Helsingin tuomiokirkon kellot soivat kumeasti Senaatintorilla merkkinä siitä, että Suomi siirtyy uuteen aikaan ja vuoteen 2002. Tumma-asuinen mieshenkilö kaivelee iloisena povitaskuaan lähistöllä sijaitsevalla pankkiautomaatilla nostaakseen puhtoisia seteleitä. Miehen ilme on mairea innostuksesta ja heti ensimmäisenä hän soittaakin kollegalleen Kreikan valtiovarainminis-terille onnitellakseen sydämellisesti myös häntä.
Suomi sai yhdessä kreikkalaisten kanssa ensimmäiset eurosetelit tuntia ennen muita euromaita. Tuosta hetkestä on pian kymmenen vuotta. Tilivaluuttana euro oli käytössä jo vuoden 1999 alusta. Kolmen vuoden siirtymäaika oli jännittävää ja odotuksen sekaista aikaa. Valtamedia oli tohkeissaan ja pahaiset soraäänet vaiennettiin tehokkaasti. Suomi oli päättäväisesti astunut uuteen valuuttaunioniin. Suomi oli totisesti Euroopan ytimessä. Ja rahvaallakin oli nyt kaiken lisäksi konkreettisesti mahdollisuus nähdä ja hypistellä miltä uusi maksuväline näyttää ja tuntuu tammikuun pimeässä yössä.
Päätös liittymisestä EMUun tehtiin pienessä piirissä. Innokkaimmin asiaa ajoivat herrat Lipponen, Niinistö ja Vanhala sekä rouva Hämäläinen. Puolueiden valtaeliitti oli valjastettu ajamaan Suomen ns. kansallista etua muutaman keskuspankin ja rahaministeriön asiantuntijan voimin. Yhtenäisin puolueista oli kokoomus, se kannatti yksituumaisesti liittymistä euroon. Keskusta oli pahiten hajallaan herra Väyrysen toimin, mutta sosialidemokraattien herra Tuomioja taipui nopeasti jyrän alla.
Kansallista etua ajettaessa kansalta ei kannata kysyä mitään, oli eliitti päättänyt. Rahvas oli ymmällään ja hajallaan ja aina oli mahdollisuus, että kansa äänestäisi väärin. 90-luvulla tehtyjen mielipidetutkimusten mukaan kansan enemmistö ei ollut kertaakaan EMU –jäsenyyden kannalla. Tuota riskiä ei siis voitu ottaa. Siinähän voisi käydä yhtä kepulisti kuin naapurimaassa Pohjanlahden toisella puolella sittemmin tapahtui. Tasavallan Presidentti Tarja Halonen soitteli eilen kelloja Times Squarella. Kilkutus sai huomiota mediassa, kun Nasdaqin teknologiapörssi sulki ovensa kiihkeän pörssipäivän päätteeksi. Presidentin viesti oli suomalaisen designin ja muotoilun luovuus ja kestävä kehitys. Marimekkokin näkyy nyt paremmin katukuvassa kertoi eräs ystäväni, joka juuri palasi matkaltaan New Yorkista.
Vaarinajattelijaa hymyilyttä ja vähän itkettääkin. Vaikka hän kuinka toivoisi, että ylivoimaisella suomalaisella muotoilulla päästäisiin parempaan elinympäristöön, ei hän kuitenkaan sitä usko. Enemmän hän ihmettelee sitä, mikseivät kellot soineet silloin, kun velka euroalueella kasvoi vuosi vuoden perään. Suut supussa matkustettiin yhteisellä eurolinjurilla. Tosiasioista vaiettiin vaikka ne kyllä tiedettiin. Halvoilla koroilla ja vahvalla eurolla on vain niin helppo velkaantua lisää.
Aisakello ei enää kilkkaa iloisesti suomalaisessa talvisessa metsässä, kun metsämies kerää umpihangessa kaatamiaan runkoja eteenpäin jalostettavaksi. Nyt soivat tuomiopäivän pasuunat omaa monotonista ja uhkaavaa sointiaan. Euroalue kuohuu vihasta ja epätoivosta markkinavoimien totisen pauhun keskellä. Suomi ajettiin väkisin euroon. Kenelle kelloja soitetaan silloin, kun vääjäämätön ratkaisu on tehtävä ja tuomiopäivä on käsillä.
Kyllä vaari puhaltaa vakuuttavasti pasuunaa, kun kuvailee nykyistä kriisiä. Kiikkustuoli narisee ja muistot palaavat ihanaan agraariaikaan. Metsien miehet kaatoivat puuta ja apteekkari keitti sellua. Markkoja oli taskussa ja kirkon kellot kutsuivat yhteen kuulemaan kirkkoherran kertomaa ainutta totuutta. Raha oli omaa ja voitiin sitten virren aikana laittaa 10 tai 20 penniä kolehtihaaviin lähetystyön auttamiseksi.
VastaaPoistaOlisiko nykyisyys sitten paljon auvoisampaa jos olisimme markkakannassa. Vertailuun voi ottaa vaikka Englannin ja Islannin, hyvin menee kunhan on vain oma valuutta vai mitä.
Mielenkiintoinen pohdinnan aihe: onko meillä velka-, valuutta- vai järjestelmäkriisi.
Markan historia on pitkä ja kivikkoinen. Suomi sai oman markkansa vuonna 1860. Se oli aikaa, kun Suomi oli vielä osa Venäjää. Suuriruhtinaskunta halusi oman rahan, kun rupla oli niin heikko. Syynä siihen oli sota.
VastaaPoistaVuonna 1865 markka sidottiin jo hopeakantaan. Tuli kultakantaa, tulivat sidokset Englannin puntaan ja Yhdysvaltain dollariin, tuli Bretton Woods, oli erilaisia valuuttakoreja ja kaikki hajosivat.
Suhdanteet ratkaisivat mikä milloinkin oli parasta. Euroa markkinoitiin mm. vahvuudella, vakaudella ja turvallisuuspoliittisilla syillä. Suomi tarvitsi euron turvallisuutensa takia. Mitä Suomi pelkäsi?
Eikö ollutkin hienoa silloin, kun Suomi oli Pohjolan Japani. Vaari muistaa elävästi, kun ruotsalaiset toimittajat kävivät ihailemassa ja kuvaamassa, miten markka porskuttaa maailmalla. Suomalaiset tekivät vahvan markan aikana yritysostoja ympäri maailmaa ja sitten mentiinkin mukkelismakkelis.
Tuli pankkikriisi ja heikot ajat. Oli Ecua ja taas kellutettiin. Haettiin sopivaa kurssia ja kun keskieurooppalainen pääoma totesi, että nyt on hyvä niin sitten se oli hyvä.
Nyt meillä on taas raha, jonka ulkoiseen vaihtokurssiin meillä on harvinaisen vähän sanomista. Suomalaiset ovat luovuttaneet aivan keskeisen instrumenttinsa eli rahapolitiikan muiden käsiin. Mennään suhdanteiden mukaan mutta niihin meillä ei ole enää mahdollisuutta sopeutua kuin muilla markkinoilla.
Vaari palaa euroon ja sen ihanuuteen vielä monta kertaa blogissaan. Meillä on kaikki nuo kriisit (velka, valuutta, järjestelmä), ei kait niitä voida separoida erikseen. Kiinni ovat ja lujasti toisissaan.
Kun nyt kreikkalaisten velkoja leikataan, niin euron kurssi nousee ja järjestelmä voi hyvin. Osakemarkkinat ja omaisuusarvot nousevat silmissä ja siten taas voidaankin ottaa lisää velkaa, kun kerran järjestelmä sen takaa mm. halvoilla koroilla. Näillä mennään kunnes sitten taas ...