Perussuomalaisten kansanedustaja Hakkaraisen tökeröt videopuheet Suomen rajoilla ulisevista neekeriukoista saivat lehdistön taas voivottelemaan. Pian tämän episodin jälkeen kokoomuksen kansanedustajaehdokkaana olleen maahanmuuttajan jalkapalloileva veli lupasi tiputtaa kyseisen partaukon heti ensimmäisellä ja media oli taas täyttänyt tehtävänsä. Kyllä me suomalaiset ollaan sitten rasisteja ja suvaitsemattomia.
Minuakin on haukuttu kotimaassa ja ulkomailla monta kertaa. Aasiassa olen saanut kuulla olevani vain tyhmä farangi. Myös hyönteiseksi ja eläimeksi minua on haukuttu. Thaimaassa olen ollut butterfly ja Eestissä poro. En kyllä vieläkään ymmärrä, mitä yhteistä perhosella tai porolla mahtaa olla persoonani kanssa.
Finnjävel on tuttu sana Tukholman öisestä baarielämästä. Gringoakin olen saanut mutustella ja ihmetellä miten se minuun liittyy. Nimitelty on ja monilla nimillä. Kaikkea ei voi tässä edes kertoa. Valkoiseksi neekeriksi minua ei ole sentään haukuttu, niin kuin Kojoa aikoinaan kutsuttiin karhean käheän So Mean –levynsä jälkeen.
Mutta nyt haluan esitellä vielä yhden ulisevan neekeriukon lisää omalla tökeröllä tavallani. Kyseessä on tietysti yksi suurista bluesin legendoista, John Lee Hooker (1917 – 2001). Hooker syntyi Missisipissä mutta varsinainen ura käynnistyi vasta miehen muuttaessa pysyvästi Detroitin klubeille. Hookerille oli tyypillistä omaperäinen laulutyyli ja jalkapoljento, jolla muut taustamuusikot saatiin pysymään tahdissa. Alla hieman poikkeavampi näyte akustisella kitaralla soitettuna.
Sähkökitaran soittajana hänen tyylinsä kuulostaa country bluesin ja uuden sähköisen bluesin välimuodolta. Pianomaista boogie woogie musiikkia parhaimmillaan. Usein lauluissa käytetään vain yhtä sointua perinteisestä blueskaavasta poiketen. Hooker ehti elinaikanaan käymään vain kerran Suomessa Järvenpään Puistobluesissa ja olin tietysti tuolloin paikalla. Olenko minä nyt siis rasisti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti