Spekulantit kellistivät Nokian

Stephen Elop astui areenalle ja valaisi Nokian tämänpäiväistä tulosvaroitusta. Toisen kvartaalin tulos voi olla nolla, näkymät ovat usvaiset ja matkapuhelinten hintakilpailu syö katteet. Nokia nousi toukokuun 31. päivänä New Yorkin pörssissä vaihdetummaksi osakkeeksi ja markkinavalvoja julisti sen shorttikieltoon. Elopin puheet tiputtivat Nokian pörssiarvoa peräti 3,8 mrd. eurolla Helsingin pörssissä. Nokian vanhoille osakkeenomistajille mies on ollut katastrofi ja aiheellisesti voidaan kysyä, mikä on miehen missio?

Elop ei sanonut mitään uutta, mitä kukaan Nokiaa seuraava sijoittaja ei olisi tiennyt. Jälleen kerran vanha totuus, eli tärkeintä ei se ole mitä sanoo vaan se kuka sen sanoo, ratkaisee. On vaikea uskoa, että maailman suurin matkapuhelinvalmistaja, joka vielä kuukausi sitten kertoi myyneensä 108 miljoonaa kännykkää, on pahoissa vaikeuksissa. Mikä siellä Nokian myynnissä todella sakkaa? Halutaanko yritykselle kenties uudet omistajat? Mikä taho on valjastanut shorttiarmeijan romuttamaan kurssin? Ja kuka pelaa kenenkin nimiin?

Nokia on murrosvaiheessa, kuuluu virallinen selitys. Se ei liene uutinen. Helmikuinen esiintulo Microsoftin kumppanina on tuttua tarinaa. Haluttiinko tällä tulosvaroituksella viheltää peli poikki ja puhdistaa pöytä nyt lopullisesti? Myös tulosvaroituksen ajankohta on mielenkiintoinen, jo kuukautta ennen kuin lopulliset numerot ovat tiedossa. Mihin Elopilla on kiire? Ja missä luuraa suomalaisen omistajan ääni ja valta? Tuntuu siltä, että kädet on nostettu pystyyn antautumisen merkiksi. Katsotaan vieressä ja voivotellaan.

Yksi asia on varma. Lyhyeksimyyjät ovat tehneet muhkean tilin. Ja siitä voidaan osaltaan kiittää Nokian ammattitaidotonta sijoittajaviestintää. Ei siis tehdä yhtään mitään, niin asia hoituu. Ja miksi pitäisi tehdä, Nokian omistus on yhtä hajallaan kuin naakkalauma syksyisessä puistossa. Suomalaisten piensijoittajien ruikutus Kauppalehden palstoilla ei voisi vähempää kiinnostaa. Toimiva johto siis yksinkö päättää? Vain onko asiat sovittu jo etukäteen näyttämön takana?

Avoimia kysymyksiä on enemmän kuin tohtori määrää. Kunnon vastauksista on vain pulaa. Lienee kuitenkin selvää, että Nokian shorttaaminen on ainakin vähäksi aikaa ohi. Pörssikurssi siitä väkisinkin tokenee. Nokian insinöörivetoisen johdon olisi myös syytä käydä kursseilla, jossa opetetaan muutakin kuin kännykän sielunelämää. Pian on suvivirren aika ja ilmoille on jo korkea aika löytää niitä duurisävyjäkin.

Patenttisalkuista vahva kilpailutekijä

Nokialla arvioidaan olevan runsaat 10 000 patenttia. Mobiiliteknologian, langattoman viestinnän ja tietotekniikan toimialoilla Nokian patenttisalkku on yksi maailman suurimmista. Mikä sen rahallinen arvo on käytännössä, on lähes mahdotonta arvioida, puhutaan kuitenkin miljardeista euroista. Julkisuudessa esitetty viisi miljardia antaa jotain osviittaa salkun arvosta. Tuokin arvio lienee pahasti alakanttiin.

Apple on yksi kiistellyimpiä yrityksiä, jota vastaan on nostettu huomattava määrä patenttikanteita. Yksistään Nokia syyttää Applea 46 patentin loukkauksesta. Nokian mukaan Apple rikkoo Nokian patentteja lähes kaikissa tuotteissaan, ei siis pelkästään Iphone -puhelimissa. Nokialla on patenttikanteita Applea vastaan ainakin Britanniassa, Hollannissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Viimeisimmässä vaiheeessa yhdysvaltalainen kauppakomissio, ITC ilmoitti tutkivansa tarkemmin kahta patenttia, joita Applen epäillään rikkovan.

Patenttikiistat ovat saaneet jo lähes huvittavia ja lähes piirileikin tapaisia piirteitä. Ensimmäisenä kanteen nostanutta yritystä vastaan nostetaan vastakanne ja jonkin ajan kuluttua sama toistuu uudestaan päinvastaisessa järjestyksessä. Tuntuu siltä, että ainoat voittajat ovat patenttikiistoja ratkaisevat tuomarit. Näin ei kuitenkaan asia ole. Riidoissa puhutaan niin isoista korvaussummista, lisenssi- ja rojaltimaksuista, että mahdolliset oikeudenkäyntikulut ovat vain pikkusummia odotettavissa olevan tulovirran suhteen. Harvoin yritykset kuitenkin päätyvät odottamaan oikeuden päätöstä asti vaan patenttikiista sovitaan jo hyvissä ajoissa ennen sitä.

Jotain rojaltien suuruudesta kertoo se, että Microsoft ilmoitti hiljattain korottavansa Android –leiriltä keräämiensä maksuja. HTC maksaa tietojen mukaan 5 dollaria jokaisesta myymästään puhelimestaan Microsoftille. Muilta Android valmistajilta MS:n kerrotaan vaativan jopa 12 dollaria. Patenttien arvoa on julkisuudessa turhaa aliarvioitu. Pitkällä juoksulla patenttikorvauksista tulee isoille toimijoille yhä tärkeämpi tulon lähde. Kuvaavaa on, että parhaillaan käydään ostokilpaa konkurssiin menneen Nortel Networksin patenteista, joista Google lienee tehnyt jo lähes miljardin dollarin ostotarjouksen.

Todennäköistä on, että myös Nokia ja Apple ovat istuneet saman pöydän ääressä. Kulissien takana lienee selvää, kumpi osapuoli on vahvoilla. Kysymys on enää vain hinnasta. Apple on selvästi ollut näreissään Nokian vaatimista suurista korvauksista. IPhone maksaa tunnetusti paljon ja rojaltit määräytyvät tuotteen hinnan perusteella. Kiistaa on käyty jo monia vuosia ja hintalappua se ei ainakaan alenna.

Nokia on vahvoilla mobiilipuolella. Asiantuntijoiden mukaan käytännössä on mahdotonta valmistaa yhtäkään matkapuhelinta ilman Nokian patentteja. Nokia saa patenttituloja jo noin 40 yritykseltä, ja merkittävä osa siitä tulee matkapuhelinvalmistajilta. Kiista patenteista oli myös syynä siihen, että Nokia Siemens Networksin Motorola kauppaa vitkuteltiin. Tulemme näkemään vielä verisiä patenttikiistoja. Vahvasta patenttisalkusta on tulossa kilpailutekijä, joihin vain suurilla yrityksillä on varaa.

Hajottakaa suurpankit

Miksi pankit tekivät sen taas? Tuo kysymys on syytä esittää taas kerran, sillä samat vakiintuneet toimintamallit näyttävät toistuvan uudelleen ja taas uudelleen. Pankkien tehtävä periaatteessa on yksinkertainen ja helppo: lainaksi saatua halpaa rahaa välitetään eteenpäin kalliimmalla hinnalla. Mikään ei ole helpompaa, ei edes se heinänteko. Tietysti rahan lainaaminen vaatii aina myös maalaisjärkeä. Rahan lainaaminen eteenpäin maksukyvyttömälle on kannattamatonta, jos takaukset eivät ole hoidossa.

Pääoman haltijoilla on aina ollut tietoinen pyrkimys yhdentyä. Luodaan riittävän vahva instituutio, joka saa muut pienet kumppanit polvilleen. Pelataan niin isoilla panoksilla ja instrumenteilla, joka jo käytännössä takaa sen, että voittajasta ei ole epäselvää. Se, jolla on isoin stäkki, tulee voittamaan joko suoraan bluffaamalla tai sitten pelaamalla vain pöytää. Ison rahan pelote toimii kummassakin tapauksessa ja osaava peluri tietää sen.

Nordea on mainio esimerkki, tosin vielä pieni sellainen, pyrkimyksestä luoda riittävän iso mahtitekijä Pohjoismaiselle pelipöydälle. Pankin historia on myös mielenkiintoinen. Nordean suomalainen menneisyys pohjautuu Yhdyspankkiin, joka aikoinaan oli mukana ns. SBP -yhteistyössä. Tuohon ryhmittymään kuuluivat ensimmäisessä vaiheessa Privatbanken, Bergen Bank ja Skandinaviska Enskilda Banken. Yksi pankki kustakin neljästä maasta.

Puhuttiin hallitusta rakennemuutoksesta, josta sitten myöhemmin tulikin hillitön kalabaliikki. Pohjoismainen pankkikriisi ja sen mukanaan tuomat valtio-omistukset sekoittivat pakan uudestaan. Tuli uusia omistajia ja kortit oli sekoitettava uudestaan. Suurin este uudelle suurpankille oli ruotsalainen sosialidemokratia, jota ei tuolloin miellyttänyt luoda riittävän vahvaa finanssimarkettia. Nyt tuokin este on poistunut ja käytännössä Nordea on ainoa peluri, joka pystyy ottamaan haltuun juuri sen halutun markkinan, mikä alunperinkin oli tavoitteena.

Jättipankkien synnyttäminen tietää aina ongelmia. Euromaiden velkakriisi on siitä hyvä esimerkki. Eurovaltioilla ei ole valinnan mahdollisuutta, sillä vastassa on kasvoton ja peloton peluri. Tai oikeastaan olisi, mutta yhteiskunnallistaminen kuulostaa terminä jo niin vanhentuneelta. Sananakin se herättää korkeintaan vinoa hymyilyä. Ja senkin pelurit tietävät. Samojen virheiden toistaminen ja helppojen voittojen kerääminen on todennäköistä, mikäli sivistyneen markkinatalouden tuttuja kaavoja noudatetaan.

New Yorkin taloustieteen professori Nouriel Roubinin mukaan kapitalismiin olennaisesti kuuluvat riskit ovat syynä romahduksiin. Kyky ja mahdollisuus ottaa rahallista riskiä on aivan keskeinen elementti, kun puhutaan velkakriiseistä. Tälläkin kertaa noususuhdanteen kuplan maksavat muut, kuin sen todelliset aiheuttajat. Hypermarket tyyppiset pankit on pilkottava. Pitkällä juoksulla on kestämätöntä, että pörssikurssit, yritysten investoinnit, vähittäispankkitoiminta ja kasvoton omistus määritetään saman katon alla. Suuret pankit on sanalla sanoen pantava nalkkiin.

Nokian pörssikurssilla spekuloidaan

Toukokuun alkupuolella Nokian shorttipositio New Yorkin pörssissä oli vajaa 120 miljoonaa osaketta. Ford Motorin jälkeen Nokia oli toiseksi suosituin shorttauskohde. Lyhyeksi myyjät siis uskovat, että Nokian pörssikurssi laskee ainakin lyhyellä aikavälillä. Shorttauksen ideana on myydä osaketta ja ostaa se sitten takaisin halvemmalla hinnalla. Nokiasta on tullut spekulanttien peliosake.

Lyhyeksi myynnissä on periaatteessa kysymys kysynnän ja tarjonnan laista. Shortin kohteena oleva Nokian osake on siis ylimyyty ja se luonnollisesti laskee yrityksen pörssikurssia. Riski piilee siinä, että positio on aikaa myöten aina suljettava. Myydyt osakkeet ovat yleensä lainattu muualta ja ne on myös palautettava oikealle omistajalle. Jos osakkeen takaisinostohinta on korkeampi kuin hankintahinta, niin spekulantti kärsii kurssitappion lisäksi myös lainakustannukset.

Shorttaaminen jyrkentää aina osakkeen kurssivaihteluja. Olennaista on ymmärtää, että sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä yrityksen todellisen arvon kanssa. Nokian tapauksessa sen tämän hetkinen pörssiarvo on huomattavasti pienempi kuin yrityksen todellinen arvo. Pelkästään matkapuhelinyksikön arvioitu myyntihinta ylittää reilusti koko yrityksen pörssiarvon. Pitkäaikaiselle arvosijoittajalle tällaiset ajat tarjoavat loistavia ostomahdollisuuksia.

Nokia on ollut loistava shorttauskohde. Yritys on murrosvaiheessa ja sen omistus on hajallaan. Riittävän vahvaa omistajaa ei löydy kestävän tukitason pitämiseksi. Amerikkalaisen talousmedian masinoima herjauskampanja ja vahva shorttiarmeija ovat tehneet tehtävänsä. Kurssi on laskenut voimakkaasti. Ongelma on vain siinä, että fundamentit puhuvat toista ja ymmärrettävää kieltä. Nokia on vaikeina aikoinakin tahkonnut voitollista tulosta kvartaalista toiseen.

Yhteistyö Microsoftin kanssa on vasta alkuvaiheessa. Uutiset tuolta suunnalta vain tukevat kumppanuuden mielekkyyttä. Ensimmäiset Nokian Windows –puhelimet tulevat myyntiin jo tämän vuoden toisella puoliskolla ja ilmeisesti hiljattain julkistetusta Mangosta tulee älypuhelinten käyttöjärjestelmä. Salon tehtaan lisäksi ainakin taiwanilainen alihankkija Compal on jo valjastettu sarjatuotantoon. Voi vain kuvitella millainen hypetys on tulossa, kun ensimmäiset luurit ehtivät kauppoihin.

Mielenkiintoista on myös seurata miten nopeasti Nokian shorttipositio sulatetaan. Milloin loppuu spekulanttien osakedumppaus ja usko kurssin jatkuvasta trendistä alaspäin. Kun lyhyeksi myyjät siirtyvät ostolaidalle niin kurssilla on vain yksi suunta ja se on voimakkaasti ylöspäin. Teoriassa 120 miljoonaa Nokian osaketta vastaa noin viikon volyymia New Yorkin pörssissä.

Titaanien taistelu on vasta alkanut. Matkapuhelinmarkkinoilla on jo käynnistetty raju hintakilpailu, jossa on vain yksi voittaja. Nokian massiivinen myynti, runsaat 100 miljoonaa puhelinta kvartaalilla, takaa voitollisen tuloksen pienilläkin katteilla. Siihen ei pysty yksikään muu valmistaja. Monet Androidin käyttöjärjestelmäkseen valinneet yritykset ovat jo nyt pahoissa vaikeuksissa. Nokian nousu vahvalle kasvu-uralle on enää napin painallusta vajaa.

Arkitieto on aina oikeassa

Blogini osoitteesta löytyy sana arkitieto. En ole psykologi mutta tuosta tieteenhaarasta tuolle sanalle kuitenkin löytyy selitys. Se, että tuo merkillinen sana päätyi blogiini, oli puhdas sattuma. Tai sitten se oli jokin alitietoinen muistikuva jostain jo kauan sitten luetusta psykologian oppikirjasta. Mainio oivallus kylläkin ja sopii hyvin blogikirjoittamiseen ja muuhunkin harrastustoimintaan.

Omaksutun ja opitun tiedon suhteen kannattaa olla tarkkana. Kaikki tieto ei ole tärkeää. Ja mikä olennaisinta, tieto sinänsä voi olla väärää ja harhaanjohtavaa. Tiedon nimissä esitetyt huhut ja uskomukset saavat helposti oman omituisen todistusvoimansa. Poliittisessa dialogissa esitetään usein totuuksina stereotypioita, jotka on tietoisesti erotettu varsinaisesta asiayhteydestä. Tärkeintä ei ole se mitä sanoo vaan millä tavalla se kerrotaan. Ja mitä korkeampi poliittinen toimija on kyseessä sitä uskottavammalta hänen sanomansa kuulostaa.

Psykologiassa arkitieto määritellään seuraavasti: Ihmiselle on tyypillistä etsiä selityksiä erilaisille ympäristön tapahtumille ja omalle toiminnalle eli ihminen reflektoi. Ihminen siis pyrkii ajattelunsa kautta muokkamaan ja käsittelemään omia mielipiteitään. Edelleen arkisen kokemusmaailman antamat selitykset perustuvat lähes yksinomaan ihmisen omaan havaintomaailmaan ja niihin tietoihin, joita on saatavilla.

Arkitieto perustuu siis välittömiin havaintoihin ja kokemuksiin. Teoreettisen tiedon perustana on sen sijaan opiskelu, analyysi ja johtopäätökset. Vaikka tämä klassisen tiedon määrittely tekeekin selvä pesäeron näiden kahden välillä, on luonnollista, että tiedon käsite ei ole näin yksinkertainen. Molemmat tiedon määritelmät lomittuvat niin kiinteästi toisiinsa etenkin yhteiskuntatieteissä.

Oletetaan, että tutkija selvittää tiettyä ongelmaa ja hakee sille ratkaisumallia. Saatuaan vastauksen hän kertoo tuloksistaan tieteellisissä julkaisuissa, jolloin niiden analyysistä tulee teoreettista tietoa. Se saa tieteellisen arvon, jota sillä muuten ei olisi. Kysymys kuuluukin, miten tutkijan oma subjektiivinen kokemusmaailma on vaikuttanut tulosten tulkintaan ja analyysiin. Onko tutkimus kenties tilattu ja mikä on rahoittajan rooli? Halutaanko saavutetuilla tuloksilla jo etukäteen sovittuja tulkintoja? Avoimia kysymyksiä löytyy rutkasti lisää.

Hyvä politiikko tuntee arkitiedon niksit. Hän osaa vedota äänestäjien tunteisiin. Hänen tietonsa perustuu aina arkipäivän myönteisiin ja kielteisiin kokemuksiin. Auktoriteettina politiikon laukomasta trivialiteetista muovautuu kuin huomaamatta todennettu totuus ja merkittävää tietoa. Politiikko oivaltaa, että äänestäjän negatiivisten kokemusten ja havaintojen ymmärtäminen takaa aina riittävän kannatuspohjan.

Suomalaista uusrasismia

Medialla ja sen edustajilla on pakkomielle tuoda esiin yhteiskunnallisia epäkohtia, joista etenkin suomalainen rasismi on saanut runsaasti palstatilaa. Rasismi määritellään yleensä siten, että rotu tai joku muun ihmisen erilainen ominaisuus määrittää hänen taitonsa ja kykynsä olla kunnollinen. Rasismi oikeuttaa syrjintään työelämässä ja kaikessa muussakin inhimillisessä toiminnassa.

Jussi Halla-Ahosta on tehty tyyppiesimerkki suomalaisesta rasistista. Jos sosiaalista mediaa ei olisi tarjolla, niin hyvin harva tietäisi, mitä mieltä hän on maahanmuutosta ja Suomen pakolaispolitiikasta. Halla-Aho käynnisti blogissaan keskustelun epäkohdista, johon myös muut puolueet joutuivat reagoimaan. Kaikilla puolueilla oli yhteinen viesti. Maahan saa tulla, jos tulee töihin ja maksaa veronsa.

Huonosti on yhteiskunta hoitanut tehtävänsä. Työttömyysaste on maahanmuuttajilla selvästi korkeampi kuin Suomessa syntyneellä. Näyttää siis siltä, että vaikka avoimia työpaikkoja on varsinkin suurissa asutuskeskuksissa niin niihin maahanmuuttajilla ole asiaa. Onko niin, että rasismi on niin tiukassa suomalaisissa johtajissa ja päättäjissä, että korkeasti koulutettukaan ei kelpaa, jos hän tulee muualta.

Yleensä rasismi samaistetaan ns. perussuomalaisuuteen. Myös maaseudulla elävä vähävarainen tai kaupungissa asuva turhautunut työtön nuori ovat sitä parhainta kasvualustaa rasismille. Eliitti haluaa puolestaan pestä kätensä ja kertoa omista suvaitsevista ja kansainvälisistä periaatteistaan. Heillä näyttää olevan yksinoikeus suvaitsevaisuuteen ja ymmärtämiseen. Muille sitä lahjaa ei ole annettu heidän vähälahjaisuutensa tai oppimattomuutensa takia.

Eliitille näyttää olevan ominaista jonkinasteinen tietoinen tunneköyhyys. He eivät tunnista venäläisvihaa ja ikärasismi työelämässä on heille aivan tuntematon käsite. Uskontoon perustuva rasismi ei heitä liikuta ja biologinen rasismi on aivan käsittämätöntä ymmärtää. Heidän sumea logiikkansa perustuu asioiden vähättelyyn ja niiden kieltämiseen. Rasisimia ei nähdä eliitille kuuluvana ominaisena ongelmana.

Erityisen kuvaavaa eliitin tekopyhälle suhtautumiselle rasismia kohtaan on elokuvaohjaaja Aki Kaurismäen lause: Tulee kolme romania ja koko maa on sekaisin. Helsingin kaupungin ylin johto ja media kauhistelivat Romanian kerjäläisiä kuukausikaupalla. Silloisen pääministerin neuvo oli, älkää antako niille mitään, niin ongelma poistuu. Vanhasen lausunto on hyvin tyypillinen elitistinen tapa ratkaista kysymys.

Rasismin käsite on määriteltävä uudestaan. Se on pesiytynyt niin syvälle suomalaisiin päättäjiin ja yhteiskunnan rakenteisiin, että nyt on viimeistään aloitettava sen järjestelmällinen karsinta. Asettamalla ihmiset arvojärjestykseen jonkun sosiaalisen kriteerin perusteella ja toimimalla sen mukaan on piilorasismia pahimmillaan. Eliitin tekojen ja sanojen välinen ristiriita eivät luo sitä uskottavuuttaa, jota vaaditaan vaarallisen uusrasismin kitkemiseksi.

Verotuksesta on kysymys

Eduskuntavaaleista on tasan kuukausi aikaa ja hallitusneuvottelut käydään kuuden puolueen kesken. Vaalien ainoa voittaja ja suurin häviäjä ovat tällä hetkellä rannalla. Tavoitteena neuvotteluissa on löytää vahva koalitio, joka pystyy tekemään tarvittavat ja kipeät ratkaisut talouden tasapainoisen kehityksen turvaamiseen. Kulisseissa on jo lyöty ensimmäiset osto- ja myyntitarjoukset pöytään.

Kuka tai mikä joustaa eniten? On selvää, että kokoomuksen johdolla neuvottelut käydään vanhoilla opeilla. Puolueen veropolitiikka perustuu yhteisöverojen ja ansiotulojen verotuksen alentamiseen. Puolue uskoo Irlannin, Islannin ja Viron malleihin, joissa verotuloja kasvatetaan muilla keinoin. Arvonlisäverotusta täytyy korottaa ja näin ollaan hyvällä matkalla kohti tasaverotusta.

Tämä vanhan hallituksen ajama malli viehättää kuitenkin vain ruotsalaista kansanpuoluetta. Demareiden ja vasemmistoliiton ajatukset poikkeavat kaikkein eniten kahden edellä mainitun oikeistopuolueen veromallista. Ansio- ja pääomatulojen progressiivisuus on vasemmiston mukaan se tekijä, jolla verotulot saadaan kestävälle pohjalle. Se on myös oikeudenmukainen. Jokainen maksaa ansionsa mukaan. Vasemmiston ajama linja johtaa 56 - 54.

Mihin vihreät ja kristilliset asettuvat tässä ajatusmallissa, ratkaisee koko hallituspelin ja sen kyvyn tehdä valttämättämät päätökset. Vihreiden kynnyskysymys, ei lisää ydinvoimaa, sai tukea Japanin ydinvoimalaonnettomuudesta. Se ei nousse asialistalle ainakaan vähään aikaan. Vaatimukset perustulon korotuksesta saavat tukea muiltakin puolueilta. Kristillisten kanta lienee lähempänä ansiotulojen kuin kulutuksen verottamista. Näyttää siis todellakin siltä, että pieni vihreä liike ratkaisee syntyykö hallitusta tältä pohjalta ja mihin suuntaan verotusta ollaan suuntaamassa.

Toimivaa hallitusta ei saada kokoon, ellei veropolitiikassa tehdä rajua suunnanmuutosta. Mikäli taas pakkohallitus runnataan kokoon ns. yleisen edun nimissä, se on samalla jo umpitien päässä. Kansainvälinen verokilpailu ei ole se tie, joka kantaa pitkälle. Oppositiolla on niin vahva kortti käsissään ja se tulee näkymään myös ensi vaaleissa. Hallitus pystyy tekemään vain huonoja ja vielä huonompia päätöksiä. Ja mitä pitempään näitä kiireellisiä päätöksiä vitkutellaan, sitä enemmän oppositiossa hymyillään.

Bratislava on kaunis kaupunki

Olen käynyt Bratislavassa kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin opiskelijana luomassa ystävyyssuhteita paikalliseen korkeakouluun. Mieleeni tuosta reissusta jäi lähinnä pari uutta tuttavuutta, ooppera ja armottomat krapula-aamut. Toisella reissulla olin turistimatkalla suomalaisen ystäväni kanssa, jolloin viihdyimme pääasiassa Tonavan yli kulkevan riippusillan näköalaravintolassa. Sieltä näimme samalla kaikki Bratislavan museot ja nähtävyydet. Kävimme kyllä toki ihailemassa yhdessä museossa vanhoja gobeliineja, joten kulttuuria ei siis täysin unohdettu.

Turistimatkalla tulimme silloin Wienistä linja-autolla ja jo rajalla koimme vaikeuksia päästä yleensä koko maahan. Olimme tullin erityistarkkailussa. Matkatavaramme ja passimme syynättiin moneen kertaan. Tuolloin elettiin vielä Tsekkoslovakian aikaa. Päästyämme sitten myöhään illalla itse vihdoin kaupunkiin, hotellista ei ollut tietoakaan mutta jotenkin päädyimme sitten kaupungin parhaimpaan hotelliin. Se oli ainoa paikka, missä yleensä oli tilaa.

Seuraavana päivänä, kun olimme kävelleet jo jonkin aikaa kaupungilla, muistan kuinka kaverini totesi, että on tämä kyllä yksi helvetin läävä koko kaupunki. Yritin kovasti kertoa, että onhan tämä nyt entinen Itävalta-Unkarin pääkaupunki, josta löytyy mm. erittäin kaunis kuninkaanlinna. Kaverini ei sitä oikein noteerannut ja minunkaan oloani ei suinkaan parantanut se vatsatauti, jonka sain jostain kansankuppilasta. Parin yön jälkeen lähdimmekin sitten jatkamaan matkaa Prahaan.

Nyt, kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden, muistuu mieleeni, miten kaunis tuo kaupunki olikaan. Kuninkaanlinnan jylhä silhuetti, vuolaana virtava Tonava ja iloiset slovakit palautuivat elävästi mieleeni. Erityisen hauskaa olisi ollut istua eilen Bratislavan jäähallissa Duzanin ja Milanin kanssa katsomassa suomalaisten jääkiekkoilijoiden murskavoittoa Ruotsista. Sen jälkeen olisi voinut istua vaikkapa muutamalla oluella jossain kaupungin viehättävällä terassilla.

Bratislava on kaunis kaupunki. Suunnittelen jo kovasti kolmatta matkaani. Täytyy vielä soittaa kaverilleni ja kysyä, jos hän vaikka olisi muuttanut omituista ja käsittämätöntä mielipidettään kaupungista. Voin taata, että Bratislava on paljon muutakin kuin pelkkä kuninkaanlinna ja vanhaa historiaa. Suomalaisetkin tunnetaan siellä nyt vielä paremmin kuin aikaisemmin. Niin paljon jäi viime kerralla näkemättä.

Tasabuukki

Eilisessä Helsingin Sanomissa olleen jutun perusteella Ruotsi voitti Suomen 6-0. Kyseessä oli talousmaaottelu, jossa maita verrattiin keskenään. Vaikka lopputulosta ei voi kiistää, toimittaja unohti yhden keskeisen tekijän. Ruotsi ei ole euromaa. Toimittaja keskittyi kuuliaisesti toistamaan ”virallista totuutta” muutaman elinkeinoelämän lobbarin naamakuvalla ja kommentilla varustettuna. Analyysi Ruotsin talouden vahvuuden syistä ja seurauksista oli vajavainen ja huolimaton.

Sunnuntain jääkiekkofinaalissa ei ole varaa olla tyhmä. Siinä maat pelaavat keskenään jääkiekon maailmanmestaruudesta . Tuossa pelissä meillä on yhteinen peliväline eli kiekko, joka on saatava maaliin. Suomella on mitä mainioin ja loistava mahdollisuus ottaa se kauan odotettu toinen maailmanmestaruus. Ottelusta on tulossa hyvin tasainen, jossa pelataan tarkkaa ja taktista kiekkoa.

Suomen maajoukkueen vahvuus on sen tasaisuus. Meillä on neljä kenttää, jotka kaikki pystyvät pelaamaan. Myös aikaisempi maajoukkueelle tyypillinen pakittaminen eli vetäytyminen omalle puolustusalueelle on jäänyt. Nyt karvataan voimakkaasti jo vastustajan hyökkäysalueella. Tähän karvaukseen itänaapuri sortui eilen ja oli suorastaan surkuhupaisaa seurata eilen miten naapurilta loppuivat keinot. Päätä lyötiin seinään ja turhautuneet Venäjän tähdet pidettiin aisoissa. Suomi pelasi taas joukkueena ja hallitsi pelitapahtumia.

Ruotsalaiset eivät ole jääräpäitä. He osaavat joustaa ja luovia ja muuttaa pelityyliänsä tarvittaessa. Joukkueiden taktiset kuviot ovat tuttuja molemmille osapuolille. Koko ottelu saattaa kääntyä parista onnettomasta virheestä. Voittajaa on mahdotonta ennustaa, niin pienet ovat marginaalit. Myös pelaajat tuntevat toisensa. Henkinen kantti ja maltti nousevat ratkaisevaan asemaan.

Juuri MM-ottelun tasaisuus tekee siitä niin kihelmöivän jännittävän. Pelataan samalla jäällä ja samoilla säännöillä. Ehkä siihen tarvitaan joku ilmaveivi tai pari onnekasta Hannu Hanhea, jotka ratkaisevat koko ottelun. Se on selvää, että joukkueurheilu tarvitsee myös sankareita. Suomi tarvitsee nyt sankarin. Tätä ottelua me ei yksinkertaisesti enää voida hävitä. Joku roti se nyt pitää olla näillä yhteisillä kansainvälisillä areenoilla.

Hyvin vihaisia suomalaisia

Kun kuuntelee Aleksander Stubbia, tulee auttamatta mieleen eräs kuuluisa Nasse -setä, joka oli aina hyvin, hyvin vihainen. Nasse -setä joutui aina välillä ottamaan pienen ryypyn murheeseen. Stubb sen sijaan lähtee lenkille ja heristelee sormeaan kaikille huonosti asioitaan hoitaneille euromaille. Kyllä nämä tukipäätökset ovat sitten niin vastenmielisiä mutta Suomen työllisyys ja maine on pelastettava.

Ja tietysti kaikki päätökset tehdään kovalla kiireellä. Kreikan apupaketti runnottiin kokoon parissa päivässä. Irlannin neuvottelut olivat niin sekasortoiset, ettei Katainen tiennyt neuvottelujen jälkeen mihin nimensä oli laittanut ja paljonko se summa taas olikaan. Portugalin tapauksessa taas on kauhea kiire, kun poliittinen suhmurointi ja vallan tavoittelu pitkittivät jo ennalta odotettua lopputulosta. Kokoomus ja demarit löysivät ”yllättäen” toisensa.

Nyt sitten kuuleman mukaan tehdään ehdotuksia, ehdotelmia, toimenpide-esityksiä, suunnitelmia, kaavailuja ja suositustoimenpiteitä siitä, miten jatkossa asiat hoidetaan. Ja aina välillä muistetaan heristellä sormea. Noilla tyhjänpäiväisillä toivomusaloitteilla ei ole käytännössä mitään merkitystä. Pankit veivät jo ja euromaat voivat vain vikistä. Turha kitinä jatkuu aina niin kauan ennen kuin rehellisesti myönnetään, että peli on hävitty ja pallo on jo maalissa.

Myös sijoittajat ovat ymmärtäneet, että peli on nyt vihelletty toistaiseksi poikki. Espanjan ja Italian huolet siirretään odottelemaan parempia aikoja. Tästä on ollut merkkejä jo pitemmän aikaa. Näiden kahden maan tukiratkaisuja euro ei yksinkertaisesti enää kestä ja valuuttaunioni hajoaa. Kunhan euromaiden veronmaksajille lankeava lopullinen lasku PIG -maista saadaan selville, niin sitten voidaan taas palata asiaan. Velat eivät siitä kuitenkaan mihinkään häviä.

Myös Kreikassa iloittiin eilen euromaiden tukirahoista. Maa oli yleislakossa koko päivän. Savupommit, kyynelkaasut ja roihuavat tulipalot valtasivat Ateenan kadut. Taisi olla oikein kunnon karnevaalimeininkiä, kun jengi oli niin riehakkaalla tuulella yleisen vapaapäivän kunniaksi. Pitäisi kuuleman mukaan taas löytyä lisää jotain 25 miljardia euroa jo entisten tukirahojen päälle. Jos ja kun tuo raha löytyy, niin sitten lähden minäkin Ateenaan. Olen karnevaaliäijiä ja täällä Suomessa on niin pirun tylsää.

Ps. julkaistu jo eilen mutta jostain syystä hävinnyt blogistani, joten lisään sen uudestaan.

Helevetin köyhää

Perussuomalaisten kansanedustaja Hakkaraisen tökeröt videopuheet Suomen rajoilla ulisevista neekeriukoista saivat lehdistön taas voivottelemaan. Pian tämän episodin jälkeen kokoomuksen kansanedustajaehdokkaana olleen maahanmuuttajan jalkapalloileva veli lupasi tiputtaa kyseisen partaukon heti ensimmäisellä ja media oli taas täyttänyt tehtävänsä. Kyllä me suomalaiset ollaan sitten rasisteja ja suvaitsemattomia.

Minuakin on haukuttu kotimaassa ja ulkomailla monta kertaa. Aasiassa olen saanut kuulla olevani vain tyhmä farangi. Myös hyönteiseksi ja eläimeksi minua on haukuttu. Thaimaassa olen ollut butterfly ja Eestissä poro. En kyllä vieläkään ymmärrä, mitä yhteistä perhosella tai porolla mahtaa olla persoonani kanssa.

Finnjävel on tuttu sana Tukholman öisestä baarielämästä. Gringoakin olen saanut mutustella ja ihmetellä miten se minuun liittyy. Nimitelty on ja monilla nimillä. Kaikkea ei voi tässä edes kertoa. Valkoiseksi neekeriksi minua ei ole sentään haukuttu, niin kuin Kojoa aikoinaan kutsuttiin karhean käheän So Mean –levynsä jälkeen.

Mutta nyt haluan esitellä vielä yhden ulisevan neekeriukon lisää omalla tökeröllä tavallani. Kyseessä on tietysti yksi suurista bluesin legendoista, John Lee Hooker (1917 – 2001). Hooker syntyi Missisipissä mutta varsinainen ura käynnistyi vasta miehen muuttaessa pysyvästi Detroitin klubeille. Hookerille oli tyypillistä omaperäinen laulutyyli ja jalkapoljento, jolla muut taustamuusikot saatiin pysymään tahdissa. Alla hieman poikkeavampi näyte akustisella kitaralla soitettuna.





Sähkökitaran soittajana hänen tyylinsä kuulostaa country bluesin ja uuden sähköisen bluesin välimuodolta. Pianomaista boogie woogie musiikkia parhaimmillaan. Usein lauluissa käytetään vain yhtä sointua perinteisestä blueskaavasta poiketen. Hooker ehti elinaikanaan käymään vain kerran Suomessa Järvenpään Puistobluesissa ja olin tietysti tuolloin paikalla. Olenko minä nyt siis rasisti?

