Komissarovista komissaareihin

Toimittaja Unto Hämäläinen oli tänään aikamatkalla Helsingin Sanomissa. Hän vertaili vuoden 1984 Suomea tämän päivän Suomeen. Suomessa kuulemma kaikki pelkäsivät sotaa 26 vuotta sitten. Tänään Suomi tuntuu rauhalliselta ja turvalliselta paratiisilta, Hämäläinen kirjoittaa. En tiedä millaisessa Suomessa Hämäläinen elää. Vaarinajattelijaa ainakin pelottaa tänään enemmän kuin vuonna 1984.

Suomi oli vuonna 1984 Neuvostoliiton otteessa ja suomettuneet poliitikot mumisivat juhlapuheissaan fraaseja ystävyydestä ja luottamuksesta. Hyvin Suomen tuntenut venäläinen diplomaatti, nimimerkki Juri Komissarovkin tiesi, että kaikki oli vain teatteria. ”Suomalaiset ovat olevinaan Neuvostoliiton lämpimiä ystäviä, mutta se oli vain näyttelemistä”. Kaikki osapuolet tiesivät missä mennään ja kauppa kävi.

Ennen oli niin huonosti ja nyt on niin hyvin. Hämäläinen jatkaa: ”Eurokriisi on toki vakava, mutta nyt tarvitsee pelätä vain rahojensa ja työpaikkansa puolesta. Vuonna 1984 sai pelätä hengenmenoa”. Se on sentään hyvä, että pahainen henkiriepu säilyy vaikka kaikki muu meneekin. Saa ainakin elää turvallisessa paratiisissa.

Vaarinajattelija ei pelännyt vuonna 1984. Vaikka Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kalistelivatkin aseitaan ja Reagan piti omia vihapuheitaan pahan valtakunnasta, ei se pahemmin häirinnyt tavallista arkielämää Suomessa. Reagan oli vain keskinkertainen näyttelijä.  Hänen roolinsa, Tähtien sota  -kampanjassa herätti lähinnä hilpeyttä ja kuivakkaa huumoria sen epärealistisuuden takia.

Hämäläiselle nykypäivän Suomi tuntuu olevan aikamoinen lintukoto. Hyvin menee uusien komissaarien aikana. Terrorismista ei ole tietokaan,  Lähi-Idässä kaikki on hyvin, markkinavoimat viettävät luppoisia aikoja ja köyhillekin tulee pian joulu. Eikä Venäjääkään tarvitse enää pelätä. Vaikuttaa siltä, että euro on tuonut mukanaan kaiken sen rauhan ja turvallisuuden tunteen, jota Hämäläinen peräänkuuluttaa.

Tuo naapurimaa näyttää olevan kovin otsikoissa nykyään. Siihen on helppo viitata silloin, kun halutaan todistella jotain. Ainahan se on näyttäynyt pahana ja pelottavana. Nyt kaikki on paremmin, kun olemme päässeet sen ikeestä. Ilmeisesti toimittaja haluaa kertoa, että rahalla on ostettu rauhaa Eurooppaan. 

Toimittaja Hämäläinen tuntuu olevan huumorimiehiä. Muuten tuota argumentointia Suomen rähmällään olosta ja lähihistorian pelonsekaisista ajoista on vaikea ymmärtää. Vaarallista sen sijaan olisi se, että jos toimittaja olisikin tosissaan vakuutteluissaan. Näinkin voi hyvin olla. Ja se taas pelottaa vaarinajattelijaa vielä enemmän. 

Euro oli menetystarina

Vaarinajattelijaa surettaa, niin siinä sitten kävi, että rahaliitto hajosi ja muutama muu siinä ohessa. Kyyneleet valuivat, kun blogisti kaivoi kaksi viimeistä puhtoista Linnaansa piirongin laatikosta, mitä näilläkään 40 markalla enää saisi. Ei auttanut Tuntemattoman sotilaan taistelu ryssää vastaan, ei auttanut Lahtisen konekivääri, ei auttanut Espanjan oikeistohallitus, ei auttanut Rehnin tankerointi, ei auttanut lisävelka. Ei, mikään ei auttanut. Kaikki meni.

Niin ne varastivat ja veivät mennessään. Veivät työpaikat, veivät rahan ja demokratian, veivät uskon huomiseen, veivät niin huomaamatta kuin eivät koskaan olisi olleetkaan. Tulivat ja näyttivät, mitä on komentotalous. Herättivät pelkoa ja vihaa. Saivat ihmiset toisiaan vastaan ja vasten paksua muuria. Meillä oli niin vaikeaa, että selittäminen oli siinä vaiheessa turhaa. Se oli niin monimutkaista ja hankalaa. Ei kansa kuitenkaan ymmärtäisi. Ja jos ymmärtäisi, mitä siitäkin sitten tulisi.

Keksivät ja kehittivät uusia termejä. Bluffailivat ja pelailivat. Rakensivat systeemin, jolla ei ollut mitään yhteistä päämäärää. Tärkeintä oli liike, jolla pönkitettiin vapaita uskomuksia ja hajotettiin se, mikä joskus oli totta. Tulivat kuin paronit röyhelöineen. Valehtelivat ja uhkailivat. Ja kansa katseli vierestä kun duunaria käskytettiin kuuliaisuuteen kuin juutalaista Stuthoffin kuolemanportilla.

Oli liikaa sovittu. Pääoma ei ollut tyytyväinen, nyt on meidän vuoro. Ja ehdot ovat kovat, niistä ei enää ole varaa neuvotella. Ne jyrää meitin, sanottiin eteläisillä rintamilla ja kansa taisteli kaduilla. Pohjoisrintamalta ei mitään uutta, Saksaa kuunneltiin niin kuin aina ennenkin. Maailma eli tabula rasaansa, jossa paras ja ovelin korjasi sadon, joka vapailla markkinoilla oli tarjolla. Elo oli kuin pokeripöydässä, jossa diileri jakoi valmiiksi merkittyjä kortteja.

Niin sitä viisauden sanomaa toistettiin päivästä toiseen ja rakennettiin malli, jossa keksityt parametrit söivät kaiken realismin. Elettiin teorioiden aikaa, jossa todellisuus peitettiin viisaasti verhon taakse. Näyttämölle astui vahanukkemainen tähti, jonka rooli oli esittää katsojaa. Oli samaistuttava ja herätettävä sääliä ja ymmärrystä. Oltava mukana siinä näytelmässä, jossa demokratia ei tulisi koskaan voittamaan.

Oli vain yksi teesi. Ei ollut antiteesia. Turhaa on jälkeenpäin viisastella, kyllä minä tiesin mutta mitään en voinut. Moraalista ei ollut tietoakaan, oli voittojen kotiuttamisen aika. Työ hävisi oman taistelunsa ja sankarit hautautuivat oman tiilikasansa alle. Oli aloitettava alusta, taas kerran se muuraaminen. Parijonossa kuljetttiin hiljaa, toinen toistaan varovasti kyräillen. Oli uuden systeemin aika.

Raamit kaulassa

Sain raamit kaulaani. -Mitä tapahtui? Joku pönäkkä tyyppi iski taulun päähäni kävellessäni pitkin Hakaniemen rantaa. -Sattuiko pahasti? Ei, se oli onneksi vain kevyttä paperia. -Se oli sitten raamiratkaisu. Kyllä, ne raamit tosin painoivat hitosti ja heitin ne mereen.

-Mitä siinä paperilla sitten oli? Siinä luki jotain tekstiä ja pykäliäkin siihen oli printattu. Ilmeisesti se oli joku sopimus. -No, kait luit sen? Ei siitä oikein tolkkua saanut. Siinä oli pään mentävä aukko. Jostain kilpailukyvystä ja sisäisestä devalvaatiosta siinä kuitenkin puhuttiin. Nähtävästi siinä oli kyse raamisopimuksesta.

-No piditkö tyypille puhuttelun? En ehtinyt. Se oli niin nopea liikkeissään ja ehti hävitä kulman taakse ennen kuin ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Kaikki kävi niin äkkiä. Jotain se kuitenkin mutisi mennessään ja oli pahalla päällä. Olen rauhaa rakastava mies, enkä halua kiistellä mistään epäselvyyksistä.

-Onko sinulla se paperi tallella? Ei, menin kotiin paskalle. Oikein hyvää paperia ei kannata heittää hukkaan. -Se oli hyvin tehty. Niinhän sitä luulisi. -Mitä tarkoitat? Se oli liian hyvää painopaperia ja valmistettu Suomessa. Olisi kannattanut säästää muistoksi tuleville sukupolville.

Eniten minua kuitenkin harmittaa ne raamit. -Miksi? No, hyvillä raameilla on aina käyttöä. Nyt ne upposivat mutaan sinne meren pohjaan. Olisin aivan hyvin voinut maalata taulun ja panna ne raameihin. -Mutta taiteesta syntyy aina niin vaikeita näkemyseroja. Niin, hyvässä aina mutta ei huonossa. Olisin maalannut taulun ja pannut sen roikkumaan seinälle väärinpäin. -Miksi? No, ettei synny vääriä tulkintoja.

-Sinulle taisi jäädä pahat traumat tuosta välikohtauksesta? Ei, päinvastoin. Olen juuri lähdössä shoppailemaan. -Se varmasti rauhoittaa. Kyllä, ostan puulistaa ja rakennan uudet raamit. -Onko sinulla mitat jo valmiina? Niitä ei tarvita. Minulla on saha kotona ja se on terävässä kunnossa. Sillä on helppo sahata listat määrämittaisiksi pään, kaulan tai hartioiden mukaan. 

Suomi lamailee

Oikeastaan ei pitäisi, mutta teen sen kuitenkin. Toimittaja Anni Lassila kirjoitti sunnuntaisessa Hesarissa, että Suomen 20 vuotta sitten koetusta lamasta nousi uusi polvi. Mihin se nousi ja kuka nousi, jäi hieman vajavaiseksi ja epäselväksi. Esimerkkitapaukseksi hän ottaa kuitenkin nuoren naisen, joka opiskelee parhaillaan Ranskan vallankumouksen jälkeistä historiaa Lontoossa.

Emmi kävi kansainvälisen koulun Suomessa ja äiti oli pankissa töissä. Vanhemmat saivat pitää työpaikkansa, olivat töissä ulkomailla ja lamasta ei ollut tietokaan. Nyt kaksikymppisestä Emmistä on tullut kansainvälinen ja itsevarma Euroopan omistaja, toimittaja kirjoittaa.

Tämä on siis suurin piirtein se sanoma, jonka toimittaja kertoo ensimmäisellä aukeamalla. Seuraavalla sivulla pohjustetaan sitten enemmän Suomen pankkikriisin aiheuttamasta katastrofista varsin ansiokkaasti. Faktat tuodaan pöytään, tosin olennaisimmat niistä on poimittava erikseen. Toimittajalle kaikki on samaa tasapaksua litaniaa. Ristiriitaiseksi ja hyvin kyseenalaiseksi jää jutun varsinainen sanoma. Mitä toimittaja todellakin haluaa kertoa?

Ensimmäisen sivun ingressissä sanotaan: ”Suomi devalvoi markan viimeisen kerran tasan 20 vuotta sitten. Se suisti Suomen täysimittaiseen lamaan”. Siis devalvointi suisti Suomen lamaan, kirjoittaa toimittaja. Ei, näin ei ollut, valitettavasti.  Devalvaatio oli seuraus ja syyt olivat aivan jossain muualla. Pankit syytivät halpaa ulkomaista lainarahaa kottikärryillä yrityksille, olivathan rahamarkkinat juuri vapautuneet ja nyt sitä sai. Korkoero markkalainoihin verrattuna oli niin huomattava, että valuuttalaina tuntui lähes ilmaiselta.

Vaarinajattelija kuuli ensimmäisen kerran kopiokoneen ääressä, että markka tullaan devalvoimaan. Ironista oli se, että viestin tuojaa oli informoitu suoraan suuren suomalaisen liikepankin johdosta. Tiivola halusi näin. Seuraavalla viikolla markka devalvoitiin 12 prosentilla. Suomen Pankin tukitoimet epäonnistuivat markan ulkoisen arvon puolustamisessa ja Kullberg sai myöhemmin lähteä.

Ingressi jatkuu: ”Samalla devalvaatio auttoi talouden pitkään nousukauteen laman taituttua. Moni lamaan syntynyt muistaa vain tämän hyvinvoivan EU-Suomen”. Ei, näinkään ei ollut, valitettavasti. Lama oli edelleenkin ennen devalvaatiota. Lisäksi hyvinvoiva EU-Suomi on vain myytti, jolta puuttuu todistuspohja.

Työttömyys, joka pahimmillaan oli 500 000, ei ole olennaisesti laskenut vaikka tilastoja onkin siivottu ja rukattu sopivampaan suuntaan. Todellisia työttömiä on tänä päivänä lähes 400 000. Ainoastaan aktiivinen työllisyyskoulutus ja muut valtiovallan tukitoimet pitävät ns. viralliset työttömyysluvut kohtuudessa. Todellisuus on sitten aivan muuta. Lisäksi toimittajan nimeämässä hyvinvoivassa EU-Suomessa kurjaliston osuus lähentelee jo miljoonan rajaa, mikäli kansainvälisiä köyhyystilastoja on uskominen.

Kreikka on tänään samassa jamassa kuin Suomi oli 20 vuotta sitten. Vaarinajattelija ajattelee kauhulla sitä skenaariota, mitä tuolloin olisi tapahtunut, jos Suomella olisi Kreikan tapaan ollut vahva euro käytössään. Viennistä riippuvainen Suomi rämpisi edelleen syvässä suossa, nuoret muuttaisivat ulkomaille ja hallitsematon rakennemuutos olisi vienyt viimeisetkin työpaikat. 

Vastakkainasettelu on voimissaan

Presidenttiehdokas Sauli Niinistö ilmoitti joitain vuosia sitten, että vastakkainasettelun aika on ohi. Tuon suuren visionäärisen näyn jälkeen on tapahtunut paljon. On hämmästyttävää kuinka lyhytnäköiseltä ja epätodelliselta tuo ajatusmalli näyttäytyy tämän päivän arjessa. Niinistö oli niin väärässä, kuin vain voi olla. Media tietenkin otti tuon sloganin käyttöön, sen kummemmin sen sisältöön puuttumatta.

Sanotaan, että olemme samassa veneessä. Se toimii yleensä silloin, kun vene on hyvin tervattu ja siinä ei ole pahoja vuotokohtia. Taloudessa ollaan kutakuinkin plussalla eli perämies pitää annetun kurssin suorassa ja soutajillekin riittää einestä jaettavaksi. Kun jokin noista klikkaa, niin todellisuus paljastaa karun luonteensa. Yhteinen vene osoittautui kauniiksi saduksi. Itse asiassa se olikin totta vain joissain meille kerrotuissa mielikuvissa.

Jako kahteen on nykypäivää. Joko olemme kansainvälisiä ja kuulumme eliittiin tai sitten olemme sulkeutuneita ja äänestämme perussuomalaisia. Tutun tuntuista mustavalkoista tarinaa vai mitä. Joko elämme pellossa kuin eteläeurooppalaiset tai sitten kurissa ja nuhteessa kuin kunnon pohjoinen Eurooppa. Metsäläiset tai liberaaleja arvoja omaavat, suvaitsemattomuus tai suvaitsevaisuus, talouskasvu tai ekologiset arvot ja niin edelleen. Esimerkkejä löytyy yllin kyllin ja lista on loputon.

Kun yhteinen veneemme on sumussa tai suunta on hakusessa, syy on yleensä kipparissa. Soutajat tekevät vain työnsä ja perämies oman hommansa. Kipparia pitää kuunnella, hän on kapteeni, jonka tehtäviin kuulua ohjata oikealle reitille. Kippari myös määrää reitin, jolla edetään. Laivassa kipparin sana on ehdoton laki mutta veneessä on toisin. Näin ainakin annetaan ymmärtää. Veneessä voi aina neuvotella ja huopaajillekin löytyy tilaa.

Kun kuuntelee nykyisiä päättäjiä, niin ei voi välttyä hyvin epämieluisalta kuulostavalta sanomalta. Yksinkertaisesti sanottuna valitulla suunnalla ei ole vaihtoehtoa. Suomea uhkaa taantuma, jos emme tue Kreikkaa. Suomea uhkaa suurtyöttömyys, jos euro kaatuu. Suomea uhkaa turvallisuusvaje, jos eroamme rahaliitosta. Suomea uhkaa kaikkein pahin, jos olemme vähääkään eri mieltä. Vain kulkutautien leviäminen Suomeen puuttuu päättäjien maalaamasta pahimmasta uhkakuvasta.

Erityisen epämiellyttävää on havaita, että pelottelupuheiden viestit tulevat pääosin politiikan ylimmältä päättävältä taholta. Eittämättä tulee mieleen, että veneen kipparilla ei ole harmainta aavistustakaan, missä kohtaa kartalla ollaan. Tavallisella kansalaisella, jolla on huoli perheestään ja toimeentulostaan, on vaikea tuntea olonsa turvalliseksi. Huoli tulevaisuudesta on ymmärrettävää.

Tuleva presidentin vaalikin perustuu vastakkainasettelulle. Lipposen tehtävänä on tukea Niinistöä ja puolustaa jo valittua reittiä. Rooli on toimia lähinnä apupoikana Väyrystä ja Soinia vastaan. Mikään todellinen vaihtoehto Lipponen ei ole.  Kysymyksessä on torjuntavoiton hankkiminen ja siinä Niinistökin tarvitsee apua vielä monta kertaa. Vaarinajattelija ei aikoinaan luottanut Niinistön julistukseen vastakkainasettelun loppumisesta. Vielä vähemmän siihen on uskomista tänään.

Olisiko käynyt niin

Jos ehdit seuraamaan tämänpäiväistä pääministeri Kataisen ilmoitusta Euroopan taloudellisesta tilanteesta, niin sinulla oli varmasti hauskaa tai sitten ikävää, ihan tilanteen tai sopimuksen mukaan.  Hallitus ja oppositio kävivät vilkasta ja surkuhupaisaa keskustelua vakavista asioista. Puhuttiin yhteisistä raha- ja velka-asioista, jotka pyörivät lähinnä euromaiden ongelmissa.

Katainen kertoi, että ei ole vaihtoehtoa. Ainoa mahdollisuus on olla mukana ja hoitaa oma osuutensa. Jos emme ole mukana, niin kaikki menee. Miehen olemus muistuttaa jo rahtilaivan kipparia, joka ajoi paattinsa kiville ja pahasti. Turhautuneisuus paistaa kasvoilta ja vain kapteenin lakki puuttuu. Katainen odottaa kärsimättömästi pelastavaa hinaajaa, joka vetäisi laivan karikolta.

Pääministeri kysyy, mikä olisi vaihtoehto. Se on hyvä kysymys siinä vaiheessa, kun kuset on jo housuissa. Talvikin tulee kovaa vauhtia ja voipi tulla pirun kylmä tätä vauhtia. Eteläiset euromaat pelaavat aikaa ja pohjoisen poika pihisee kiukkua. Peli olisi pitänyt viheltää poikki jo kauan sitten. Pääministeri kyllä hyvin ymmärtää, että se ei ole Suomi, joka asiasta päättää. Kaikki on kiinni saksalaisten moraalista ja heidän parlamentistaan. Suomella on vain vikisijän rooli.

Edustaja Kiviniemi vetää omaa yksinkertaista puhejorinaansa. Me emme hyväksy, että Suomen velvoitteitta kasvatetaan. Edustaja Soini jatkaa omaa vainoharhaista sössötystään eurooppalaisesta sosialismista. Kummaltakaan opposition edustajalta ei mitään uutta tarjottavaa. Edustaja Mustajärveltä tuli päivän paras lohkaisu. Ennen Suomi tunnettiin maana, joka maksoi omat velkansa. Nyt Suomi tunnetaan maana, joka maksaa kaikkien velat. 

Ylen lähettämiä suoria lähetyksiä eduskunnan kyselytunneilta kannattaa seurata jatkossa, jos sinulla on siihen mahdollisuus. Niitä ei pidä ottaa kovin vakavasti. Yleensä ne ovat demokraattista lähiteatteria, jossa erilaiset viha-, uhkailu- ja pelottelupuheet ja muut kömpelöt yritykset viihdyttää katsojia, saavat nauruhermot kireälle. Ainoa vakava asia on, että yhteisistä rahoista keskustelemisesta on tullut helppoheikkien hommaa. Vai olisiko käynyt niin, että ...

Kreikkalaista demokratiaa

Eurofarssi jatkuu: annetaanko äänestää vai eikö anneta. Älä anna äänestää, jos on olemassa mahdollisuus, että kansa äänestää väärin. Kreikkaa pidetään joskus vähän kummallisesti demokraattisen päätöksenteon synnyinmaana. Näin ei ollut vaan Kreikan kuuluisat filosofit suhtautuivat pääosin kielteisesti demokratiaan. Antiikin suuret ajattelijat, johon länsimainen sivistys pitkälti perustuu, olivat pikemminkin oligarkian eli harvainvallan puolestapuhujia.

Platon oli hyvin kriittinen suhteessaan demokratiaan. Hänen mielestään demokratiassa piili suoranainen vaara siinä, että köyhälistön enemmistö ajaisi omia intressejään tavalla joka haittaisi tai suorastaan tuhoaisi vauraan eliitin eli vähemmistön hankkimat etuoikeudet. Ateena, joka tuohon aikaan oli kaupunkivaltio, eli tavallaan skitsofreenisessa tilassa siinä mielessä, että kaupungissa demokraattiset voimat puhuivat kansankokousten puolesta ja elitistiset filosofit korostivat taas viisaiden ja valittujen miesten yhteiskunnallista valtaa. Liiallinen yksilönvapaus oli Sokrateelle ja hänen oppilaalleen Platonille vaarallinen kehityssuunta.

Ateenan tuon aikaista valtiomuotoa voidaan kutsua suoraksi demokratiaksi, jossa kansalaisuuden saaneilla oli oikeus puhua ja äänestää kansankokouksissa yhteisistä asioista. Tosin kansalaisuuden saivat vain täysi-ikäiset miehet. Toisaalta voidaan kysyä, oliko se demokratiaa, jos 40 000 kansalaisuuden saaneella oli oikeus päättää noin 500 000 ihmisen asioista. Ateenassa oli orjia 300 000, naisia ja lapsia 140 000 sekä metoikkeja 20 000.

Retoriikka on aina kuulunut keskeisesti demokraattiseen poliittiseen päätöksentekoon. Suora kansanäänestys on useimmiten vieläkin tabu ja se koetaan erityisen vaaralliseksi. Sveitsi lienee ainoa poikkeustapaus Euroopassa. Perusteet kansanäänestysten epäsuosiolle liittyvät yleensä päätettävien asioiden vaikeusasteelle. Kerrotaan, että kansa ei tiedä eikä ymmärrä. Filosofisesti lähdetään edelleen siitä ajatuksesta, että vain ”viisailla miehillä” on oikeus päättää. Suomessa näitä viisaita miehiä on 200.

Sanotaan, että edustajamme on valittu demokraattisesti ja se takaa demokraattisen päätöksenteon. Puhutaan edustuksellisesta demokratiasta. Tuosta asiasta voidaan olla montaa eri mieltä. Onko rahalla, medianäkyvyydellä, puoluejohdolla tai jollain muulla vahvalla sidonnaisuudella mitään merkitystä siihen, kuka edes pääsee ehdokkaaksi? Suomen viimeiset eduskuntavaalit olivat pitkästä aikaa demokraattiset siinä mielessä, että kansan ääni toteutui.

Ja mitä sitten tapahtui. Perussuomalaisten jytkymäinen vaalivoitto sekoitti jo oligarkiaan perustuvan näennäisdemokratian ja sen etukäteen kaavaileman puoluepoliittisen pelin kuviot perin pohjin. Hallitusneuvottelut junnasivat paikallaan. Pitkään aikaan oli tilanne, jossa kansalle annettu vaalilupaus oli pidettävä, ainakin teoriassa. Kansa oli äänestänyt huonosti ja viisaat miehet olivat poissa tolaltaan. Vaalitulos oli kuitenkin kansandemokratiaa sanan hehkeimmässä merkityksessä.

Suorassa kansanäänestyksessä kysytään yleensä joko tai -vaihtoehtoa. Oletko vastaan vai oletko meidän puolella. Kysymys on suunnasta, ei niinkään yksittäisestä päätöksestä. Täytyy olla vaihtoehto äänestää toisin. Jos vaihtoehto halutaan sulkea pois, niin silloin on parempi olla kysymättä mitään. Demokratia on enemmistöjen valtaa ja siinä Euroopalla on paljon oppimista. Jos Euroopassa ei enää ole vaihtoehtoa, niin silloin asiamme ovat todella huonolla tolalla.