Vaikka olenkin harras penkkiurheilija, nyrkkeily ei kuitenkaan kuuluu suosikkilajeihini. Olen siiitä huolimatta seurannut tiiviisti Robert Heleniuksen uraa ja lukenut hänestä tehtyjä haastatteluja. Niissä mies antaa itsestään harvinaisen ajattelevan ja täyspäisen miehen kuvan. Uran päättyessä suunnitelmissa on mm. oman lastenkodin perustaminen. Työskentely nuoriso-ohjaajana onkin tuttua jo entuudestaan.
Suomalainen raskaansarjan nyrkkeilijä on harvinaista herkkua lajin fanittajille. Minä en kuitenkaan ymmärrä, mitä järkeä on siinä, että toinen takoo toista niin kauan, että taju on kankaalla. No, parempi kuitenkin kehän sisällä kuin sen ulkopuolella. Ja hanskat myös pehmentävät jonkin verran iskujen vaarallisuutta.
Urheiluun kuuluu kiistattomasti vahva kansallistunne. Jos Helenius nyrkkeilisi Ruotsin väreissä, mihin hänellä teoriassa olisi oikeus, onhan hän syntynyt Tukholmassa, niin tuskin jaksaisin katsella hänen matsejaan. Suomi ja suomalaisuus on se ensimmäinen kriteeri, joka tekee urheilijasta kiinnostavan, oli laji sitten mikä tahansa.
Kaikki, jotka seurasivat Heleniuksen viimeisintä matsia televisiosta, näkivät, miten eleettömästi Robbe hoiti homman. Tyrmäys 9. erässä ei jättänyt kenellekkään epäselväksi kuka on mestari kehässä. Varsinkin viimeinen isku, jossa Samuel Peterin pää oli tarjolla kuin tarjottimella, oli niin tyrmäävä ettei paremmasta väliä. Ottelu oli ohi ja Helenius nousi sillä sekunnilla yhdeksi vahvaksi haastajaksi tulevaan EM-otteluun. Voi vain toivoa, että Robben pää kestää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti