Muutaman Euromaan viimeaikaiset ongelmat ovat kaikille tuttuja ja niiden märehdintä tässä yhteydessä on turhaa. Pikemminkin on syytä palauttaa mieleen ne lähtökohdat ja perusteet, jotka johtivat Suomen liittymiseen yhteiseen eurooppalaiseen rahaan.
EU ja Euro ovat Suomessa pääasiassa kahden erilaista aatemaailmaa edustavan puolueen yhteishanke. Pääomaa edustavan kokoomuksen tavoitteena oli luoda yrityksille yhteinen markkina-alue, jossa kaikki olisi mahdollisimman vapaata. Teollisuuden keskusliiton lobbarit uhkailivat naama punaisena lopettavansa investoinnit Suomeen, mikäli kansa äänestää väärin. Työvoimaa edustavalla sosialidemokraateilla oli sen sijaan mielessään jonkinlainen kuva solidaarisesta eurooppalaisesta liikkeestä, joka takaisi voimallaan työmarkkinoiden vakauden. Yhdistämällä voimat olemme paljon vahvempia.
Haluttiin luoda kilpailukykyinen eurooppalainen imperiumi, joka loisi riittävän vastavoiman muille globaalin talouden vahvoille toimijoille. Ja aikakin oli sopiva. Neuvostoliiton hajoaminen ja itäisen Euroopan vapautuminen tarjosivat Suomelle ainutlaatuisen mahdollisuuden olla hankkeessa mukana. Rahamarkkinoiden vapautuminen ja holtiton luotonanto aiheuttivat pankkikriisin, jonka maksumiehiä olivat veronmaksajat. Seurauksena tästä kaikesta oli lama ja sitkeästi korkeana säilynyt työttömyys, jotka loivat pelkoa ja turvattomuutta suomalaisiin koteihin. Pöytä oli valmiiksi katettu.
Toki tuolloin kartoitettiin mahdolliset uhat, jotka liittyivät pääasiassa Euromaiden talouksien rakenteiden erilaisuuteen. Suomalaiselle kuluttajalle kerrottiin banaanien kilohinnan nousevan euron tulon myötä. Perusviesti oli kuitenkin se, että rahaliiton mukanaan tuomat edut painoivat vaakakupissa paljon enemmän kuin haitat. Ongelmaa toki lisäsi se, että kaikki EU-maat eivät yhteiseen rahaan uskoneet.
Oli aikoja, jolloin suomalaiset valtiomiehet pääsivät patsastelemaan EU:n kaikissa mahdollisissa ytimissä. Kansalle kerrottiin miten viisasta ja johdonmukaista talouspolitiikka euromaat harjoittavat. Ja kaikkein tärkeintä oli tietenkin se, että Suomi sai olla päättämässä näistä asioista. Kuuluimme tuohon aikaan yläluokkaan ja nuo yhteisen rahan hyljänneet siihen halveksittuun paariaan.
Eurohankkeelle haluttiin myös hyviä esimerkkejä. Irlannista tehtiin mallimaa, jota hehkuteltiin kaikissa mahdollisissa medioissa. Irlannissa tehtiin tuolloin tietoinen valinta, jossa verotuksellisin toimenpitein houkuteltiin ulkomaista pääomaa ja maasta tehtiin yritysten veroparatiisi laskemalla yhteisöverokantaa. Kaiken piti olla kunnossa ja nyt on maksun aika. Kelttiläinen tiikeri kaatui ja kansa maksaa.
Pienelle ja viennistä riippuvaiselle taloudelle vahva valuutta on myrkkyä. Asian toista puolta valotti Suomeen jokin aikaa sitten kutsuttu taloustieteen nobelisti Paul Krugman. Hän kertoi tuntevansa maatamme huonosti mutta suositteli kuitenkin sisäistä devalvaatiota. Tuo vaivihkainen vinkki lienee mennyt jo perille kaikille valtaa ja vastuuta kantaville tahoille. Kilpailukyvyn ylläpito vaatii aina joustoja. Kysymys on vain siitä kuka sen tekee ja millä ehdoilla.
Mielessäni liikkuu lukuisia epämiellyttäviä arkisia ajatuksia. Aavistan, että tälläkin hetkellä jossain naureskellaan ja jossain muualla taas tuskaillaan. Minulla on vahva tunne, että monista yhteisistä asioista sopiminen on jäänyt pahasti kesken. Yhteisymmärrystä Euromaissa on ilmeisesti haettava vielä moneen kertaan. Tällä hetkellä lienee kuitenkin selvää, kumpi osapuoli on vahvoilla. Pääoma on saanut temmeltää vapaasti ja työvoima on ajettu nurkkaan. Niinhän siinä usein käy, jos herrojen kanssa lähtee marjaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti