Suomi itsenäistyi ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Eduskunta hyväksyi 6. joulukuuta 1917 senaatin jo aikaisemmin antaman itsenäisyysjulistuksen. Suomi irtautui virallisesti Venäjästä joulukuun viimeisenä päivänä 1917 allekirjoitetulla sopimuksella, jonka allekirjoitti mm. Lenin.
Sisällissodan käynnistyessä, joka alkoi jo tammikuussa 1918, Suomen itsenäisyyden olivat tunnustaneet Saksa, Itävalta-Unkari, Ranska, Ruotsi, Tanska, Norja, Sveitsi ja Kreikka. Britannian ja Yhdysvaltojen tunnustusta saatiin odottaa vielä pitkään, sillä Suomi oli valinnut ko. maiden vihollisen Saksan kaverikseen. Suomi oli taas kerran valinnut häviäjän kumppanikseen taistelussaan venäläisiä vastaan.
Suomen valtiolla ei ollut omaa virallista armeijaa. Hajanaiset suojeluskunnat ja punakaartit pitivät järjestystä yllä oloissa, jossa maa oli jakautunut. Torpparit ja työväestö olivat vasta vapautumassa sääty-yhteiskunnan puristuksesta. Tahto itsenäistyä oli silti yhteinen. Tokoin senaatti ei siihen kyennyt, Svinhufvud ja Lenin sen sijaan puristivat kättä Smolnassa.
Suomen historian ylivoimaisesti julmimmassa sodassa, sisällissodassa, lahtarit ja punikit tappoivat toisiaan sen minkä ehtivät. Vajaan neljän kuukauden aikana lähes 30 000 suomalaista menetti henkensä ja 20 000 haavoittui. Kuvaavaa sodalle on se, että ylivoimaisesti suurin osa uhreista, vajaa 12 000 menehtyi valkoisten vankileireillä ja teloitettujakin oli lähes 9 000. Suurin osa kuoli muualla kuin rintamalla.
Tällä sodalla ei ole sankareita. Tätä veristä sotaa ei itsenäisyyspäivänä muistella. Tämä yhteisesti hävitty sota on häpeä, josta on vaiettu vuosikausia hiljaisesti ja hammasta purren. Vielä tänäänkin se on aihe, joka halutaan unohtaa. Todellisuudessa sisällissota on muokannut suomalaista kansanluonnetta ehkä enemmän kuin mikään muu yksittäinen tapahtuma.
Mitä sitten, jos Saksa olisi voittanut sodan ympärysvaltoja vastaan. Olisiko tasavallasta tullut kuningaskunta. Väinö -niminen kuningas ja Väinämöinen ainakin rimmaavat hyvin yhteen. Onhan meillä ollut kuninkaita ja tsaareja ennenkin. Ja ovathan suomalaiset muutenkin niin tavattoman kiinnostuneita Euroopan kuninkaallisista.
Yksittäisiä terroritekoja lukuun ottamatta, Suomi on välttynyt terrorismin aiheuttamasta turvattomuudesta lähes koko itsenäisyytensä ajan. Kansan yksituumaisuus näkyy ääriliikkeiden vähäisenä kannatuksena. Äärioikeiston yritys kaapata valta Lapuan liikkeen muodossa päättyi jo 1932 Mäntsälän kapinaan. Myöhemmin äärivasemmistolaiset liikkeet, Japanin, Italian ja Saksan malliin, eivät koskaan pesiytyneet Suomeen.
Ehkäpä suomalaisuuteen liittyy terve järki ja itsesuojeluvaisto. Pieni kansa tarvitsee johtajan ja lobbarin. Kekkonen harjoitti aikoinaan kumpaakin menestyksellisesti. Tänään globalisaatio ja kansainväliset eturistiriidat tekevät kokonaiskuvasta hämärän. Tarkoituksella tai ei, mutta varmasti yksi hyvä syy pohtia suomalaisen itsenäisyyden juuria avarammin kuin Lahtisen konekiväärin piipun suusta. Ilmansuunnat kun tahtovat väkisinkin mennä sekaisin, kun kunnon puhuri käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti