Kuuba, (3)

Moncadan koululuokka

Musiikki soi oikeastaan kaikkialla Santiago de Cubassa, kaduilla ja klubeissa. Klubilla tarkoitan tässä pieniä, muutaman kymmenen hengen kokoisia musiikkihuoneita, joissa on aina tarjolla elävää soitantaa paikan ollessa auki. Salsa tai oikeammin son -nimellä tunnettu musiikkilaji on suosituin Kuubassa. Santiagossa on noin parikymmentä käymisen arvoista musiikkihuonetta. Toki kaupungista löytyy lisäksi suuria diskoja ja cabaret -tyylisiä estraadeja alan harrastajille.

Aloitin yölliset musiikkiharrastukset aina hotelli Casa Grandan terassilta, joka sijaitsee Cespedes puiston kulmassa. Parin korttelin päässä sijaitsee Casa de las Tradiciones, joka on ehkä merkittävin kuubalaisen musiikin mekka Santiagossa. Se on nähtävyys jo pelkästään puitteiltaan. Seinät ovat täynnä valokuvia ja tauluja. Klubin omintakeinen sisustus, hersyvän originelli isäntä ja monipuolinen musiikkitarjonta syöpyivät lähtemättömästi matkaajan mieleen.

Kuubalainen musiikki on sekoitus afrikkalaisesta rytmistä lyömäsoittimineen ja espanjalaisperäisistä kielisoittimista, jos asian haluaa yksinkertaistaa. Sonin lisäksi bolero, rumba, trova ja traditionaalisen kansan- ja tanssimusiikin tyylit sekoittuvat iloisesti keskenään. Sekametelisoppaa, jossa jokaisella soittimella on oma tärkeä roolinsa.




Näkymä kukkulalta

Yksinkertainen clave-rytmi toimii ns. latinomusiikin perustana ja se tarttuu helposti kuulijaan. Kuubalainen musiikki on ensi sijassa tanssimusiikkia, joka saa jäyhänkin suomalaisen lanteen notkumaan. Yleensä puisilla clave-palikoilla soitettua rytmikuviota ei edes välttämättä soiteta, jolloin viisi-iskuisen rytmikuvion pitää tunnistaa soitettavasta kappaleesta. No, nämä ovat enemmänkin niitä jokaisen omia tunnepitoisia juttuja.

Vahvat puhaltimet ovat myös tärkeä osa latinomusiikkia. Kuulin, että Iris klubilla esiintyisi Formas -niminen kokoonpano, joka soittaa Kuubassa harvemmin kuultua modernia jazzia. Trumpetisti soitti pehmeämmin ja tyylikkäämmin kuin Miles Davis aikoinaan. Sinisen savumaiseman ja yltiöpäisen fuusiojazzin täyttämä klubi oli neljän nuoren soittajavirtuoosin riemunäytös.

Kuubalaiset kokoonpanot vaihtuvat usein ja moni muusikko soittaakin useammassa bändissä. Se ehkä osittain johtuu siitä, että paikallinen musiikki on yksilöiden välistä soittoa yhdessä. Ei ole selkeää johtajaa eikä edes tunnistettavaa vahvaa soundia. Jokainen soittaja on tärkeä. Tärkeintä on kommunikaatio soitinten välillä.

Santiagon musiikkielämä on voimissaan ja sieltä löytyy tarjontaa joka lähtöön. Valitettavasti en saanut ympättyä yhtään kuvaamaani videota tähän blogikirjoitukseen teknisten ongelmien takia. Luvataan, että saatte sen näytteen myöhemmin.

Santiagon joulupukki

Santiagon kävelykadun yhdessä nurkkauksessa miehet pelaavat dominoa ja shakkia. Tutustuin Jose nimiseen nuorukaiseen ja huomasin aika pian, että hän osasi shakin jalot taidot. Toisena päivänä olin jälleen seuraamassa miesten pelejä ja kerroin, että olin menossa alas rannalle satama-alueelle. Jose halusi ehdottomasti lähteä opastamaan. 

Vaikka vakuutinkin moneen kertaan, että osaan kyllä reitin, hän tuppautui silti mukaan. Jose kertoi olleensa juuri Amsterdamissa pelikiertueella ja olevansa Kuuban toiseksi paras shakinpelaaja. Siinä vaiheessa epäilykseni viimeistään vahvistuivat ja tiesin, että kaveri taitaa nyt puhua potaskaa. Josen ulkoinen habitus kertoi aivan muuta.

Istuessamme rantapenkillä totesin ykskantaan, että miksi hän valehtelee. Nuorukainen myönsikin vähän liioitelleensa ja tiesi kyllä, etten ole mikään tyhmä turisti. Oikeastaan hän halusi vain uudet lenkkarit. Tienestit ovat jääneet vähäisiksi, kun muut eivät halua pelata hänen kanssaan. Elintasoero turistin ja paikallisen kanssa on niin järkyttävä, että palkitsin hänet kaikesta huolimatta kymmenellä vaihdettavalla pesolla. Kuubassa ei silti kannata ihan kaikkea uskoa.



Molotovin cocktailit

Santiagon muista nähtävyyksistä voidaan vielä mainita Moncadan kasarmit, joka tänä päivänä toimii kouluna ja museona. Molotovin cocktailit olivat suosittuja myös Santiagon ja Sierra Maestran vuoristossa käydyissä vallankumoustaisteluissa. Rommin ystäville Emilio Bacardin palatsi, joka nykyään on myös museo, on tutustumisen arvoinen kohde. Santiago on rento ja välittömien kuubalaisten musakaupunki. Se on vain koettava ja mentävä rohkeasti mukaan.

Majapaikassani heräsin ensimmäiseksi aamulla tuttuun mutta kaupungissa kovin outoon ääneen. Äänestä tuli mieleen lähinnä lapsuuden mummola, jossa vietimme usein pitkiäkin aikoja kesäaikaan. Santiagon keskustassa voi todellakin herätä kukon kiekaisuun. Naapuritalon kukko se siellä vain kiekuu, vuokraemäntäni kertoi. Naapurilla oli muutamia kanoja kattoterassilla ja pitihän niilläkin isäntä olla.

Viimeisessä Kuuba-osassa ollaankin sitten jo Havannassa. Mitä Havanna ja sen ympäristö tarjoaa. Mikä on Kuuban paras baseball joukkue? Ja kenen tuttujen tyttöjen kanssa sitä oikein tuli bailattua? Mistä saa parhaat sikarit? Kaikki selviää seuraavalla kerralla.

Kuuba, (2)

Rantahietikolla

Matkustin Varaderosta, parin rantapäivän jälkeen Santa Claraan keskiyöllä. Ei mikään järkiratkaisu sinänsä. Tämä oli nimittäin ainoa kerta koko matkalla, kun tuli mieleen, että pitikö sitä nyt tännekin itsensä ängetä tähän aikaan yöstä.

Kymmenet taksintarjoajat piirittivät minut välittömästi astuessani ulos bussista. Valitsin tietoisesti vähän vanhemman herran etäämmältä, joka veikin minut turvallisesti hotelli Santa Clara Libreen. Hotellia en tietenkään ollut varannut etukäteen, mutta onneksi tilaa löytyi ja varasin huoneen kahdeksi yöksi.

Santa Clara on yliopistokaupunki ja se näkyy myös katukuvassa. En tullut kuitenkaan opiskelijoita tapaamaan vaan halusin nähdä mm. Chen monumentin ja museon. Guevara löi lopullisesti Batistan joukot kaupungissa vuonna 1958. Pakollisten mausoleumi- ja museokierrosten jälkeen aikaa jäi vielä katukahviloissa istumiseen ja uusien tuttavuuksien kanssa seurusteluun. Yksin Kuubassa ei todellakaan tarvitse matkustaa.



Paikallista graffiti-taidetta


Itävaltalaisen miesporukan kanssa joimme urakalla kaljaa ja kirosimme kaikki Brysselin byrokraatit. Yliopiston englanninkielen lehtorin kanssa keskustelimme baseballista ja kuubalaisesta musiikista. Hotellin yökerhossa join rommicolaa nuorten opiskelijoiden kanssa ja lähinnä huusimme toisillemme kilpaa, salsan pauhatessa täysillä taustalla. Ymmärsin hyvin nopeasti, että Kuuba ei ole mikään tuppisuiden maa.

Santa Clara oli kuitenkin vain välietappi matkalla musiikin mekkaan, Santiago de Cubaan. Sattumalta olin törmännyt jo Varaderon bussiasemalla Peteen, ainoaan suomalaiseen, jonka tiesin asuvan Kuubassa. Pete tai paremminkin Suleydis oli juuri aloittanut majoitustoiminnan, joten jo bussimatkalla sovimme, että tulen parin päivän päästä testaamaan, miten homma toimii.

Sitä paitsi Pete trumpetistina tuntisi varmaankin Santiagon musiikielämän salat. Myöhemmin huomasin, että muusikko itsekin tunnettiin hyvin kaupungissa. Laitan tähän linkin http://roomstgodecuba.net/index.html, josta pääsee suoraan varaamaan yösijan Santiagosta, mikäli sinne päin on asiaa. Voin lämpimästi suositella. Kohtuuhintainen ja Pete tuntee Kuuban, onhan hän asunut maassa jo runsaat parikymmentä vuotta.



Moottoriremontti

Matkalla Santiagoon sattui pakollinen pysähdys. Bussi hajosi aamyöstä keskellä oikeastaan ei missään. Olin varma, että tässähän sitä sitten nökötetään muutama tunti. Kuljettaja soitti jollekin ja vajaan tunnin päästä saapui mekaanikko, joka vaihtoi rikkimenneen tuulettimen hihnan uuteen. Auton nopea korjaaminen Kuubassa taitaa kuulua nykyään jo jokamieheltä vaadittaviin kansalaistaitoihin.

Santiago de Cuba sijaitsee laaksossa, jota ympäröi mm. Sierra Maestran vuoristo. Yhdysvaltain hallussa oleva kuuluisa Guantánamon vankileiri sijaitsee vajaan 100 kilometrin päässä kaupungista. Kaakkois-Kuubassa sijaitseva Santiagon seutu on Kuuban köyhintä ja afroamerikkalaisinta aluetta. Kuuban vallankumoukselle oli käydä köpelösti Santiagossa jo alkuvaiheissa, kun Fidel joukkoineen epäonnistui Moncadan varuskunnan valloituksessa vuonna 1953.

Mikä on Santiagon musiikkigenre tänään? Miksi yksi maailman parhaimmista shakinpelaajasta lähti opastamaan matkailijaa? Mihin kummaan Vaarinajattelija heräsi aamulla? Kaikki selviää seuraavassa blogikirjoituksessa.


Kuubassa käymässä, (1)

Olin ensimmäisellä parin viikon Kuuban matkalla alkuvuodesta. Kiersin bussilla maata ja ehdin käymään mm. Santa Clarassa, Santiago de Cubassa ja tietenkin Havannassa. Viazulin ilmastoiduissa busseissa istuminen ei pahemmin reissaajaa rasittanut vaikka kilometrejä kertyikin pari tuhatta. Aikaa jäi silti myös Varaderon hiekkarannoille, jonka kentälle lentomme alun perin suuntautui.

Matka oli varsin avartavan onnistunut reppumatka ja olenkin lähdössä lähiaikoina uudestaan. Tällä kertaa ajattelin poiketa Trinidadissa ja viettää enemmän aikaa Havannassa. Yöpyminen onnistuu parhaiten Casa particular tyyppisissä eli yksityisissä perhemajoituksissa, joita löytyy vähänkin isommista paikoista. Ne ovat edullisia, parillakympillä saa huoneen.

Mitä Kuubasta sitten jäi mieleen ja miksi sinne pitäisi mennä uudestaan. Ihmiset, tunnelma, musiikki, rommi ja sikarit. Kuubalaisten kanssa tulee juttuun vaikka englanti ei olekaan maan ykköskieli. Espanjaa en puhu mutta englannilla pärjää vallan hyvin. Kuubalaiset tulevat mielellään juttelemaan ja utelemaan mistä päin sitä oikein ollaan. Tuttavuuksia syntyy välillä vähän liikaakin, jos rauhassa haluaa olla.

Tunnelma maassa on omintakeinen. Yleiskuva, turistialueiden ulkopuolella, on rähjäinen ja köyhä, joka näkyy lähinnä talojen ja autojen kunnossa. Tämä on ymmärrettävää, sillä esimerkiksi rakennustarvikkeiden hinnat ovat sikäläiseen ansiotasoon nähden kohtuuttomat, joten tavallisella kansalaisella ei ole mitään mahdollisuutta hankkia niitä. Tiesittekö muuten, että 95 prosenttia kuubalaisista asuu omistusasunnoissa.

Yhdysvaltojen jo 52 vuotta ylläpitämä kauppasaarto pitää osaltaan huolen tuontitavaroiden hintatasosta. Kauppasaarron purusta on toki äänestetty YK:ssa monta kertaa ja aina sieltä tuntuu löytyvän kaksi maata, Yhdysvallat ja Israel, jotka sitä vastustavat. Ja tietenkin tavalliset kuubalaiset kärsivät siitä kaikkein eniten.

Comandante Che Guevara

Che oli yksi syy, miksi halusin käydä maassa. En ole oikein koskaan ymmärtänyt sitä, että ministeri lähtee tekemään sosialistista vallankumousta ulkomaille. Yleensä ministeri palkitaan hyvällä palkkioviralla tai huomioidaan jollain muulla tavalla. Halusin nähdä, miten Castrojen maassa eletään. Ernesto, lääkärinä, oli toki itse nähnyt kurjuutta ja köyhyyttä Etelä-Amerikkaa kiertäessään. Chen oma vallankumous päättyi hänen teloittamiseen Boliviassa 1967.

Raul, nykyinen Kuuban presidentti, on myös ilmoittanut, että Castrojen dynastia päättyy hänen siirtyessään syrjään. Voidaan siis olettaa, että Kuuba on muutoksen kynnyksellä. Milloin se tapahtuu ja miten on vielä avoinna. Joku kertoi, että Havannan kiinteistömarkkinat on jo jaettu Miamin mafian kesken. No, aika näyttää millainen komento maahan on tulossa.

Kuuba ei sovi asennevammaiselle. Kuuba sopii matkaajalle, joka on utelias ja avoin. Maa on uskomattoman elävä ja elämänmyönteinen. Erityisesti Vaarinajattelijaa miellytti kuubalaisten tietynlainen ylpeys omasta identiteetistä. Kuuba on myös turvallinen maa matkustaa. Kävin yksin sellaisissa paikoissa, joissa minut olisi vähintään ryöstetty, mikäli maa olisi ollut toinen. Mutta siitä enemmän seuraavassa blogikirjoituksessa.

Vakautta Eurooppaan

Suomalaiset veronmaksajat ovat osakkaana Euroopan pysyvä vakausmekanismi (EVM), nimisessä instituutiossa,  joka on rekisteröitynyt Luxemburgiin. Yhtenä euromaana meillä on 1,792 prosentin osuus tästä laitoksesta, jolla on tavoitteena tehdä kuulemani mukaan vielä hyvät tienestit. Suomikin sijoitti sinne heti 1,4 miljardia euroa alkupääomaksi.

Euroopan väliaikainen vakausmekanismi (EVVM), EVM:n edeltäjä, on tähän mennessä lainannut Irlannille 17,7 ja Portugalille 26 miljardia euroa. Kreikka mallioppilaana on saanut peräti 141,8 miljardia euroa lainaksi ns. vakauttaakseen talouttaan. Yhteensä ns. PIG-maiden saama lainasumma on siis 185,5 miljardia euroa. Laina-apua on toki tullut muualtakin, mutta keskityn nyt tähän pysyvästi ja ilmeisesti iättömään elimeen.

Vaarinajattelijankin haudalla on varmasti kasvanut koiranputki jo vuosia, ennen kuin viimeinen lainaerä on maksettu takaisin. Tästä huomaa miten vajavainen ja lyhyt ihmispolon elo loppujen lopuksi on. Viimeistä maksusuoritusta odotetaan nimittäin tämän hetkisten tietojen mukaan 28.4.2054.

Kun vakauttamiselintä aikoinaan laitettiin kokoon, niin polemiikkia herätti mm. se, että miten isoksi piikkiä voidaan kasvattaa. Sadat miljardit lentelivät ja luvut vaihtelivat riippuen ihan siitä, keneltä toimittajat sattuivat kysymään. Tällä hetkellä sen piikin suuruus lienee noin 780 miljardia euroa. Suomalaiset siis antoivat takuun, jossa meidän vastuu voi nousta jopa 14 miljardiin euroon. Joku toisinajattelija on vielä kehdannut arvella, ettei sekään mihinkään riitä.

Kaikki hyvin

Irlanti ja Portugali ovat ilmoittaneet, etteivät he tarvitse enää Euroopan vakausmekanismin suoraa laina-apua. Tekivät ns. exitin ja jättivät tienaajat nuolemaan näppejään. Irlanti joulukuussa 2013 ja Portugali toukokuussa 2014. Todella fantastista, ajattelin epäitsekkäästi.

Tosin käydessäni Portugalissa tämän vuoden toukokuussa huomasin, että kaikki ei ollutkaan ihan niin hyvin vielä. Cascaisissa kaverini kysyi, että mitä helvettiä nuo ihmiset jonottavat tähän aikaan aamusta. Kerroin vähän kieltä ymmärtävänä, että siinä ovessa lukee työvoimatoimisto. Kello oli kahdeksan aamulla ja pikkukaupungin kadulla oli jo kymmeniä ihmisiä jonottamassa toimiston avautumista.

Lissabonin Rossio-aukiolla jaetaan ruoka- ja vaateapua kahtena päivänä viikossa. Vapaaehtoistyöntekijä kertoi, että näitä jakopaikkoja on noin 20 yksistään Lissabonissa. Ja kaikki tehdään hänen mukaansa myöhään pimeässä illalla, jottei ihmisten tarvitse hävetä.

Tai sitten ei

EVM on lainannut suoraan Espanjalle 41,3 ja Kyprokselle 5,4 miljardia euroa tähän päivään mennessä. Pankkien pääomittaminen on siis hyvässä vauhdissa ja Espanjakin ehti tehdä exitin joulukuussa 2013. Kaikesta huolimatta exit -maiden paluu ns. normaaleille lainamarkkinoille onkin sitten tuonut mukanaan ongelmia ja korot ovat nousseet. Sijoittajat eivät sittenkään taida olla oikein vakuuttuneita.

Suorista lainoista siirrytäänkin sitten sujuvasti joukkovelkakirjalainoihin. Setelielvytystä ja lisää lainaa. Pankkien viimeisimmän stressiteatteriesityksen mukaan tarvitaan vain 10 miljardia lisää, jotta kaikki olisi taas fantsua ja vakuudet kunnossa, kun korotkin ovat niin alhaalla.

Ja tämähän on vasta alkua suurelle ja mahtavalle yhteiselle ponnistukselle. Bondia bondin perään ilman Jamesta, saanen ikävin mielin todeta. Yksistään tänä vuonna EVM on laskenut liikkeelle 39 miljardin euron arvosta lainapapereita, Kun kaikki piti olla niin hyvin ja pankkien stressikin jo ehti helpottamaan. Vaarinajattelija tosin pelkää, että kaikki ei ihan olekaan sitä, miltä sen pitäisi näyttää.

Systeemi on kriisissä ja euromaiden vastuut ovat huimassa kasvussa. Tarkkaavainen lukija varmaan huomaa, että jätin tuon Kreikan vähän vähemmälle huomiolle. Siihen eivät vaatimattomat sanani enää yksinkertaisesti riitä. Ja sitä paitsi on parempi olla hiljaa ja häiritsemättä nykyisen komissaarimme tienaamisia.

Velkaelvytys on vasta alkutekijöissään ja kriisimaiden, joihin jo Suomikin luokitellaan, velkaantuminen vain pahenee. Avoimia kysymyksiä on paljon. Kuinka paljon annetaan anteeksi ja unohdetaanko kokonaan toivottomat tapaukset? Miten käy Suomen kuuluisien vakuuksien? Riittääkö meille 14 miljardin euron lasku ja kuka sen maksaa?

No, sen voi ainakin sanoa, että Suomen oma pankkikriisi oli pikkujuttu tähän talouskriisiin verrattuna. Massatyöttömyydestäkin on tullut lähes normaali olotila. Ehkäpä katseet on suunnattava Saksaan ja Merkeliin. Lopulliset päätökset Euroopan suunnasta tehdään kuitenkin kabineteissa, joissa Suomella on lähinnä huutolaispojan rooli.

Hänen Majesteettinsa agentit

Juho Kotakallion väitöskirjassa kerrotaan Ison-Britannian tiedustelutoiminnasta Suomessa vuosina 1918-1941. Väitöskirjan mukaan Helsingissä vilisi ulkomaisia agentteja ja tiedustelijoita, tarjosihan Suomi loistavan paikan vakoilla mm. bolsevikkien toimintaa rajan takana. Kirjassa esitellään kasapäin brittiläisiä agentteja, joista ehkä kuuluisin on Sidney Reilly. Häntä pidetään myös yhtenä James Bondin esikuvana.

Saksalaiset ja britit olivat tuolloin sotajalalla keskenään, se paistaa läpi koko kirjan. Maat olivat vastakkaisella puolella molemmissa maailmansodissa ja vakoilivat tietenkin toisiaan. Kirjasta ilmenee, että Britannia suostui tunnustamaan Suomen itsenäisyydenkin vasta kun kaksi saksalaista vakooja oli karkotettu Suomesta. Britannia tunnusti Suomen itsenäisyyden vuonna 1919.

Vaikka Kotakallion omat johtopäätökset jäävätkin varsin vähäisiksi, väitöskirja on silti mitä mainioin lukemiskokemus. Se nimittäin pursuaa mielenkiintoisia tulkintoja siitä, mitä olisi tapahtunut, jos olisi toimittu toisin. Tuon esiin muutamia ajatuksia, jotka putkahtivat Vaarinajattelijan mieleen rivien välistä luettuna.

Ensinnäkin näyttää siltä, että Suomen sotilasjohto oli hyvin saksalaismielinen  toisen maailmansodan kynnyksellä, kun taas poliittiset päättäjät kallistuivat pääosin liittoutuneiden puolelle. Olivathan monet ylimmät upseerit saaneet jääkärikoulutuksen Saksassa.

Boris Jartsev oli jo huhtikuussa 1938 aloittanut neuvottelut Neuvostoliiton toivomista rajansiirroista, joista ulkoministeri Rudolf Holsti välitti tiedon Ranskan ja Ison-Britannian tiedusteluviranomaisille, mutta Suomen sotilasjohdolle asiasta ei kerrottu mitään. Monet politiikot ja osa talouselämänkin edustajista olivat asioista eri mieltä kuin sotilaat. Eripuraisuus näkyi lähinnä päätösten jahkailuna.

Liittoutuneiden, pääosin Ranskan ja Ison-Britannian, kokoamille avustusjoukoille ei Suomi koskaan kutsua lähettänyt vaikka sitä odotettiinkin. Suomi solmi ns. talvisodan rauhan Neuvostoliiton kanssa. Talvisodan päättymispäivänä Ison-Britannian pääesikunnan päällikkö kenraali Edmund Ironside totesikin päiväkirjassaan 13.3.1940:

 "Jos Mannerheim olisi ollut nuorempi, eikä hän kriittisellä hetkellä olisi ollut influenssan vaivaama, olisivat asiat olleet ehkä toisin. Niin pienet seikat voivat vaikuttaa ja kallistaa vaa'an suuntaan jos toiseen".       

Suomi oli puolensa valinnut ja ns. jatkosota aloitettiin yhdessä Saksan kanssa seuraavana vuonna.

Yhdessä bolsuja vastaan

Brittiagenttien mielenkiinto kohdistui ensi sijassa naapurimaamme asioihin. Vuoden 1917 bolsevikkien vallankumous Venäjällä ja sen jälkeinen aika lisäsi erityisesti brittien aktiviteetteja Suomenlahdella. Suomalaiset luovuttivat brittien laivastolle satamapaikan Koivistolla. Koiviston laivastoasemalla oli parhaimmillaan mm. yli 30 lentokonetta ja sen lisäksi Terijoella partioivat brittiläiset moottoritorpedoveneet.

Tihutyöt ja vakoilu olivat voimissaan rajan molemmin puolin. Kronstadtiin tehtiin lukuisia pommituslentoja vuonna 1919. Suunnitelmissa oli Pietarin valloitus, josta Mannerheimin kerrotaan olleen erityisen innostunut. 28.10.1919 Mannerheim lähetti Pariisista vetoomuksen presidentti Ståhbergille välittömästä Pietarin operaation käynnistämisestä.

Levottomuudet, lakot ja suoranainen nälänhätä Neuvosto-Venäjällä vuonna 1919 ruokkivat hyökkäyshaluja. Brittien tukeman valkoisen venäläisen kenraali Judenitsin hyökkäys torjuttiin vain vaivoin Pietarin edustalla, Tsarskoje Selossa.

Etsikkoaika Pietarin valloitukselle oli kuitenkin jo ohi. Ns. heimosodat jatkuivat silti Petsamon ja Itä-Karjalan alueilla. Tarton rauhansopimuksen myötä brittiläinen laivasto poistui vuonna 1920 Suomenlahdelta. Lopullisesti Neuvosto-Venäjän bolsevikkien vallan kaatamisyritykset päättyivät Kronstadtin epäonnistuneeseen kapinaan vuonna 1921. Matruusit pakenivat pääosin Suomeen.

Mitä sitten tapahtui legendaariselle "James Bondille". Hänet houkuteltiin tapaamaan ns. vastavallankumouksellisia voimia Neuvosto-Venäjälle. Toivo Vähä niminen henkilö salakuljetti Reillyn rajan yli Viipurista vuonna 1925. Viikko rajanylityksen jälkeen Neuvosto-Venäjän salainen poliisi, Tseka teloitti Reillyn Moskovassa.

Kotakallion väitöskirjassa on paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kuriositeettina mainittakoon, että siitä selviää kuka oli Vilho Pentikäinen. Sattumaa tai ei, tuon Suomen kuuluisimman vakoilijan veljen pojanpoika sai jokin aikaa sitten potkut Helsingin Sanomien päätoimittajan paikalta ja tietenkin luottamuspulan takia.

Vaarinajattelija suosittaa kirjan lukemista. Se kertoo hyvin vähälle huomiolle jääneistä ja vaietuista asioista. Siitä selviää mm. mitä britit touhusivat ns. Muurmannin legioonan kanssa jne. Kaikki ei lähimainkaan ole selvitetty edes Suomen lähihistoriassa. Lukeminen opettaa ja todellisuus on välillä taruakin jännittävämpää.

Tapaus Talvivaara ja muuta mukavaa

Tästä ei ole kuin puolitoista vuotta aikaa, kun Talvivaaran viimeisellä merkintäoikeusannilla kerättiin taas roppakaupalla rahaa sijoittajilta. Silloinen pääministeri Katainenkin lähti taas tienaamaan ja Solidiumista tuli samalla Talvivaaran suurin yksittäinen omistaja. Haluttiin luoda kaivosklusteri, jossa valtio tietenkin haluaa olla hengessä mukana ja tukemassa rehellistä yksityis-yrittäjyyttä. Helpottaahan se samalla Kainuun pahaksi paisunutta työttömyyttä.

Muut kaivostoiminnalle sopivat maa-alueet onkin jo ehditty "lahjoittaa" muille ulkomaisille yrittäjille. Suomihan tunnetaan maana, joka mielellään jakaa maata kaikille mahdollisille kaivosyrittäjille ilman turhia kuluja ja kustannuksia. Mikäli jotain kaivettavaa löytyy niin tervetuloa vain meille. Jotkut asiantuntijat pitävät Suomea yhtenä parhaana toimintaympäristönä harjoittaa kaivostoimintaa, kun meillä on se kuuluisa kaivoslakikin vuodelta jotain.

Puuttuu vain se putki. Siis se putki Pohjanlahteen, jotta päästään jätevesistä ja kuonasta sopivasti eroon. Ratahan on jo rakennettu, tehdas hohtaa uutuuttaan ja työvoimakin on jo valmiiksi koulutettu. Mistä mahtaakaan löytyä se rohkea ja taitava uusi yrittäjä, joka voi aloittaa puhtaalta pöydältä. Eiköhän ulkoisteta tämäkin homma jollekin sopivaa sukupuuta tai muuta kykyä omaavalle taitajalle. Hintakin asettunee varmaan mukavalle tasolle, 1-2 euroa uskallan arvata.

Hinta-arvio perustuu aikoinaan erään suomalaisen telakan myynnistä saatuun hintaan. Telakka myytiin eräälle norjalaiselle kalastajalle, joka rahasti ja kuittasi kaupoista parin vuoden jälkeen satojen miljoonien myyntivoitot. Jännittää jo etukäteen pystyykö oikeustieteen kandidaatti parempaan kuin tuo vanha nahkasuutari.

Samaan aikaan Solidium myy sijoittajille omistamaansa TeliaSoneraa 547 miljoonalla eurolla. Syyksi kerrotaan, että rahaa tarvitaan, jotta voidaan jakaa voittoa valtiolle. Yhtiökokouksessa päätettiin jakaa 900 miljoonaa euroa osinkoa valtiolle. Solidiumin tilikauden tulos toki oli 1,45 miljardia plussalla. Herää kysymys, mihin tuota puolen miljardin myyntituloja oikein tarvitaan.

Kokoomus tunnetaan puolueena, jonka kuuluisan jargonin mukaan kakkua on ensin kasvatettava, jotta siitä riittää jaettavaa. Talvivaaran anteihin osallistuminen ja TeliaSoneran myynti toimivat huonosti tätä taustaa ajatellen. Yhteistä kakkuamme nakerretaan ja haarukkapaloja jaetaan sopiville tahoille. Veronmaksajat maksavat kuuliaisesti satoja miljoonia euroja Talvivaaran toimintakuluja ennen kuin yritys on rakkaan "sukulaispojan" hallussa.



Matkalla jostakin jonnekin

Teemalta tuli viikonloppuna elokuva nimeltään Matkalla, On the Road, joka perustuu Jack Kerouacin kirjoittamaan saman nimiseen kulttimainettakin saaneeseen teokseen. Beat-ikonin kirjassa kerrotaan nuoren kirjailijan automatkoista huumeiden ja seksin maailmassa 50-luvun Amerikassa. Päähenkilö tapaa ystäviään eri puolella Yhdysvaltoja ja Meksikoonkin ehditään vielä lopussa.

Olen lukenut kirjan kahteen kertaan ja tiesin jo oikeastaan etukäteen, että elokuva tulisi olemaan pettymys. Walter Sallesin ohjaama elokuva osoittautui juuri sellaiseksi. Nuoret miehet hörhöilevät huumeissa, kuuntelevat jazzia, harrastavat seksiä ja ajelevat autolla jostakin jonnekin ja palaavat aina kotiin äidin tai tyttöystävän luo ns. normaaliin elämään. Ja sama toistuu varmuuden vuoksi muutamaan kertaan.

Kirjasta on moni muukin yrittänyt tehdä elokuvaa myöhemmin ja luopunut ajatuksesta. Se ei ole helppo ponnistus. Kirja on oman aikansa luomus ja kun siitä tehdään elokuva lähes 60 vuotta myöhemmin olisin odottanut ohjaajan omaa tulkintaa siitä, miksi kirjasta tuli aikoinaan jättimenestys. Nyt elokuva jää fragmentaariseksi sekoilutripiksi, jota ei voi väittää edes road movieksi.  

Eletään 2. maailmansodan jälkeisissä traumoissa ja vanhoja perinteisiä arvoja kunnioittavassa yhteiskunnassa. Elokuvassa ympäristö näyttäytyy lähinnä valtatienä, jossa ajetaan kovaa. Koko ajan yritetään aloittaa keskustella mutta aina se siirtyy seuraavaan kohtaukseen ja lopuksi unohdetaan kokonaan. Paikat vaihtuvat vauhdilla ja ulkopuolinen maailma seuraa vaitonaisena vieressä.

Esimerkiksi homous ylipäätään aiheutti varmaankin tuohon aikaan kiivastakin keskustelua konservatiivisessa yhteiskunnassa. Syyt beat sukupolven ajatusmaailman kehittymiseen jäävät kokonaan käsittelemättä. Aineksia ja perspektiiviä elokuvaan olisi löytynyt paljon enemmän. Nyt elokuva jäi valitettavan pinnalliseksi ja ontoksi nuorten haahuilun kuvaamiseksi.

Matkalla perustuu Kerouacin kokemiin todellisiin tapahtumiin. Elokuvan toinen päähenkilö Dean Moriarty, todellisuudessa Neal Cassidy kuoli 41-vuotiaana huumeiden käyttöön Meksikossa. Toinen päähenkilö Sal Paradise, todellisuudessa Kerouac itse, kuoli alkoholin liikakäyttöön vuotta myöhemmin 47-vuotiaana vuonna 1969. Molemmat juurettomina ja kyllästyneinä etsiessään oman elämänsä tarkoitusta.  

Tuntemattomat välittäjät

Helsingin pörssissä anonymous broker on ylivoimaisesti suurin joukko, joka käy kauppaa osakkeilla. Tuntemattomat välittäjät tai nimettömät pörssimeklarit tai mitä nimeä heistä nyt halutaankin käyttää, herättää paljonkin kysymyksiä. Miksi jotkut osakekauppaa käyvät tahot haluavat pysyä piilossa?

Pörssi on julkinen kauppapaikka, jossa kaupankäynnin kohteena olevien yritysten omistus vaihtuu nopeasti. Isolla rahalla voidaan yrityksen markkinahintaa eli päivän hintaa nostaa tai alentaa tuntuvasti. Kymmenet tuhannet suomalaiset piensijoittajat voivat vain huuli pyöreänä seurata vierestä, kun millin osasekunneille viritetyt robotit käyvät kauppaa keskenään.

Otetaanpa esimerkiksi Vaarinajattelijan lempilapsi, Nokia. Viime perjantaina anonyymit myivät 85 ja ostivat 80 prosenttia koko päivän Nokian vaihdosta. Luvut ovat vain suuntaa-antavia, mutta pätevät kaikkiin suurin suomalaisyrityksiin, joiden osakkeilla kauppaa käydään Helsingin pörssissä. Väkisinkin mieleen juolahtaa onko päivän kurssi kohdallaan vai onko kysymyksessä jotain muuta.

Kurssien manipulointi on helppoa Helsingin pörssissä. Erityisen suuressa suosiossa se on ulkomaisten etävälittäjien keskuudessa. Tosin myös suomalaiset eläkerahastot mm. Ilmarisen johdolla ovat kertoneet harrastavansa ns. lyhyttä kauppaa, jonka tarkoituksena on saada osakkeen hinta keinotekoisesti mahdollisimman alas. Piensijoittajalle ei armoa anneta, kun pääoma painaa tosissaan.

Pörssin valvonta kuuluu Finanssivalvonnalle. Fivalta voi hyvällä syyllä kysyä, miksi kaupankäynti Helsingin pörssissä ei ole avointa. Aikoinaan suuret amerikkalaiset hedge-rahastot sitä vaativat mm. Nokian tapauksessa. Olisiko jo aika ilmoittaa kaikkien niiden välittäjien nimet, jotka kauppaa käyvät. Tämä ei toki anna suoraa tietoa siitä, kuka mahdollisesti on kurssimanipulaation takana. Luottamusta se kuitenkin lisäisi huomattavasti suomalaisten piensijoittajien piirissä.