin. Aina voi esittää ajavansa yhteistä tahtoa ja kertoa tehneensä kaiken voitavansa. Viesti on välitetty ja sillä sipuli. Missä vaiheessa alkaa se urputus ja tosiasioiden ymmärrys. Epäilen pahasti, että se tapahtuu syksyllä ensimmäisten syyssateiden piiskatessa Helsingin tummaa asfalttia. Suomessa lomaillaan nyt ja Euroopassa vasta ensi kuussa. Syyskuussa kuulemme urputusta monestakin suusta. Yhteistä on vain kieli, mongerrusta rakkaalla ensimmäisellä kotimaisella.

Urpilaista on briiffattu riittävästi ministeriönsä tiloissa. Talouden faktat on iskostettu ja tosiasiat ympätty, mutta ns. vaalilupaukset pidetään. Ensin pelastetaan Suomen köyhät ja ansiosidonnaiset siinä samalla. Ohimennen vähän niin kuin Markku Veijalaisen kauan sitten juontaman ohjelman tapaan. Sen jälkeen on vuorossa Euromaat ja eurooppalainen rahaeliitti. Ja kaiken tuon jälkeen alkaa se urputus, jota voi vain kateellisena seurata vierestä.

Urpilaisesta ei tullut pappia. Ei tullut minustakaan vaikka naapurin isäntä sitä niin kovasti povasi ja toivoi pöhnäpäissään.  Hänestä se oli erityisen uskottavaa, olinhan sentään kunnon luterilainen ja hyvin opetettu nuori koululainen. Pappeuteen kuluu tasaiset toistot ja liturgia. Kun samaa virttä veisataan riittävän kauan, niin siitä muodostuukin aikaa myöten totuus ja uskonkappale. Sanomalla sinänsä ei ole niin väliä. Riittää, että toimitus tehdään riittävällä hartaudella.

Ero uskonnolla ja uskomuksilla on harvinaisen selvä. Uskontoa ei voi koskaan olemassa olevalla tiedolla todistaa vääräksi. Se on jokaisen henkilökohtainen ja omakohtainen kokemus. Uskomus on taasen ismi, jonka testaaminen joko oikeaksi tai vääräksi onnistuu helposti. Poliitikko on uskomusten välittäjä, ei suinkaan kylän pappi. Kun poliitikon ismi sitten jossain vaiheessa osoittautuu epävalidiksi tai valheeksi, alkaa se urputtaminen ja syyllisten etsintä.

Pappi ei siihen suostu vaan hän polvistuu nöyrästi ja pyytää anteeksi. Hän tietää tai ainakin aavistaa kuka on syypää. Poliitikko sen sijaan jatkaa omien uskomusten linjalla ja esittää uuden vaihtoehtoisen isminsä. Sitä ennen hän on tietenkin ymmärtänyt selittää, miksi ensimmäinen ei toiminut. Urpilainen on tietoisesti väärässä omassa uskomuksessaan pitää oman mahdottoman vaalilupauksensa sijoittajan vastuusta. Ilmeisesti hän ymmärtää, että muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Lupaus on aina pidettävä kansan silmien edessä.

Suomalaisen kesäteatterikauden toinen näytös käynnistyy vasta syyskuussa. Kahden valtapuolueen ja valtamedian kampanjointi yhteisten ja virallisten uskomusten välittäjänä jatkuu. Selittelyjen ja urputtamisen jälkeen siirrytään sujuvasti liturgisiin ja entistä ehompiin uskomuksiin. Ongelma on vain siinä, että vain harva jaksaa uskoa jo ennestään tuttuihin ismeihin. Vaarana on myös, että homma ehtii räjähtää käsiin kaikesta urputuksesta huolimatta.