Kuka maksaa viulut

Euromaiden velkakriisissä puhutaan mittavista rahasummista ja tähän päivään mennessä velkoja ei ole kyetty lyhentämään lukuun ottamatta niitä maita, joissa kansa pantiin maksamaan. Jopa pelkkiin korkojen maksuihin on jouduttu ottamaan lisää lainarahaa. Ei näytä hyvältä, kun jo kansakoulussakin opetettiin, että velat on aina maksettava. Järjettömiin summiin kasvanut velkasumma paisuu kuin pullataikina ja euromaat ovat pumpanneet lisää rahaa rahamarkkinoille vain taatakseen sen, ettei korttitalo romahtaisi. Poliittiset päättäjät ovat ostaneet lisäaikaa halvoilla koroilla.

Velkaiset lainaajat ja velkaiset lainanantajat ovat kestämätön epäyhtälö, jonka todellista ratkaisua joudumme odottamaan vielä jonkin aikaa. Tähän velkasuhteeseen eivät päde mitkään markkinatalouden perinteiset lait. Jos näin olisi, velkojat olisivat jo aikaa sitten kirjanneet tappiot taseissaan. Normaalista yksityisoikeudellisesta sopimuksesta on tullut julkinen ja jokaista rahaliiton kansalaista koskettava ongelma. Velasta on tehty rahaliittolaisten yhteisvastuun nimissä julkinen ja tulta syöksevä hirviö.

Yleensä talouspolitiikassa, varsinkin Keynesin nimiin vannovien mukaan, julkista velkarahaa otetaan lähinnä silloin, kun investoinnit eivät vedä. Halutaan pitää työllisyys ja kulutus riittävän korkealla tasolla. Tämä on perinteisen taloustieteen kantavia oppeja, jolla halutaan tasata suhdanteiden vaikutusta taloudelliseen kasvuun. Lordin oppi on toiminut mainiosti reaalitalouden puolella viimeisten vuosikymmenien aikana. Hyvinvointivaltion olemassaolon yksi kulmakivistä perustuu juuri järkeviin investointeihin eli sijoituksiin kasvua pönkittäviin kohteisiin.

Nyt julkista velkaa otetaan finanssimarkkinoita varten. Puhutaan ns. finansialisaatiosta, jossa finanssimarkkinoista on tullut valtioiden talouspolitiikkaa pyörittävä taho. Euroalueella temmeltänyt pääoma haki kohteita mm. kiinteistömarkkinoilta ja epäonnistui pahasti hankkeissaan. Tuottamaton ja velkainen pääoma makaa pääosin toimettomana ja sijoittajien tuska on sen mukainen. Suomen valtion velkaantumistahti on nopeinta kautta aikojen ja otettua lainarahaa käytetään sumeilematta sijoittajien tappioiden maksamiseen.

Velat on kuitenkin maksettava tai järjesteltävä uudelleen. Hoidetaanko ne kenties inflaation kautta, mikä lienee EKP:n viimeisin tahto. Tämä riittänee kuitenkin vain osittain. Kansan kukkaroon kurkkiminen onkin sitten jo poliittinen riski. Tästä on Euroopassa jo niin erilaisia mielipiteitä, että se ei taida onnistua ilman selkkauksia. Sijoittajien vastuu lienee siinä määrin jo liturginen valhe, josta ei viitsi vääntää sen enempää. Kunnon rysäystä kun tuntuvan pelkäävän kaikki määräävät tahot.

Joulun jälkeen tulee aina uusi vuosi. Uusi vuosi, joka on aina entistä parempi tai sitten pahempi. Tilanteesta riippuen. Kaikille blogin lukijoille hyvää eurovuotta tai sitten hyvää erovuotta. Parempi kunnon rytky kuin lihava riita vai miten se menikään. Joka tapauksessa ensi vuosi on ratkaisujen aikaa. Mitä nopeammin sen parempi, sillä keinot kyllä tiedetään.

Joulu on taas

Suomalaiset veronmaksajat antoivat etukäteen muikean joululahjan eurooppalaisille pankeille, rapiat yhdeksän miljardia euroa. Samalla Suomi on yhä tiiviimmin mukana taloushistoriansa suurimmassa puhalluksessa, jossa avoinna oleva piikki tuntuu olevan ääretön. EKP antoi 489 mrd. euroa lainaa lähes nollakorolla, josta jokaisen suomalaisen veronmaksajan osuus on noin 1700 euroa.

Tätä ennen Euroopan keskuspankilla eli EKP:lla oli jo 1300 mrd. euroa kiinni euron pelastusoperaatiossa. Kun kaikki sitoumukset ja vastuut lasketaan yhteen, niin Suomen osuus nousee yksistään EKP:n kautta jo yli 30 mrd. euroon. Ja lisää on tulossa keväällä, kunhan nämä juuri halvalla lainatut rahat saadaan taas sijoitettua hyviin kohteisiin. Valtamedia puhuu piristysruiskeesta, mutta Vaarinajattelija tuntee vähintäänkin kymmenen tuuman rautanaulan piston kankussaan. Niin höpöltä tällä hetkellä tuntuu jouluaattoa odotellessa.

Valtamediassa puhutaan 500 sadasta pankista. Jotenkin tulee mieleen, että kun tarkemmin asiaa tarkastelee, niin eiköhän nuo ranskalaiset, saksalaiset, italialaiset, brittiläiset ja espanjalaiset pöhöpankkiirit olevan niitä kärkipään rahan ruinaajia. Niillä on kuulemma liikaa joitain suuria ja kalliita sijoituksia epämääräisissä hankkeissa.

Kreikkahan voisi olla vaikkapa yksi loistava rahoituskohde, sinne kun sijoittaa niin aina saa parempaa korkoa. Suurpankit saivat rahaa sisään yhdellä prosentilla ja sijoituksille haetaan kuuden prosentin tuottoa. Sehän on sitä normaalia ja perinteistä pankkitoimintaa, otto- ja antolainausta. Otetaan halvalla ja annetaan kalliilla, varma rahasampo.

Käy kuinka käy, niin suomalainen häviää aina. Olemme sekä takaajia että lainaajia ja mukana kaikissa mahdollisissa euron pelastushankkeissa joko suoraan tai epäsuoraan. Suomi on kiinni mittavassa tulonsiirto-operaatiossa, jonka loppusummaa ei tiedä vielä kukaan. Pääoma pyörittää ja jallittaa ja maassa on rauha. Suomen eduskuntakin lauloi tänään niin nätisti kuusen ympärillä ja siirtyi hyvin ansaitulle kuuden viikon talvilomalle. Raskas työ uuvuttaa ja väsyttää. Ja varsinkin silloin, kun asioille ei voi mitään.

Vaarinajattelijalla on pahoja vaikeuksia löytää enää sopivia adjektiiveja kuvaamaan tätä prosessia. Kriisi sanakin on kärsinyt jo inflaation, ei tunnu miltään eikä hetkauta. Olisiko katastrofi, moka mikä moka, äärimmäinen aivojen häiriötila, samassa katolisessa kirkkoveneessä, taloustsunami, hyperinflaatiota odotellessa, kapitalistinen täystuho, herkkien tunteiden aikakausi, hätähäiriötila vai joku muu osuvampi sana kertomaan kansalle, missä mennään.

Kunnon pankkituki on aina poikaa. Säilyy turkulainenkin joulurauha samalla. Täytyy kyllä myöntää, että olipa hyvin ajoitettu operaatio, just in prime time. Kyllä ne osaa. Mutta nyt on siis joululaulujen aika. Ei surra huomista, nyt on riemun raikkahin aika. Ja kaikki tonttu-ukot joukolla hyppimään. Säkenöivää Joulun aikaa kaikille säädyille, toivottaa blogisti.

Paskapuhetta, osa 1

Näin Joulun kunniaksi on syytä oikoa muutamia paskapuheita, jotta meillä kaikilla olisi hyvä mieli. Ensimmäisessä osassa keskityn valtiovarainministeri Urpilaisen evankeliumiin ja toisessa osassa pääministeri Kataisen kantaa ottaviin lausuntoihin.

Ensinnäkin on syytä määritellä, mitä ymmärrän paskapuheelle. Paskapuheena voidaan pitää lausumaa, jossa annetaan vääristyneitä tietoja, johdetaan harhaan, valehdellaan tai salataan olennaista tietoa, annetaan yksipuolista informaatiota, luodaan vääristynyt kuva jne. Listaa voidaan jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta yleensä puolueiden vaalilupaukset kattavat mainiosti edellä mainitut kriteerit.

Urpilaisen kaksi vaaliteemaa olivat ns. sijoittajavastuu ja työmarkkinatuen korotus satasella. Sijoittajavastuu on jo virallisestikin todettu paskapuheeksi, joten ei siitä sen enempää. Keskitytään tuohon maagiseen 100 euron lupaukseen ja mitä kaikkea se pitää sisällään. Suurelle yleisölle lienee syntynyt vahva illuusio siitä, että kaikkien köyhimpien ihmisten tulot kasvavat satasella. Näin ei ole ja tämä on sitä Urpilaisen paskapuhetta.

Työmarkkinatuki toki nousee, mutta köyhien asemaan sillä ei ole käytännössä mitään merkitystä. Työmarkkinatuki on tänä vuonna yksin elävälle 25,74 euroa arkipäivässä, josta köyhä kuittaa verojen jälkeen 442,73 euroa kuukaudessa. Ensi vuoden alusta tuki nousee 31,36 ja käteen jää verojen jälkeen 539,39 euroa kuukaudessa. Erotus on siis 96,66, jota toitotettiin kaikissa mahdollisissa vaalitilaisuuksissa. Sitä mainostettiin historialliseksi korotukseksi mm. ministeri Arhinmäen suulla ja kirkon edustajatkin saivat taas kahvia juodakseen.

Vanhat synnit on siis annettu anteeksi vai mitä? Kuulostaa hyvältä ja oikeudenmukaiselta, 20 vuoteen ensimmäinen todellinen korotus kaikkein köyhimmille. Näin joulun aikaan tontut ovat liikkeellä mutta lopetetaan se tonttuilu ajoissa ja mennään asian ytimeen. Pelkällä työmarkkinatuella ei kukaan elä Suomessa. Sitä varten on olemassa valtion asumistukijärjestelmä ja kuntien perusturvavirasto, jota myös leikkkisästi sossuksi kutsutaan. Ihan tulee oma sussu mieleen.

Köyhä hakee siis valtiolta asumistukea ja kunnalta toimeentulotukea. Riippumatta siitä mitä nuo tuet yhteensä tekevät, yksin asuvan perusosa on tänä vuonna 419,11 ja ensi vuoden alusta indeksikorotuksen jälkeen 461,05 kuukaudessa. Tämä on siis se rahasumma, jolla on tultava toimeen asumiskustannusten jälkeen. Korotusta on 41,94 euroa kuukaudessa eli 1,38 euroa päivässä. Tämä on totta eikä paskapuhetta. Paskapuheet on aina jaettava vähintään kahdella.

Käytännössä siis toimeentulotuen suuruus pienenee, kun työmarkkinatuen korotus astuu voimaan. Käytettävissä oleviin tuloihin sillä on tuo vajaan 42 euron korotus, ei yhtään enempää. Valtio maksaa siis enemmän kuin aikaisemmin ja kunnat taas säästävät toimeentulomenoissaan. Ilman indeksikorotusta perusturvan korotus olisi jäänyt 25,15 euroon, mutta se onkin sitten jo toinen juttu.  

Paavosta presidentti

Nyt tiedän, minkä numeron piirrän tulevissa presidentin vaaleissa. Kuka voi olla äänestämättä miestä, joka on oikeassa. Ei vaarinajattelija nyt niin tyhmä ole, että äänestää ehdokasta, joka on väärässä. Ei ole olemassa vaihtoehtoa. Pekka ja Pätkääkö, ei missään tapauksessa. Ne miehet ovat tulleet todella kalliiksi tällä maalle. Paavo Väyrynen on ainoa vaihtoehto, jolla näyttää olevan jonkinlainen ymmärrys maailman menosta.

On tietysti surullista, että ehdokkaina ovat joukkio epämääräisiä itsensä tykö tekeviä ehdokkaita, joilla ei ole mitään uutta tarjottavana. Varsinkin kun kysymys on ns. suorasta kansanvaalista, joka on harvinainen tapahtuma suomalaisessa demokratiassa. Kansa ei kuitenkaan voi valita ehdokkaitaan ja siihen on tyytyminen. Niin ikävältä kuin se kuulostaakin tässä tapauksessa. Todellisia ehdokkaita on vain kaksi: Sauli Niinistö ja Paavo Väyrynen. Muut kuusi kulkevat sinä sivussa.

Pekka eli Lipponen keskustelee mielellään vain Kiinan keisarin kanssa, kärsii pahasta tautologiasta ja edustaa menneisyyttä. Pekasta on tullut vain hölmö Pätkän eli Niinistön apumies, jonka ainoa päämäärä on hajottaa vastaehdokkaiden rintamaa. Pätkä pärjää paremmin ja oli juonikkaampi myös elokuvissa. Pätkä osaa kuviot ja hänellä on taitava taustajoukko briiffaamassa julkisuuskuvaa. Faktat on hallussa ja pohdiskelevan puhetyylin ideana on kosia äänestäjät puolelle näinä vaikeina aikoina. Ennakkosuosikki ja susi lammasten vaatteissa.

Oikea Pekka eli Haavisto on väärässä paikassa. Väärä mies presidentiksi, löytyy parempaakin tekemistä.  Soinilla on taas asennevimma tai paremminkin sanottuna vamma, jota on vaikea ymmärtää. Yhden aatteen mies, jonka ajatusmaailma on yksitotinen ja junnaava. Nuorimmalta  Paavolta eli Arhinmäeltä puuttuu uskottavuus ja näytöt, kypsyy paremmin muualla. Naiset eli Biaudet ja Essayh edustavat selkeimmin  ajatusmaailmaa, joka perustuu humanismille ja kristilliselle maailmankuvalle. Vaikka presidentin tehtäviin kuuluukin arvojohtajuus, muut asiat nousevat kuitenkin etusijalle.

Jäljelle jää vain yksi vaihtoehto. Suomi tarvitsee oman Justiinansa. Väyrynen on porukan ainoa tohtori, jolla on ylivoimainen kokemus kansainvälisissä piireissä. Erityisesti Vaarinajattelijaa miellyttää Paavo suhde venäläisiin. Paavo on Kekkosen oppipoika, joka osaa venäläisen metkut. Kun rajan takana kalistellaan, niin muilta ehdokkailta nousee tukka pystyyn. Paavo sen sijaan ei ole huolissaan vaan käy pitkiin ja aikaa käyviin neuvotteluihin. Ja yleensä hyvin tuloksin. Mieleen tulee nyt ensimmäisenä vaikeat puutulli -neuvottelut, jossa Paavo korjasi potin kotiin. On suorastaan hämmästyttävää, miten vajavaiset tiedot ja taidot muilla ehdokkailla on tärkeissä idänsuhteissa.

Paavo oli pitkään myös Euroopan parlamentissa. Euroopan unionin päättäjät ja tapa toimia eurooppalaisissa yhteistyökuvioissa on Väyryselle tuttua puuhaa. Mies tietää mistä puhuu ja kuka pitää ohjaksia käsissään. Realistinen näkemys kansainvälisestä valtapolitiikasta on vain eduksi presidentin tehtäviä hoitaessa.  Tässäkin suhteessa Paavo on ylivoimainen ykkönen.

Kun tähän kaikkeen vielä lisää Paavon suhde rahaliittoon ja muihin taloudellisiin kytkyliittoihin, niin parempaa presidenttiä Suomi ei voi saada. Väyrysellä on vankka ymmärrys talouden ja politiikan nivoutumisesta yhteen. Ja ennen kaikkea syy ja seuraussuhteiden analysointi on omaa luokkaansa. Suomi -neito tarvitsee oman Justiinan ja vain Paavosta on siihen. Nyt on Paavon aika näyttää.

Suomen kauppatase jämähti miinukselle

Viimeisten vuosien aikana Suomen kauppataseen ylijäämä on hiipunut dramaattisesti. Kymmenen vuotta sitten ylijäämää oli vielä 11,7 mrd. euroa. Kuluvan vuoden kauppatase tulee olemaan miinuksella ensimmäistä kertaa sitten euron tulon. Suomi tuo siis enemmän tavaroita kuin se vie. Vientiteollisuus näyttää olleen erityisen pahoissa vaikeuksissa viimeisen neljän vuoden aikana.

Viime vuonna Suomen vienti oli 52,4 mrd. ja tuontia kertyi 51,5 mrd euroa.  Kauppatase oli vielä 870 miljoonaa plussalla. Tullihallituksen ulkomaankauppatilastojen mukaan kauppatase oli tänä vuonna tammi-lokakuussa jo 2,6 mrd. alijäämäinen. Pitkän ajan trendi on huolestuttava ja herättää kysymyksiä. Reaalitalouden asiat jäävät helposti vähäiselle huomiolle, kun rahatalouden ongelmat euromaiden velkakriisin muodossa saavat runsaasti palstatilaa.

  

Suomen kauppatase oli viimeksi alijäämäinen vuonna 1990. Vahva markka ei toiminut tuossakaan yhteydessä ja seuraavana vuonna markka devalvoitiin pakolla. Vaarinajattelija kysyi syitä Suomen kauppataseen kehitykselle kahdelta taloutta tutkivalta laitokselta. Ensimmäisessä laitoksen ekonomisti ei ongelmaa nähnyt vaan kehotti tarkastelemaan vaihtotasetta, jossa rakennemuutos näkyy paremmin. Palvelujen osuus kasvaa jatkossa ja vaihtotase on kuta kuinkin tasapainossa.


Toisessa ekonomisti oli pragmaattisempi ja korosti  kansainvälisen kysynnän hiipumista ja samanaikaista talouskasvun hidastumista. Erikseen hän mainitsi paperi- ja elektroniikkateollisuuden vientivaikeudet. Lisäksi tuontipuolella öljyn hinnan nousu on lisännyt kauppataseen alijäämää. Työnantajaa ja palkansaajaa edustavat tutkijat eivät halunneet sen kummemmin pohtia syitä alijäämäiselle kauppataseelle.

Euroopan unioni on Suomen tärkein vientimarkkina.  Euromaihin Suomi vie vajaan kolmanneksen koko viennistään ja muiden EU-maiden osuus on vastaavasti 25 %. Suomen kolme suurinta vientimaata ovat Ruotsi, Venäjä ja Saksa. Suurin euromaa Saksa tippui syyskuussa kolmannelle sijalle. Tuonnissa Venäjä säilytti edelleen ykkössijansa.

Euroalueen suhteellinen osuus Suomen viennistä on pysynyt samalla tasolla jo pitkään. Lyhyellä aikavälillä vientiteollisuuden hintakilpailukykyä on vaikea saada kuosiin, joten on todennäköistä, että teollisuustuotteiden vienti tarpoo hangessa vielä pitkään. Talouden rakennemuutos näkyy selvästi Suomen ulkomaankaupassa ja samaan aikaan vientiteollisuudesta on kadonnut tuhansia työpaikkoja.


Vaarinajattelijaa kummastuttaa talouspolitiikasta päättävien tahojen kiinnostuksen puute vientiteollisuuden rakenteellisista ongelmista. Valtamedia on myös hiljaa. Sisäinen devalvaatio, mitä taloustieteen nobelisti Krugman Suomelle kyynisesti kävi suosittelemassa, ei näytä toimivan ja ulkoinen devalvaatio on mahdottomuus. Suo siellä ja vetelä täällä.


Työvoimakustannusten kohtuullista nousua on tietoisesti pönkitetty veroratkaisuin. Panostus on ollut kotimaisen kysynnän vahvistamisessa. Ilman veropoliittisia toimia palkansaajien ostovoima olisi olennaiseti hiipunut. Ja samaan aikaan valtio on velkaantunut kiivasta tahtia alentamalla tuloverotusta, joka on rahoitettu "halvalla" lainarahalla. Mitä sitten tapahtuu, kun tämäkin tie on lopussa. Umpitien merkki saattaa häämöttää jo seuraavan mutkan takana.

Niskalenkkimies pahassa sillassa

Markkinavoimista niskalenkin ottanut pääministeri Katainen on neuvottelumatkalla Brysselissä. Pahasti näyttää siltä, että suomalainen uho kääntyi tälläkin kertaa tuhoksi. Katainen on pahassa sillassa. Suomeen tullessa trikoot lienee jo revitty, ja tuliaisethan varastettiinkin jo paikan päällä.

Suomi halusi sijoittajavastuuta, ei saanut. Suomi halusi yksimielisyyttä päätöksentekoon, ei saanut.  Kaksi aivan keskeistä tavoitetta, jotka koskettivat euroalueen pysyvän kriisirahaston päätöksentekoa, kaatuivat. Sopimus tullaan allekirjoittamaan maaliskuuhun mennessä, siihen asti on vielä aikaa. Euroopan vakausmekanismi eli EVM otetaan käyttöön ensi vuonna jo heinäkuun alussa.

Suomi sai Brysselin julkilausumaan alaviitteeseen lausuman siitä, että määrä-enemmistön hyväksyminen päätöksenteossa tarvitse Suomen eduskunnan luvan. Jääkö se vain alaviitteeseen. riippuu siis suomalaisista itsestään. Ymmärtääkseni se vaatii eduskunnassa 2/3 enemmistöpäätöksen, jotta siirtyminen enemmistöpäätösten mukaiseen käytäntöön onnistuu EVM:ssä.

Vaarinajattelija odottaa mielenkiinnolla, miten suomalainen media ottaa painisankarinsa vastaan. Tehdäänkö hänestä marttyyri, joka joutui taipumaan vahvan ylivoiman edessä. Mies, joka taisteli urhoollisesti kaikilla rintamilla, mutta mikään ei auttanut. Vaiko oliko hän vain tottelevainen puudeli, jolle kerrottiin missä se hänen paikkansa on.

Todennäköistä on, valtamedia aloittaa massiivisen rummutuksen Helsingin Sanomien johdolla siitä, että Suomi ei voi tässä vaarallisessa ja räjähdysherkässä tilanteessa vaarantaa koko Euroopan tulevaisuutta. Uhkailu ja pelottelu jatkuu. Maalaillaan punaista pirua seinälle, jos eduskunta äänestää väärin.

Suomi on tunnetusti heikolla itsetunnolla ja jopa sairaalloisen miellyttämiskulttuurin omaava yhteiskunta. Tämä siis toimii etenkin ulkosuhteiden hoidossa, jossa Suomi -brändin luominen on saanut jo naurettavia piirteitä. Eihän me näin voida tehdä, mitähän ne silloin meistä ajattelevat. Vai alkaako taas höpöttäminen vakuuksista ja niiden kaiken mahdollistavista tempuista.

Suomi tunnetaan maana, joka ei sanojaan syö. Tämäkin pätee etenkin ulkosuhteissa. Oman kansansa edessä sanojensa syöminen on helppoa ja tuttua puuhaa, josta ei tilille joudu. Lähitulevaisuudessa nähdään onko Suomesta tullut terveellä itsetunnolla ja omilla jaloillaan seisova kansakunta, joka uskaltaa luottaa itseensä. Maalaisjärjen käyttö on osoittautunut varsin toimivaksi systeemiksi vieläkin pahemmissa kriisitilanteissa.

Vasurilla mestariksi

Robbe teki sen, mitä Suomessa kovasti odoteltiin. Yhdellä kädellä Euroopan raskaansarjan mestariksi on jo saavutus sinänsä. Oikea käsi paskaksi ensimmäisessä erässä, kuuluu virallinen selitys ja siihen on uskottava. Niin pahasti Robben pää kuitenkin nitkahteli useamman kerran neljännessä erässä, että huonolta näytti, mitä tuleman pitää. Tuomarit löysivät kuitenkin voittajan ja siihenkin on uskominen.

On tietysti vaikeaa, jos vastustaja, joka on pään verran lyhempi, käy päälle puskemalla kyyryssä kuin raivo härkä. Päälakeen on turha iskeä. Katsoja ei kuitenkaan voinut välttyä siltä vaikutelmalta, että ihmeellisen passiivinen Helenius oli. Hän valmistautui jo hyvissä ajoin suojaamaan itseään ja vaikutti siltä, että halukkuus iskeä takaisin oli tipotiessään. Syy oli ilmeisesti murtuneessa kädessä.

Britin taktiikkana oli päästä ottelemaan läheltä ja näyttää kieltään aina välillä sopivassa kohtaa. Lisäksi sitominen ja koukut olivat Chisoran tavaramerkki. Iskuja sateli ja niissä Helenius jäi selvästi kakkoseksi.  Lähikosketuksessa koiruudet korostuvat ja niitä on vaikeampi huomata. Robbe otteli puhtaammin ja näytti nyrkkeilijältä. Derek pyrki lähelle ja huitoi kuin heinämies pellolla.

Kuuntelin kommentteja Boxingurun selostajilta ja suurin huoli oli Derekin uran jatko. Pitäisi päästä matsaamaan amerikkalaista vastaan, kun ei pärjää yksikätiselle. Vaikka Robbe olikin etukäteen ennakkosuosikki, niin silti olin huomaavani jotain kaunaa saksalaista nyrkkeilytallia vastaan. Oliko kysymyksessä lahjatuomio tai jotain siihen suuntaan? Vähän taisi jäädä kaivelemaan tuo takapihan sällin häviö.

Suomi sai mestarin. Robbe on ensimmäinen suomalainen raskaansarjan mestari, joka jää historiaan kaikista valituksista ja urputuksista huolimatta. Toivoa vain sopii, että paikat kestävät, sillä suuri ottelu on vasta edessä. Klitschkoa vastaan Robbe tarvitsee kuitenkin molemmat kädet.

Nokia shorttaajien suosikki

Nokian osakekurssi on pitänyt yllättävän hyvin pintansa, kun ottaa huomioon, että lyhyeksi myyjät ovat kasvattaneet rajulla volyymilla positioitaan. Viimeisten tietojen mukaan marraskuun lopussa shorttien määrä on kasvanut jopa 220 miljoonaan osakkeeseen.  Nokian osakepääomasta siis lähes kuusi prosenttia on pelureiden hallussa. Tämä ei voi olla vaikuttamatta yrityksen kurssiin, kuten alla olevasta kuviosta näkyy.

Lyhyeksi myynnin tarkoituksena on saada tiputettua yrityksen osakekurssi, jotta shorttareiden lainaamat osakkeet voidaan ostaa takaisin myöhemmin halvemmalla hinnalla. Kuka sitten lainaa spekulanteille, onkin toinen kysymys. Ovatko takana suuret institutionaaliset omistajat vai joku muu taho, jää vain arvailujen varaan. Pelin henki on kuitenkin selvä, osaketta dumpataan tarkoituksella.

Nokia on otollinen kohde, mistä olen jo aikaisemminkin kirjoittanut. Ristiriitaiset huhupuheet ja suoranainen valehtelu leimaavat mediaa. Voit lukea, että Nokia uusi Lumia puhelin myy erityisen huonosti. Eräs analyytikko väitti sen myyvän vain 500 000 tänä vuonna. Toisaalla kerrotaan, että Lumiaa myytiin jo 600 000 kahden ensimmäisen viikon aikana. Nokia itse kertoo, että Lumia puhelinten kova kysyntä yllätti Englannissa .

Ei ole ihme, että piensijoittajalla on välillä orpopojan rooli. Päälle voi vain katsoa, kun iso raha painaa. Lohduttavaa on se, että spekulanttien pyörityksellä ei ole mitään tekemistä yrityksen todellisen tuloksenteon kanssa. Toinen asia, joka varmasti kismittää pientä sijoittajaa, on Nokian vaitonainen viestintä. Todellisia myyntilukuja on turha udella.

Hiljaa hyvää tulee, tavataan sanoa. Holdaajan on siihen pakko luottaa ja käyttää otolliset Nokian osakkeen ostotilanteet hyödyksi varojen niin salliessa. Vaarinajattelija on rehellisesti ja aidosti Nokia-uskovainen. Hän tuntee tuotteen ja aikoo jatkossankin turvautua Nokian laatukapuloihin. Niillä on pärjätty vallan mainiosti tähänkin saakka. Pientä hymyäkin jo irtoaa, kun eetterissä kerrotaan, että N8:lla kuvataan jo pitkää leffaa valtameren takana.

Vain yksi asia huolestuttaa. On mahdollista, että tulen toisiin aatoksiin, jos Nokian pääkonttori siirtyy tai siirretään muualle. Nokia on kuitenkin omalla tavallaan Suomessa jo instituutio, sanokoon muut mitä sanoo, jolla on oma tärkeä yhteiskunnallinen vastuunsa. Jos tuosta tavoitteesta lipsutaan markkinavoimien toimesta niin se oli sitten viimeinen nokialainen. 

Komissarovista komissaareihin

Toimittaja Unto Hämäläinen oli tänään aikamatkalla Helsingin Sanomissa. Hän vertaili vuoden 1984 Suomea tämän päivän Suomeen. Suomessa kuulemma kaikki pelkäsivät sotaa 26 vuotta sitten. Tänään Suomi tuntuu rauhalliselta ja turvalliselta paratiisilta, Hämäläinen kirjoittaa. En tiedä millaisessa Suomessa Hämäläinen elää. Vaarinajattelijaa ainakin pelottaa tänään enemmän kuin vuonna 1984.

Suomi oli vuonna 1984 Neuvostoliiton otteessa ja suomettuneet poliitikot mumisivat juhlapuheissaan fraaseja ystävyydestä ja luottamuksesta. Hyvin Suomen tuntenut venäläinen diplomaatti, nimimerkki Juri Komissarovkin tiesi, että kaikki oli vain teatteria. ”Suomalaiset ovat olevinaan Neuvostoliiton lämpimiä ystäviä, mutta se oli vain näyttelemistä”. Kaikki osapuolet tiesivät missä mennään ja kauppa kävi.

Ennen oli niin huonosti ja nyt on niin hyvin. Hämäläinen jatkaa: ”Eurokriisi on toki vakava, mutta nyt tarvitsee pelätä vain rahojensa ja työpaikkansa puolesta. Vuonna 1984 sai pelätä hengenmenoa”. Se on sentään hyvä, että pahainen henkiriepu säilyy vaikka kaikki muu meneekin. Saa ainakin elää turvallisessa paratiisissa.

Vaarinajattelija ei pelännyt vuonna 1984. Vaikka Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kalistelivatkin aseitaan ja Reagan piti omia vihapuheitaan pahan valtakunnasta, ei se pahemmin häirinnyt tavallista arkielämää Suomessa. Reagan oli vain keskinkertainen näyttelijä.  Hänen roolinsa, Tähtien sota  -kampanjassa herätti lähinnä hilpeyttä ja kuivakkaa huumoria sen epärealistisuuden takia.

Hämäläiselle nykypäivän Suomi tuntuu olevan aikamoinen lintukoto. Hyvin menee uusien komissaarien aikana. Terrorismista ei ole tietokaan,  Lähi-Idässä kaikki on hyvin, markkinavoimat viettävät luppoisia aikoja ja köyhillekin tulee pian joulu. Eikä Venäjääkään tarvitse enää pelätä. Vaikuttaa siltä, että euro on tuonut mukanaan kaiken sen rauhan ja turvallisuuden tunteen, jota Hämäläinen peräänkuuluttaa.

Tuo naapurimaa näyttää olevan kovin otsikoissa nykyään. Siihen on helppo viitata silloin, kun halutaan todistella jotain. Ainahan se on näyttäynyt pahana ja pelottavana. Nyt kaikki on paremmin, kun olemme päässeet sen ikeestä. Ilmeisesti toimittaja haluaa kertoa, että rahalla on ostettu rauhaa Eurooppaan. 

Toimittaja Hämäläinen tuntuu olevan huumorimiehiä. Muuten tuota argumentointia Suomen rähmällään olosta ja lähihistorian pelonsekaisista ajoista on vaikea ymmärtää. Vaarallista sen sijaan olisi se, että jos toimittaja olisikin tosissaan vakuutteluissaan. Näinkin voi hyvin olla. Ja se taas pelottaa vaarinajattelijaa vielä enemmän. 

Euro oli menetystarina

Vaarinajattelijaa surettaa, niin siinä sitten kävi, että rahaliitto hajosi ja muutama muu siinä ohessa. Kyyneleet valuivat, kun blogisti kaivoi kaksi viimeistä puhtoista Linnaansa piirongin laatikosta, mitä näilläkään 40 markalla enää saisi. Ei auttanut Tuntemattoman sotilaan taistelu ryssää vastaan, ei auttanut Lahtisen konekivääri, ei auttanut Espanjan oikeistohallitus, ei auttanut Rehnin tankerointi, ei auttanut lisävelka. Ei, mikään ei auttanut. Kaikki meni.

Niin ne varastivat ja veivät mennessään. Veivät työpaikat, veivät rahan ja demokratian, veivät uskon huomiseen, veivät niin huomaamatta kuin eivät koskaan olisi olleetkaan. Tulivat ja näyttivät, mitä on komentotalous. Herättivät pelkoa ja vihaa. Saivat ihmiset toisiaan vastaan ja vasten paksua muuria. Meillä oli niin vaikeaa, että selittäminen oli siinä vaiheessa turhaa. Se oli niin monimutkaista ja hankalaa. Ei kansa kuitenkaan ymmärtäisi. Ja jos ymmärtäisi, mitä siitäkin sitten tulisi.

Keksivät ja kehittivät uusia termejä. Bluffailivat ja pelailivat. Rakensivat systeemin, jolla ei ollut mitään yhteistä päämäärää. Tärkeintä oli liike, jolla pönkitettiin vapaita uskomuksia ja hajotettiin se, mikä joskus oli totta. Tulivat kuin paronit röyhelöineen. Valehtelivat ja uhkailivat. Ja kansa katseli vierestä kun duunaria käskytettiin kuuliaisuuteen kuin juutalaista Stuthoffin kuolemanportilla.

Oli liikaa sovittu. Pääoma ei ollut tyytyväinen, nyt on meidän vuoro. Ja ehdot ovat kovat, niistä ei enää ole varaa neuvotella. Ne jyrää meitin, sanottiin eteläisillä rintamilla ja kansa taisteli kaduilla. Pohjoisrintamalta ei mitään uutta, Saksaa kuunneltiin niin kuin aina ennenkin. Maailma eli tabula rasaansa, jossa paras ja ovelin korjasi sadon, joka vapailla markkinoilla oli tarjolla. Elo oli kuin pokeripöydässä, jossa diileri jakoi valmiiksi merkittyjä kortteja.

Niin sitä viisauden sanomaa toistettiin päivästä toiseen ja rakennettiin malli, jossa keksityt parametrit söivät kaiken realismin. Elettiin teorioiden aikaa, jossa todellisuus peitettiin viisaasti verhon taakse. Näyttämölle astui vahanukkemainen tähti, jonka rooli oli esittää katsojaa. Oli samaistuttava ja herätettävä sääliä ja ymmärrystä. Oltava mukana siinä näytelmässä, jossa demokratia ei tulisi koskaan voittamaan.

Oli vain yksi teesi. Ei ollut antiteesia. Turhaa on jälkeenpäin viisastella, kyllä minä tiesin mutta mitään en voinut. Moraalista ei ollut tietoakaan, oli voittojen kotiuttamisen aika. Työ hävisi oman taistelunsa ja sankarit hautautuivat oman tiilikasansa alle. Oli aloitettava alusta, taas kerran se muuraaminen. Parijonossa kuljetttiin hiljaa, toinen toistaan varovasti kyräillen. Oli uuden systeemin aika.

Raamit kaulassa

Sain raamit kaulaani. -Mitä tapahtui? Joku pönäkkä tyyppi iski taulun päähäni kävellessäni pitkin Hakaniemen rantaa. -Sattuiko pahasti? Ei, se oli onneksi vain kevyttä paperia. -Se oli sitten raamiratkaisu. Kyllä, ne raamit tosin painoivat hitosti ja heitin ne mereen.

-Mitä siinä paperilla sitten oli? Siinä luki jotain tekstiä ja pykäliäkin siihen oli printattu. Ilmeisesti se oli joku sopimus. -No, kait luit sen? Ei siitä oikein tolkkua saanut. Siinä oli pään mentävä aukko. Jostain kilpailukyvystä ja sisäisestä devalvaatiosta siinä kuitenkin puhuttiin. Nähtävästi siinä oli kyse raamisopimuksesta.

-No piditkö tyypille puhuttelun? En ehtinyt. Se oli niin nopea liikkeissään ja ehti hävitä kulman taakse ennen kuin ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Kaikki kävi niin äkkiä. Jotain se kuitenkin mutisi mennessään ja oli pahalla päällä. Olen rauhaa rakastava mies, enkä halua kiistellä mistään epäselvyyksistä.

-Onko sinulla se paperi tallella? Ei, menin kotiin paskalle. Oikein hyvää paperia ei kannata heittää hukkaan. -Se oli hyvin tehty. Niinhän sitä luulisi. -Mitä tarkoitat? Se oli liian hyvää painopaperia ja valmistettu Suomessa. Olisi kannattanut säästää muistoksi tuleville sukupolville.

Eniten minua kuitenkin harmittaa ne raamit. -Miksi? No, hyvillä raameilla on aina käyttöä. Nyt ne upposivat mutaan sinne meren pohjaan. Olisin aivan hyvin voinut maalata taulun ja panna ne raameihin. -Mutta taiteesta syntyy aina niin vaikeita näkemyseroja. Niin, hyvässä aina mutta ei huonossa. Olisin maalannut taulun ja pannut sen roikkumaan seinälle väärinpäin. -Miksi? No, ettei synny vääriä tulkintoja.

-Sinulle taisi jäädä pahat traumat tuosta välikohtauksesta? Ei, päinvastoin. Olen juuri lähdössä shoppailemaan. -Se varmasti rauhoittaa. Kyllä, ostan puulistaa ja rakennan uudet raamit. -Onko sinulla mitat jo valmiina? Niitä ei tarvita. Minulla on saha kotona ja se on terävässä kunnossa. Sillä on helppo sahata listat määrämittaisiksi pään, kaulan tai hartioiden mukaan. 

Suomi lamailee

Oikeastaan ei pitäisi, mutta teen sen kuitenkin. Toimittaja Anni Lassila kirjoitti sunnuntaisessa Hesarissa, että Suomen 20 vuotta sitten koetusta lamasta nousi uusi polvi. Mihin se nousi ja kuka nousi, jäi hieman vajavaiseksi ja epäselväksi. Esimerkkitapaukseksi hän ottaa kuitenkin nuoren naisen, joka opiskelee parhaillaan Ranskan vallankumouksen jälkeistä historiaa Lontoossa.

Emmi kävi kansainvälisen koulun Suomessa ja äiti oli pankissa töissä. Vanhemmat saivat pitää työpaikkansa, olivat töissä ulkomailla ja lamasta ei ollut tietokaan. Nyt kaksikymppisestä Emmistä on tullut kansainvälinen ja itsevarma Euroopan omistaja, toimittaja kirjoittaa.

Tämä on siis suurin piirtein se sanoma, jonka toimittaja kertoo ensimmäisellä aukeamalla. Seuraavalla sivulla pohjustetaan sitten enemmän Suomen pankkikriisin aiheuttamasta katastrofista varsin ansiokkaasti. Faktat tuodaan pöytään, tosin olennaisimmat niistä on poimittava erikseen. Toimittajalle kaikki on samaa tasapaksua litaniaa. Ristiriitaiseksi ja hyvin kyseenalaiseksi jää jutun varsinainen sanoma. Mitä toimittaja todellakin haluaa kertoa?

Ensimmäisen sivun ingressissä sanotaan: ”Suomi devalvoi markan viimeisen kerran tasan 20 vuotta sitten. Se suisti Suomen täysimittaiseen lamaan”. Siis devalvointi suisti Suomen lamaan, kirjoittaa toimittaja. Ei, näin ei ollut, valitettavasti.  Devalvaatio oli seuraus ja syyt olivat aivan jossain muualla. Pankit syytivät halpaa ulkomaista lainarahaa kottikärryillä yrityksille, olivathan rahamarkkinat juuri vapautuneet ja nyt sitä sai. Korkoero markkalainoihin verrattuna oli niin huomattava, että valuuttalaina tuntui lähes ilmaiselta.

Vaarinajattelija kuuli ensimmäisen kerran kopiokoneen ääressä, että markka tullaan devalvoimaan. Ironista oli se, että viestin tuojaa oli informoitu suoraan suuren suomalaisen liikepankin johdosta. Tiivola halusi näin. Seuraavalla viikolla markka devalvoitiin 12 prosentilla. Suomen Pankin tukitoimet epäonnistuivat markan ulkoisen arvon puolustamisessa ja Kullberg sai myöhemmin lähteä.

Ingressi jatkuu: ”Samalla devalvaatio auttoi talouden pitkään nousukauteen laman taituttua. Moni lamaan syntynyt muistaa vain tämän hyvinvoivan EU-Suomen”. Ei, näinkään ei ollut, valitettavasti. Lama oli edelleenkin ennen devalvaatiota. Lisäksi hyvinvoiva EU-Suomi on vain myytti, jolta puuttuu todistuspohja.

Työttömyys, joka pahimmillaan oli 500 000, ei ole olennaisesti laskenut vaikka tilastoja onkin siivottu ja rukattu sopivampaan suuntaan. Todellisia työttömiä on tänä päivänä lähes 400 000. Ainoastaan aktiivinen työllisyyskoulutus ja muut valtiovallan tukitoimet pitävät ns. viralliset työttömyysluvut kohtuudessa. Todellisuus on sitten aivan muuta. Lisäksi toimittajan nimeämässä hyvinvoivassa EU-Suomessa kurjaliston osuus lähentelee jo miljoonan rajaa, mikäli kansainvälisiä köyhyystilastoja on uskominen.

Kreikka on tänään samassa jamassa kuin Suomi oli 20 vuotta sitten. Vaarinajattelija ajattelee kauhulla sitä skenaariota, mitä tuolloin olisi tapahtunut, jos Suomella olisi Kreikan tapaan ollut vahva euro käytössään. Viennistä riippuvainen Suomi rämpisi edelleen syvässä suossa, nuoret muuttaisivat ulkomaille ja hallitsematon rakennemuutos olisi vienyt viimeisetkin työpaikat. 

Vastakkainasettelu on voimissaan

Presidenttiehdokas Sauli Niinistö ilmoitti joitain vuosia sitten, että vastakkainasettelun aika on ohi. Tuon suuren visionäärisen näyn jälkeen on tapahtunut paljon. On hämmästyttävää kuinka lyhytnäköiseltä ja epätodelliselta tuo ajatusmalli näyttäytyy tämän päivän arjessa. Niinistö oli niin väärässä, kuin vain voi olla. Media tietenkin otti tuon sloganin käyttöön, sen kummemmin sen sisältöön puuttumatta.

Sanotaan, että olemme samassa veneessä. Se toimii yleensä silloin, kun vene on hyvin tervattu ja siinä ei ole pahoja vuotokohtia. Taloudessa ollaan kutakuinkin plussalla eli perämies pitää annetun kurssin suorassa ja soutajillekin riittää einestä jaettavaksi. Kun jokin noista klikkaa, niin todellisuus paljastaa karun luonteensa. Yhteinen vene osoittautui kauniiksi saduksi. Itse asiassa se olikin totta vain joissain meille kerrotuissa mielikuvissa.

Jako kahteen on nykypäivää. Joko olemme kansainvälisiä ja kuulumme eliittiin tai sitten olemme sulkeutuneita ja äänestämme perussuomalaisia. Tutun tuntuista mustavalkoista tarinaa vai mitä. Joko elämme pellossa kuin eteläeurooppalaiset tai sitten kurissa ja nuhteessa kuin kunnon pohjoinen Eurooppa. Metsäläiset tai liberaaleja arvoja omaavat, suvaitsemattomuus tai suvaitsevaisuus, talouskasvu tai ekologiset arvot ja niin edelleen. Esimerkkejä löytyy yllin kyllin ja lista on loputon.

Kun yhteinen veneemme on sumussa tai suunta on hakusessa, syy on yleensä kipparissa. Soutajat tekevät vain työnsä ja perämies oman hommansa. Kipparia pitää kuunnella, hän on kapteeni, jonka tehtäviin kuulua ohjata oikealle reitille. Kippari myös määrää reitin, jolla edetään. Laivassa kipparin sana on ehdoton laki mutta veneessä on toisin. Näin ainakin annetaan ymmärtää. Veneessä voi aina neuvotella ja huopaajillekin löytyy tilaa.

Kun kuuntelee nykyisiä päättäjiä, niin ei voi välttyä hyvin epämieluisalta kuulostavalta sanomalta. Yksinkertaisesti sanottuna valitulla suunnalla ei ole vaihtoehtoa. Suomea uhkaa taantuma, jos emme tue Kreikkaa. Suomea uhkaa suurtyöttömyys, jos euro kaatuu. Suomea uhkaa turvallisuusvaje, jos eroamme rahaliitosta. Suomea uhkaa kaikkein pahin, jos olemme vähääkään eri mieltä. Vain kulkutautien leviäminen Suomeen puuttuu päättäjien maalaamasta pahimmasta uhkakuvasta.

Erityisen epämiellyttävää on havaita, että pelottelupuheiden viestit tulevat pääosin politiikan ylimmältä päättävältä taholta. Eittämättä tulee mieleen, että veneen kipparilla ei ole harmainta aavistustakaan, missä kohtaa kartalla ollaan. Tavallisella kansalaisella, jolla on huoli perheestään ja toimeentulostaan, on vaikea tuntea olonsa turvalliseksi. Huoli tulevaisuudesta on ymmärrettävää.

Tuleva presidentin vaalikin perustuu vastakkainasettelulle. Lipposen tehtävänä on tukea Niinistöä ja puolustaa jo valittua reittiä. Rooli on toimia lähinnä apupoikana Väyrystä ja Soinia vastaan. Mikään todellinen vaihtoehto Lipponen ei ole.  Kysymyksessä on torjuntavoiton hankkiminen ja siinä Niinistökin tarvitsee apua vielä monta kertaa. Vaarinajattelija ei aikoinaan luottanut Niinistön julistukseen vastakkainasettelun loppumisesta. Vielä vähemmän siihen on uskomista tänään.

Olisiko käynyt niin

Jos ehdit seuraamaan tämänpäiväistä pääministeri Kataisen ilmoitusta Euroopan taloudellisesta tilanteesta, niin sinulla oli varmasti hauskaa tai sitten ikävää, ihan tilanteen tai sopimuksen mukaan.  Hallitus ja oppositio kävivät vilkasta ja surkuhupaisaa keskustelua vakavista asioista. Puhuttiin yhteisistä raha- ja velka-asioista, jotka pyörivät lähinnä euromaiden ongelmissa.

Katainen kertoi, että ei ole vaihtoehtoa. Ainoa mahdollisuus on olla mukana ja hoitaa oma osuutensa. Jos emme ole mukana, niin kaikki menee. Miehen olemus muistuttaa jo rahtilaivan kipparia, joka ajoi paattinsa kiville ja pahasti. Turhautuneisuus paistaa kasvoilta ja vain kapteenin lakki puuttuu. Katainen odottaa kärsimättömästi pelastavaa hinaajaa, joka vetäisi laivan karikolta.

Pääministeri kysyy, mikä olisi vaihtoehto. Se on hyvä kysymys siinä vaiheessa, kun kuset on jo housuissa. Talvikin tulee kovaa vauhtia ja voipi tulla pirun kylmä tätä vauhtia. Eteläiset euromaat pelaavat aikaa ja pohjoisen poika pihisee kiukkua. Peli olisi pitänyt viheltää poikki jo kauan sitten. Pääministeri kyllä hyvin ymmärtää, että se ei ole Suomi, joka asiasta päättää. Kaikki on kiinni saksalaisten moraalista ja heidän parlamentistaan. Suomella on vain vikisijän rooli.

Edustaja Kiviniemi vetää omaa yksinkertaista puhejorinaansa. Me emme hyväksy, että Suomen velvoitteitta kasvatetaan. Edustaja Soini jatkaa omaa vainoharhaista sössötystään eurooppalaisesta sosialismista. Kummaltakaan opposition edustajalta ei mitään uutta tarjottavaa. Edustaja Mustajärveltä tuli päivän paras lohkaisu. Ennen Suomi tunnettiin maana, joka maksoi omat velkansa. Nyt Suomi tunnetaan maana, joka maksaa kaikkien velat. 

Ylen lähettämiä suoria lähetyksiä eduskunnan kyselytunneilta kannattaa seurata jatkossa, jos sinulla on siihen mahdollisuus. Niitä ei pidä ottaa kovin vakavasti. Yleensä ne ovat demokraattista lähiteatteria, jossa erilaiset viha-, uhkailu- ja pelottelupuheet ja muut kömpelöt yritykset viihdyttää katsojia, saavat nauruhermot kireälle. Ainoa vakava asia on, että yhteisistä rahoista keskustelemisesta on tullut helppoheikkien hommaa. Vai olisiko käynyt niin, että ...

Kreikkalaista demokratiaa

Eurofarssi jatkuu: annetaanko äänestää vai eikö anneta. Älä anna äänestää, jos on olemassa mahdollisuus, että kansa äänestää väärin. Kreikkaa pidetään joskus vähän kummallisesti demokraattisen päätöksenteon synnyinmaana. Näin ei ollut vaan Kreikan kuuluisat filosofit suhtautuivat pääosin kielteisesti demokratiaan. Antiikin suuret ajattelijat, johon länsimainen sivistys pitkälti perustuu, olivat pikemminkin oligarkian eli harvainvallan puolestapuhujia.

Platon oli hyvin kriittinen suhteessaan demokratiaan. Hänen mielestään demokratiassa piili suoranainen vaara siinä, että köyhälistön enemmistö ajaisi omia intressejään tavalla joka haittaisi tai suorastaan tuhoaisi vauraan eliitin eli vähemmistön hankkimat etuoikeudet. Ateena, joka tuohon aikaan oli kaupunkivaltio, eli tavallaan skitsofreenisessa tilassa siinä mielessä, että kaupungissa demokraattiset voimat puhuivat kansankokousten puolesta ja elitistiset filosofit korostivat taas viisaiden ja valittujen miesten yhteiskunnallista valtaa. Liiallinen yksilönvapaus oli Sokrateelle ja hänen oppilaalleen Platonille vaarallinen kehityssuunta.

Ateenan tuon aikaista valtiomuotoa voidaan kutsua suoraksi demokratiaksi, jossa kansalaisuuden saaneilla oli oikeus puhua ja äänestää kansankokouksissa yhteisistä asioista. Tosin kansalaisuuden saivat vain täysi-ikäiset miehet. Toisaalta voidaan kysyä, oliko se demokratiaa, jos 40 000 kansalaisuuden saaneella oli oikeus päättää noin 500 000 ihmisen asioista. Ateenassa oli orjia 300 000, naisia ja lapsia 140 000 sekä metoikkeja 20 000.

Retoriikka on aina kuulunut keskeisesti demokraattiseen poliittiseen päätöksentekoon. Suora kansanäänestys on useimmiten vieläkin tabu ja se koetaan erityisen vaaralliseksi. Sveitsi lienee ainoa poikkeustapaus Euroopassa. Perusteet kansanäänestysten epäsuosiolle liittyvät yleensä päätettävien asioiden vaikeusasteelle. Kerrotaan, että kansa ei tiedä eikä ymmärrä. Filosofisesti lähdetään edelleen siitä ajatuksesta, että vain ”viisailla miehillä” on oikeus päättää. Suomessa näitä viisaita miehiä on 200.

Sanotaan, että edustajamme on valittu demokraattisesti ja se takaa demokraattisen päätöksenteon. Puhutaan edustuksellisesta demokratiasta. Tuosta asiasta voidaan olla montaa eri mieltä. Onko rahalla, medianäkyvyydellä, puoluejohdolla tai jollain muulla vahvalla sidonnaisuudella mitään merkitystä siihen, kuka edes pääsee ehdokkaaksi? Suomen viimeiset eduskuntavaalit olivat pitkästä aikaa demokraattiset siinä mielessä, että kansan ääni toteutui.

Ja mitä sitten tapahtui. Perussuomalaisten jytkymäinen vaalivoitto sekoitti jo oligarkiaan perustuvan näennäisdemokratian ja sen etukäteen kaavaileman puoluepoliittisen pelin kuviot perin pohjin. Hallitusneuvottelut junnasivat paikallaan. Pitkään aikaan oli tilanne, jossa kansalle annettu vaalilupaus oli pidettävä, ainakin teoriassa. Kansa oli äänestänyt huonosti ja viisaat miehet olivat poissa tolaltaan. Vaalitulos oli kuitenkin kansandemokratiaa sanan hehkeimmässä merkityksessä.

Suorassa kansanäänestyksessä kysytään yleensä joko tai -vaihtoehtoa. Oletko vastaan vai oletko meidän puolella. Kysymys on suunnasta, ei niinkään yksittäisestä päätöksestä. Täytyy olla vaihtoehto äänestää toisin. Jos vaihtoehto halutaan sulkea pois, niin silloin on parempi olla kysymättä mitään. Demokratia on enemmistöjen valtaa ja siinä Euroopalla on paljon oppimista. Jos Euroopassa ei enää ole vaihtoehtoa, niin silloin asiamme ovat todella huonolla tolalla.  

Selvin päin eurokriisissä

Euromaiden poliittiset päättäjät onnittelivat toisiaan hyvin tehdystä työstä. Onnistuttiin leipomaan sopu, jota kiiteltiin ja ihasteltiin myös Suomen eduskunnassa. Ainoa selvä asia oli, että kreikkalaisten 360 mrd:n euron veloista annetaan anteeksi puolet. Se on 50 %, joka uuden eurolaskento-oppikirjan mukaan on noin 100 mrd. euroa. Kallion laskuoppi kertoo aivan muuta.

Kreikan velkakirjoihin sijoittanut professori Vesa Puttonen astui areenalle ja ihmetteli kovin tehtyä järjestelyä. Hän ei siihen uskonut vaan kertoi laskun kuitenkin viime kädessä lankeavan veronmaksajalle. Ranskalainen pankki Societe Generale teki jo aikaisemmin 400 miljoonan euron alaskirjaukset Kreikan lainoistaan. Mitä tekee toinen ranskalainen jättipankki BNP Paribas, jonka pitäisi arvioiden mukaan tehdä vähintään miljardin euron alaskirjaus. Nämä ovat siis niitä laskettuja euromääriä, joita tehtiin aikaisemman 21 prosentin velkasaneerauksen perusteella vain kahdelle pankille.

Luotettavia summia on vaikea tietää, sen osoittivat jo pankeille tehdyt ns. stressitestit. On arvioitu, että 90 suurimmalla eurooppalaispankilla olisi noin 100 mrd:n euron sijoitukset yksistään Kreikan joukkovelkakirjoissa.  Lienee selvää, että on aloitettava mittava pankkien pääomittaminen. Brysselin kokouksessa päädyttiin tässä tapauksessa 110 mrd euroon, joka on siis jostain löydyttävä.

Financial Timesin arvio eurooppalaisten pankkien alaskirjauksista kaikkien velkaantuneiden euromaiden osalta ovat järkyttävää luettavaa. Deutsche Bank 18, UniCredit 13, BNP Paribas 13, Commerzebank 10, Santander 10 ja Societe Generale 8 mrd. euroa, muutamia isompia mainitakseni. Kun pelkästään Kreikan pelastuspaketti aiheuttaa jo melkoista pulinaa, niin mitä sitten vielä on tulossa. Jos joku kuvitteli, että ohi on, niin ei se ole.

Kuka sitten pankkeja pääomittaa tai kenen annetaan pääomittaa, on hyvä kysymys. Osakkeenomistajat ovat tarkkana, jos omistajaksi tuleekin epämiellyttävä ja ei-toivottu osakas. Yksityinen pääoma lienee tässä tilanteessa kovasti tervetullut mutta kun on kyse julkisesta, niin asia saakin toisen luonteen. Vastikkeellinen veronmaksajien pankkituki tuntuu kovin vastenmieliseltä ja vieraalta ajatukselta markkinataloudessa. Ironiaa on, että juuri nyt pankkeja sosialisoidaan kovaa vauhtia monissa euromaissa. Näinhän ei pitänyt käydä.

Toisinkin voidaan toimia, jos julkinen tai vieras pankkituki ei kelpaa. Vaarinajattelijalle tulee mieleen omakohtainen esimerkki Atlantin toiselta puolen. UCBH, joka oli merkittävä rahoittaja Kiinan ja USA:n välisessä ulkomaankaupassa pakotettiin konkurssiin vaikka pelastaja oli jo löytynyt. Yhdysvaltain rahoitusviranomaiset eivät hyväksyneet kiinalaisen pääoman tarjousta pääomittaa ja ostaa pankin osake-enemmistö.

Vaikka pankki olikin pieni, ulkomaisen toimijan tarjous koettiin vaaralliseksi uhaksi. Siispä monien kyseenalaisten järjestelyjen jälkeen UCBH siirtyikin konkurssin kautta suuren yhdysvaltalaisen East West Bancorpin haltuun ja osakkeenomistajat menettivät rahansa. Vaarinajattelija odottaa kovasti, miten jo kaksi vuotta kestänyt joukkokanne etenee.