Minun Suomeni

Näyttelijä Krista Kososen lausahdus Suomesta, jota hän ei oikein tunnista omakseen vaalituloksen perusteella, on herättänyt vilkasta keskustelua jakautuneesta maasta ja sen arvoista. Ei tunnista ja ei ymmärrä, niinhän se yleensä menee. Syiden ja seurausten pohdiskelu vaatii tietenkin vaivaa. Miksi sitten suomalaiset ajattelevat ja äänestävät niin eri tavalla.

Yhteistä helsinkiläiselle ja maalaiselle lienee huoli jokapäiväisestä toimeentulosta ja leivästä. Elinpiirit tosin poikkeavat toisistaan ja kuvitelmat sen mukaan. Paljon enemmän olisin kuitenkin huolissani siitä, että maitolaiturilla asioista ajateltaisiin samalla tavalla kuin yliopiston vieressä. Pääkaupunkiin on kasautunut henkistä kirjaviisautta ja taiteellista voimaa siinä määrin, että keinovalikoimasta luulisi löytyvän enemmänkin variaatioita ja ymmärrystä asioiden tilaan.

Ja niin varmasti onkin. Kärjistäen voidaan väittää, että maalla pärjää maalaisjärjellä kun taas Helsingissä voidaan pohtia jo maailman tuskaakin. Kososen ihmettely persujen suuresta äänimäärästä osoittaa, että pienessä taiteilijapiirissä eläminen voi aiheuttaa rajoittuneisuutta ja suvaitsemattomuutta. Ja siinä on suuri vaara langeta lähes persumaiseen tapaan ajatella asioista. On helppo syyllistää ja syyttää ja olla tunnistamatta.

Maalaisia on kautta historian pidetty aina vähän tolloina ja hidasälyisinä. Helsinkiläisiä pidetään tunnetusti stadilaisina ja parempana väkenä. Tämä ei voi pitää paikkansa, sillä Helsingissä asuessani tapasin lukumääräisesti paljon enemmän tolloja kuin asuessani maaseudulla. Tosin en tiedä johtuuko se siitä, että suurin osa on lähtöisin maalta. Tollous on ilmeisesti liikkuvaista laatua. Ja taitaa siinä perimälläkin olla jotain tekemistä.

Sitä en kuitenkaan voi ymmärtää, että joku ihmettelee persujen suurta äänimäärää. Sehän on mitä luonnollisin asia. Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntyminen on tosiasia, joka on saanut suomalaiset liikkeelle. Lähimpään meijeriin on matkaa satoja kilometrejä ja tohtorisetä käy kerran viikossa kirkonkylän terveysasemalla. Hyvää punaviiniä saa sadan kilometrin päästä ja lähimmälle ala-asteelle on matkaa parikymmentä kilometriä.

Töitä ei ole ollut pariin vuoteen ja kaikki kaverit on jo muuttanut stadiin. Lähibaarikin sulki ovensa jo monta vuotta sitten. Ei se mikään ihme ole, että aikaa on riittävästi ja kaikenlaisia hulluja ajatuksia voi juolahtaa mieleen maailman menoa seuratessa. Elo on vähän kuin tabula rasaa, johon voi maalata oman synkeän maailmankuvansa.

Kun hätä on suuri, niin ihminen yleensä kääntyy sen puoleen, joka osaa puhua ja yksinkertaistaa. Kolmen suuren puolueen vuosikausia jatkuneet löpinät globaalin finanssipääoman pyörityksessä saa jo hitaan maalaisenkin avautumaan ja purkamaan pahaa oloansa. Ja niin Krista hyvä, toivon, että sinäkin perehtyisit enemmän niihin syihin kuin seurauksiin. Onhan tämä edelleen meidän yhteinen Suomemme.