Euro maksaa liikaa

Suomen talouspolitiikan suurin yksittäinen virhearvio tehtiin vuonna 1999, kun Suomi liittyi Euroopan rahaliittoon. Tuon virheen havaitseminen on monelle tuskaisen ylivoimaista vielä tänäänkin. Se on sikäli ymmärrettävää, sillä poliittisessa päätöksenteossa virheiden myöntäminen ei kuuluu maan tapoihin. Se tehdään vain pakon edessä.

Tuo päivä kuitenkin lähestyy väistämättä ja tosiasioiden tunnustaminen on jo monen asiantuntijan huulilla. Kun se vielä saadaan kakaistua rohkeasti ulos ja kaikki rahaliitosta aiheutuneet kustannukset saadaan ynnättyä niin monelle on yllätys miten paljon tuo virhepäätös on tullut Suomelle maksamaan.

Euroa markkinoitiin kertomalla sen tuovan vakautta raha- ja finanssipolitiikkaan. Erityisesti haluttiin korostaa sen korkopolitiikalle tuovia myönteisiä vaikutuksia. Euro lähes mystifioitiin alhaisen koron rahaksi. Ikään kuin olisi keksitty valuutta, joka omalla voimallaan takaa automaattisesti matalat ja ennustettavat korot. Muut talouden kovat realiteetit siirrettiin tylysti syrjään. Jossain vaiheessa euroa mainostettiin jopa turvallisuuspolitiikan yhtenä tärkeimpänä käsikassarana.

Nobelisti Robert Mundellin mukaan optimaalinen valuuttaunioni soveltuu parhaiten maille, joiden suhdannevaihtelut ajoittuvat samaan aikaan. Maiden elinkeinorakenteiden ja etenkin avoimen sektorin eli pääasiassa vientiteollisuuden pitäisi olla samankaltaista. Euroopan unionissa oli vain yksi valtio, jonka voitiin hyvällä tahdolla ajateltavan edes muistuttavan Suomea. Ruotsi valitsi kuitenkin toisin ja teki viisaasti jättäytymällä pois yhteisestä rahasta.

Täytyy muistaa, että tuolloin myös Ruotsissa elettiin samanlaisessa kurimuksessa kuin Suomessa. Tuota aikaa varjosti Pohjoismainen pankkikriisi, kun meillä tehtiin integraatiopäätöksiä niin EU:n kuin EMU:nkin suhteen. Ruotsalaiset kuitenkin ymmärsivät, että luopumalla aivan keskeisimmästä makrotalouden instrumentista on suuri vaara joutua keskieurooppalaisen teollisuus- ja pääomapiirien talutusnuoraan. Suomessa sitä ei haluttu kertoa tai sitten ei ymmärretty, että sopeutuminen yksittäistä kansantaloutta kohtaaviin sokkeihin tapahtuu periaatteessa joko finanssipolitiikan tai sitten työmarkkinoiden kautta.

EKP:n harjoittama rahapolitiikka saattaa sopia yhdelle jäsenmaalle mutta toiselle se voi aiheuttaa ongelmia johtuen juuri suhdanteiden eriaikaisuudesta. Taloustieteessä puhutaan ns. epäsymmetrisistä sokeista. Tälläkin hetkellä euroalueella eletään lähes skitsofreenisessa tilassa. Espanjassa, Italiassa, Kreikassa, Irlannissa ja Portugalissa pitäisi harjoittaa kireää finanssipolitiikkaa. Sen sijaan Saksassa ja myös Suomessa olisi elvyttävän finanssipolitiikan vuoro, jos jonkinlaista euroalueen talouskasvua halutaan pitää yllä.

Kansainvälisessä työnjaossa valuuttakursseilla on aivan keskeinen rooli. Yhdysvallat on jo vuosikausia ollut näreissään Kiinan halvasta juanista, eikä syyttä. Amerikkalaisten tuotteiden mutterit väännetään kiinni halpatyövoimalla kaukana Aasiassa. Viennistä saamilla valuuttatuloillaan kiinalainen pääoma on puolestaan vyörynyt kaikkialle maailmaan. Joku huumorintajuinen valtiovarainministeri voisi tuohon todeta, että kommunismi otti vahvan niskalenkin kapitalismista ja vieläpä sen omilla eväillä.

Euron kalleudesta on Suomessa tarkoituksellisesti vaiettu. Euro ei ole vakaa vaan se kelluu siinä kuin mikä muu tahansa valuutta. Kun euro aikoinaan otettiin käyttöön, niin euro ja dollari olivat lähes yksi yhteen. Euro on kuitenkin noista päivistä revalvoitunut hyvin voimakkaasti suhteessa dollariin, tällä hetkellä euron kurssi on noin 1,43 dollaria. Suomen vientiteollisuuden hintakilpailukyky on siis olennaisesti romahtanut. Tein tuosta jokin aikaa sitten juttualoitteen ylelle. Vastaus ehdotukseen oli hyvin kuvaava: Ongelma on tiedostettu mutta se ei ole ajankohtainen.

Metsä- ja etenkin paperiteollisuus on kokenut kovia. Tehtaita on suljettu ja uusia investointeja ei ole tehty moneen vuoteen. Tuloksena tuhansia ja taas tuhansia uusia työttömiä, kun alihankintaverkosto otetaan mukaan laskelmiin. Sopeutuminen tapahtuu siis työmarkkinoilla. Vahva valuutta ei sovi viennistä riippuvaiselle taloudelle.

Hallittu rakennemuutos oli muotisana vielä jokin aika sitten. Nyt tuosta hallitusta rakennemuutoksesta on tullut vain euron itsepäistä tukipolitiikkaa. Euromaiden velkakriisien taustalla on ennen kaikkea euron puolustaminen hinnalla millä hyvänsä. Britannia ja Ruotsi eivät ole mukana Kreikan apupaketissa. On tunnustettava, että talouskriisissä on kysymys ennen kaikkea euron kriisistä. Korjaavilla päätöksillä on kiire ja nyt on tarkan analyysin paikka ennen kuin kaikki ehtii räjähtää silmille.

Ruotsi voitti taas Suomen

Ruotsalaiset ovat tunnetusti iloista porukkaa. Niin iloisia, että kun he puhuvat omaa kieltään niin se kuulostaa siltä kuin he laulaisivat, sanoi jo edesmennyt Danny Kaye eräässä haastattelussa. Nyt on taas laulun ja piirileikin aika, kevät on jo pitkällä ja murhetta ei näy taivaan rannalla. Juhannussalotkin on jo valmiiksi kiillotettu suven riemukkaita karkeloita varten.

Ruotsin taloudella menee myös hyvin. Valtionvelka hupenee silmissä ja talous kasvaa, viime vuonna kasvua oli peräti 5,5 %. Kehtaavat jotkut vielä olla huolissaan valtionvelan pienuudesta, sen kun uskotaan laskevan peräti 30 %:iin bruttokansantuotteesta kahden seuraavan vuoden aikana.

Mutta ainahan voi matkustaa, ainakin kerran neljässä vuodessa, siihen ikävään ja käsittämätöntä kieltä puhuvaan itäiseen veljesmaahan, jos surullisia asioita haluaa voivotella. Pitkät ruokajonot, kestävyysvajeet, euromaiden tukipaketit ja sitten se suunnaton viha kaikkia ulkomaalaisia kohtaan. Ja eivät kuulemma halua enää ruotsiakaan oppia, sitä ei kerta kaikkiaan voi ymmärtää.

Kyllä niiden pitäisi oppia keskustelemaan enemmän siellä Suomessa. Kyllä me ainakin ihan keskenämme päätetään osallistutaanko vai ei kaiken maailman tukipaketteihin. Kreikkaan ei tietenkään ”sijoitettu” kruunuakaan ja Irlantiinkin sen verran kuin kohtuudella katsottiin. Portugalin pakettia täytyy nyt ihan rauhassa pohdiskella mutta tuskinpa sinne kannattaa mitään ”sijoittaa”. Niin epämääräisiä ovat nuo lupaukset takaisinmaksusta.

Ai niin, Suomellahan onkin se euro. Taitavat olla kimpassa joidenkin muiden maiden kanssa. Olisivat vaan suosiolla vaihtaneet kielensä ruotsiin ja rahansa kruunuun niin saisi jotain tolkkua, mitä ne siellä oikein touhuavat. Tästähän pitää tarkemmin vielä keskustella siellä Brysselissä, kun ollaan jäseniä siinä samassa Euroopan unionissa.

No onneksi ainakin saavat siirrettyä sen Kallion ruokajonon jonnekin muualle. Täytyypä lähettää oikein ehdotus tuonne Brysseliin, jotta saisivat edes jotain tukea jonkin katoksen tai ainakin korkean aidan rakentamiseen kun nuo talvetkin ovat niin pirun kylmiä nykyään. Onneksi eivät kuitenkaan saaneet sitä EU:n Ruokavirastoa. Lämpimän Ruokavarastonhan nuo totiset naapurit sen sijaan tarvitsevat.

Kyllähän siinä suomen kielessä myös mahtia ja uhoa riittää. Perkele, varsinkin kuulostaa sanana niin käyttökelpoiselta kun sen oikeassa yhteydessä räväyttää ilmoille. Sillä on mukava uhkailla ja pelotella. Jos on hirvittävä kiire ja jos on jo vetelät housuissa ja jos eduskunnan enemmistö ei ymmärrä pelastaa koko maailman taloutta. Siihen kun vielä lisätään vaikkapa uhkaaminen vaikeilla maataloustukineuvotteluilla ja kaikkien mahdollisten sanktioiden käyttöönotolla niin johan porukat saadaan riviin. Se taitaa olla sitä suomalaista vahvuutta.

Wahlroosilla turhia huolia

Sammon ja Nordea hallitusten puheenjohtaja, Björn Wahlroos, varoittaa kiristämästä verotusta. Erityisesti hän on huolissaan yritysten korkeasta verotuksesta Pohjoismaissa. Vähän aikaa sitten hän kävi uhkailemassa Ruotsin hallitusta korottamasta yhteisöverokantaa. Mikäli näin tehdään, Nordea lähtee ja siirtää pääkonttorinsa ystävällisempään maahan, Wahlroos sanoi.

Eilen Wahlroos jatkoi tarinaansa ja kertoi, että ainoa suunta verotuksessa on alas. Pankkiiri ei tunnu ymmärtävän, että ilmaisia yhteiskunnan palveluja ei ole olemassakaan. Verotuksen tarkoituksena on kerätä varoja, jotta hyvinvointipalvelut mm. yleissivistävä koulutus, julkinen terveydenhuolto, vanhusten hoito, turvapalvelut, infrastruktuuri jne. toimivat. Näitä ei hoideta ilman verotuloja.

Wahlroosin esimerkki on hyvin tyypillinen siitä tavasta, miten suurten yritysten johtajat pyrkivät painostamaan maiden hallituksia ja poliitikkoja. Näissä puheissa yritysten yhteiskuntavastuusta ei ole tietokaan. Wahlroos on monta kertaa todennut, että yritysten ensi sijainen tehtävä on pitää huolta omistajien ja sijoittajien varoista. Tässä missiossaan hän on onnistunut vallan mainiosti.

Pankkiirin huoli verotuksesta on kuitenkin turhaa. Suurilla yrityksillä menee paremmin kuin pitkään aikaan. Esimerkiksi Nokian tytäryhtiö, Nokia Siemens Networks, osti viime viikolla Motorolan langattomat verkkoliikennetoiminnot 975 miljoonalla dollarilla. Sanomattakin on selvää, että kauppahinta maksettiin käteisellä. Hyvin hoidettujen yritysten kassat pursuavat rahaa ja siinä verotuksella on erinomaisen vähän tekemistä.

Enemmän olisin huolissani Wahlroosin hyvin tuntemien sijoittaja- ja pankkiiripiirien viime vuosien moraalista ja holtittomasta veronmaksajien rahojen tuhlailuista. Suomen oman pankkikriisin kustannukset lankesivat veronmaksajille ja pelimiehet korjasivat potin kotiin. Nyt sama näyttää käyvän toteen hieman isommissa piireissä. Yksistään Kreikasta lankeava lasku suomalaiselle veronmaksajalle lienee vähintään samaa kokoluokkaa kuin Motorolan verkkoliikennetoimintojen hinta. Ero on vain siinä, että tuo lasku maksetaan veronmaksajien rahoilla ja valtion velkaa kasvattamalla.

Wahlroosien kollegojen ammattitaito on vähintään kyseenalainen. Riskianalyysi on aivan keskeinen käsite, kun lähdetään sijoittamaan ja rahoittamaan erilaisia hankkeita ja pyrkimyksiä. Tuo taito näyttää kokonaan unohtuneen tai sitten se on tietoisesti siirretty syrjään. Voittojen maksimointi ottamalla järjettömän suuria riskejä näyttää olevan se tapa, jolla pääoma on liikkeellä.

Olen vähän ihmeissäni, kun en ole oikeastaan missään nähnyt pankkimiesten omia lausuntoja euroalueen velkakriisistä. Julkisuudessa puhutaan joistain pankkien epämääräisistä stressitesteistä, jotka ovat saaneet jo osakseen vain vaivautunutta hymyilyä asiantuntijoiden huulilla. Ne eivät siis kerro oikein mitään varsinaisen ongelman syistä ja seurauksista. Onko niin ettei tarvitse edes yrittää selittää, kun tiedetään, että maksaja on jo löytynyt.

Väärät puolueet hallitukseen

Hallitusneuvotteluja käydään kokoomuksen johdolla. Keskusteluissa kaavaillaan kolmen suurimman puolueen hallitusta. Tämä on väärä lähtökohta, kokoomuksen ja perussuomalaisten poliittiset tavoitteet poikkeavat niin paljon toisistaan. Ennen kaikkea tuo ero näkyy suhtautumisessa euromaiden tukipaketteihin. Keskustan ja kokoomuksen johtama hallitus koki murskatappion ja vaalien tulosta on kunnioitettava. Kokoomuksella ei ole sijaa tulevassa hallituksessa.

Se, että on Suomen suurin puolue eduskunnassa, ei riitä. Kokoomuslaisen valtiovarainmisterin ajamat talous- ja veropoliittiset linjaukset ovat ajaneet Suomen pysyvään kestävyysvajeeseen. On vaarana, että Suomea odottaa pahimmassa tapauksessa selvitystila, mikäli asioihin ei puututa niin nopeasti kuin mahdollista. Vahinko on jo pitkälti tapahtunut. Nyt on viimeinen mahdollisuus pelastaa se mitä vielä pelastettavissa on.

Sosialidemokraatit ja perussuomalaiset tarvitsevat rinnalleen luotettavan ja uskottavan kumppanin. Ainoa vaihtoehto on keskusta. Keskusta koki rökäletappion ja suurin osa puolueen menetetyistä äänistä siirtyi perussuomalaisille. Näillä kahdella puolueella on paljon yhteistä ja siinä mielessä yhteistyö hallituksessa toimii paremmin. Uskon myös, että Kiviniemikin ymmärtää pohtiessaan asioita perusteellisimmin, mikä meni pieleen. Se ei ole peilin vika, jos naama on vino.

Keskusta ja perussuomaiset edustavat koko Suomea, heillä on yhteinen arvo- ja kannattajapohja. Kiviniemi epäonnistui tunnistamaan kansalaisten tunnot ja Soini korjasi sadon. Kokoomuksen talutusnuorassa hallituksessa tehtiin kasa huonoja päätöksiä ja niiden seuraukset on nyt nähtävissä. Kiviniemen on nielettävä ylpeytensä ja muutettava linjaansa, puolue on jo sen tehnyt.

Urpilaisesta on tehtävä oikeudenmukainen pääministeri. Hän ymmärtää kokonaisuuksia ja edustaa työväestöä ja suuria asutuskeskuksia. Soinista tehdään jämäkkä valtiovarainministeri, joka pitää nyörit hallussaan. Hän osaa pitää puolensa eurooppalaisia pääoma- ja sijoittajapiirejä vastaan. Soini ei ole puudeli, jota on helppo taluttaa. Kiviniemestä ei tarvitse tehdä mitään. Hän on jo loistava ulkoministeri, joka osaa esiintyä. Kielitaitoinen asiapolitiikko, jolle aina löytyy tarvetta ulkopoliittisissa kysymyksissä.

Kaksi kaunista ja yksi ruma. Tämä on ainoa vaihtoehto, mikäli Suomen linjaa halutaan pysyvästi muuttaa. Kaavaillun kolmen suurimman puolueen eli Kataisen johtamasta hallituksesta seuraa sarja huonoja kompromisseja, takinkääntämisiä, epäuskottavia selittelyjä, eriarvoisuuden lisääntymistä ja verovarojen holtitonta tuhlausta. Suomen hyvinvointivaltion rapauttaminen ja maan ajaminen konkurssitilaan ei ole kenenkään meidän etu.

Suomi ei ole Saksa

Vappu on perinteisesti ollut työväen juhlaa. Viime vuosina punaliput ovat kuitenkin liehuneet vain puolitangossa ja työväestö on kokenut epämiellyttäviä aikoja. Suomen perustuslaissa, aina vuoteen 1999 saakka, oli kirjattu työvoiman olevan valtiovallan erityissuojelussa. Sieltä se kuitenkin poistettiin ja ilmeisesti jo tuolloin ennakoitiin mitä tuleman pitää.

Ruotsalaisia emme ole ja venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia. Tämä lause on tuttu kaikille koulunsa käyneille kansalaisille. Suomea sanottiin joskus myös Pohjolan Japaniksi. Se oli silloin kun elettiin vahvan markan aikaa. Tuostakaan projektista ei sitten syntynyt mitään hehkeää vaan murheellinen näytelmä. Nyt meidän pitäisi ottaa esimerkkiä Saksasta menestyäksemme kansainvälisessä kilpailussa. Näin Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja kirjoittaa lehdessään viime keskiviikkona.

Suomalaisia sanotaan suorasukaisiksi, asiat kerrotaan juuri niin kuin ne ovat. Tuo väittämä ei pidä paikkaansa. Kun työttömyys aikoinaan karkasi pilviin, tuli suuri hätä ja työllisyysasteesta tuli suosittu käsite. Nyt kun palkkoja pitäisi laskea, pääkirjoitustoimittaja kirjoittaa negatiivisesta palkkaliukumasta. Sisäisestä devalvaatiosta on tullut myös varsinainen muotitermi, joka on jo jokaisen viisaan puhujan huulilla. Näyttää kuitenkin siltä, että pelkästään uusia termejä viljelevästä puhujasta tai kirjoittajasta ei tule asioita syvällisesti pohdiskelevaa mielipidevaikuttajaa.

HS:n pääkirjoitustoimittaja ihailee saksalaista palkkamalttia ja työpaikkajoustoja. Siinä on Suomelle loistava esimerkki, lehti kirjoittaa. Suomea on mielestäni ylipäätään hyödytöntä edes verrata Saksaan, niin erilaisia maiden taloudet ovat. Meillä on harvinaisen vähän yhteistä, sama vahva raha toki on käytössä, siinä tärkein yhteinen nimittäjä. Jos tarkoituksena on parantaa kilpailukykyä työvoiman hintaa laskemalla, siinä kisassa Suomella ei sen sijaan ole mitään mahdollisuuksia. Saksa on talousmahti Euroopan ytimessä. Suomi on sen sijaan taloudeltaan pieni ja syrjäinen kolkka pohjoisessa.

Keskityn vain kahteen olennaiseen tekijään, jotka pääkirjoitustoimittajalta jäivät vailla huomiota. Ruualla ja asumisella on aivan keskeinen rooli pienipalkkaisen arjessa. Suomessa syödään euroalueen kalleinta ruokaa. Meillä on kahden elintarvikejätin lähes oligopolistinen kilpailutilanne. Saksassa kilpailu on ankaraa. Saksalainen pienipalkkainen syö yhtä hyvin kuin suomalainen keskipalkkaa nauttivaa palkansaaja. Myös mittakaavaedut pelaavat Saksan puolesta, 80 miljoonaa kuluttajaa luo kysyntää. Suomessa ruuan alv on 13% ja Saksassa 7%. Lyhyesti sanottuna saksalainen ruokakori on merkittävästi halvempi.

Suomessa on aina suosittu omistusasumista. Sitä on tuettu verohelpotuksin ja muiden yhteiskunnan pönkittämien asumistukien kautta. Suomessa ei ole toimivia vuokramarkkinoita. Berliinin keskustassa vuokralainen löytää helposti halpahintaisen asunnon. Suomessa samanhintaisen vuokra-asunnon löytää yli 100 kilometrin päästä Helsingin keskustasta, jos on tuuria. Suomessa asuntojen hintojen nousu on ollut huomattavasti nopeampaa kuin Saksassa. Saksassa vanhojen asuntojen hinnat ovat jopa laskeneet viimeisen viiden vuoden aikana.

Palkoista ja niiden tasoista keskusteltaessa on aina syytä pitää mielessä elinkustannukset. Vaikka Saksassa keskiansiot ovat nousseet hitaammin kuin Suomessa ja jopa laskeneet joillain toimialoilla niin silti saksalaisen palkansaajan ostovoima on parempi kuin Suomessa. Tämä unohtui arvoisalta toimittajalta. ETLA:n raportin myötäily antaa lukijalle liian yksipuolisen ja vääristyneen kuvan Saksan talouskasvusta ja sen syistä. Lopuksi annan vielä halvan vinkin pääkirjoitustoimittajalle. Berliiniin asti ei tarvitse lentää hakeakseen hyviä vertailukohtia, siihen riittää perinteikäs laivamatka Tukholmaan.