Historia opettaa

Joulu on taas ja pensselit on syytä heittää santaan. Musta on joulu ja musta on Suomen historia, mikäli Teemu Keskisarjaan on uskomista. Olen nautinnolla seurannut historioitsijan parhaillaan Ylellä pyörivää sarjaa "Pimeä historia". Hieman kömpelöllä ja ärsyttävällä tavalla toteutettu formaatti saa blogistin korvat ainakin hörölle. Kirjoitin sattumoisin myös itse kesällä viimeisimmän jakson Viipurin tapahtumista, joista Keskisarja on saanut aikaan myös mainion kirjan. Jännityksellä odotan, mitä tulen sarjassa vielä näkemään.

Historiassa on opettavaista se, että siihen tutustumisessa avautuu mahdollisuuksia erilaisille tulkinnoille. Yhden totuuden virallista historiaa opetetaan koulujen oppikirjoissa ja senkin takia ne yleensä ovat tylsiä. Poliittinen historia oppiaineena lienee sen sijaan paljon opettavaisempaa. Ja jos Suomen historian tapahtumista ei löydy pimeitä kipupisteitä niin se historiallinen oppi kannattaa jättää suosiolla väliin.

Suomen historia on täynnä tapahtumia, joista on virallisesti vaiettu. Puhumattomuus on tietysti helpoin ratkaisu silloin, kun asioiden tila niin vaatii. Eri asia tietenkin on, että todellisuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Vaikenemalla asiat eivät kuitenkaan todeksi muutu. Suomalaisia on tuomittu kuolemaan maanpetoksesta, jotka nekin ovat kiinni vain historian kulloisesta ajankohdasta. Tänään nuo samaiset teloitetut voisivat olla juhlittuja sankareita.

On tavallaan sääli, että keskustelu Suomen historiallisista "totuuksista" on niin pienen tutkijapiirin kiinnostuksen kohteena. Meillä on kuitenkin  aivan viime vuosina ilmestynyt lukuisa joukko hämmästyttävän monipuolisia teoksia, jotka käsittelevät Suomen historiaa. Toivoisi, että mahdollisimman moni löytäisi nuo kirjat. Ainakin minulle ne ovat avartaneet sitä umpimielistä ja ummehtunutta käsitystä menneistä tapahtumista. Todellisuus on paljon vivahteikkampi ja jännittävämpi.

Historialla on väliä. Historialla on myös tapana toistaa itseään. Kansa, joka ei tunne omaa historiaansa, on itsetunnoton ja elää valheessa. Tietoa kuitenkin on riittävästi tarjolla, jos kiinnostus riittää. Suomen historiaan tutustuminen on antoisa retki itsenäisen valtion syntyprosessiin, lukemattomiin sotiin, poliittisiin juonitteluihin ja sankareiden tempauksiin. Se on uskomattoman julmaa ja välillä sarja täysin käsittämättömiä tapahtumia.

Blogistilla on ainakin jo muutama kirja jonossa odottamassa. Jouluhan on erityisen sopiva ajankohta hiljentyä kaiken ylensyömisen ohella ja aukaista vaikkapa kirja Suomen Sodasta, joka käytiin 1808 - 1809. Ja vaikka Pedro Hietanen näyttääkin jo heittäneen haitarinsa hankeen, niin musiikiksi sopii miehen mainio joululevy. Mikään ei ole niin sopivampaa taustamusiikkia kuin se, että Pedro laulaa kiekauttaa sen "Varpunen jouluaamuna". Palanen sekin Suomen historiaa.

Lopuksi lupaan vielä näin uuden vuoden kynnyksellä palata moneen kertaan Suomen historiallisiin totuuksiin. Ensi vuonna paljastetaan kaikki pahat teot ja synnit, ja etenkin jossittelut saavat sijaa. Sitä ennen toivotan vielä lukijoilleni rauhallista joulun aikaa ja kunniallista uuden vuoden alkua. Blogisti siirtyy pienelle joulutauolle.

Yllytä itsesi

Lavatähti

"Pakko päästä Helsinkiin" soi päässäni istuessani keskiviikkona ekspress bussissa matkalla pääkaupunkiin. Linja-autossa oli tunnelma korkealla ja siitä huolimatta olin ainoa matkustaja, joka pääsi perille asti yhdessä bussikuskin kanssa. Muut olivat uupuneet matkalla tai jostain muusta käsittämättömästä syystä päättäneet hypätä kesken pois. En voi ymmärtää moista käyttäytymistä. Sen verran pitäisi olla kärsivällisyyttä, että jaksaa istua päätepysäkille saakka.

Ja sitä paitsi Helsinkihän on tunnettu monipuolisesta kulttuuritarjonnasta. Minullakin oli vähintään kaksi varteenotettavaa vaihtoehtoa: Tsaikovskin Pähkinänsärkijä -balettiesitys tai sitten Peitsamon soitannollinen ilta. Pitkän pohdinnan jälkeen olin päätynyt Peitsamoon, kun ykkösetkin oli jäänyt kotiin. Olin enemmänkin pikaisella reppureissulla ja ajatellut viihdyttää itseäni kunnon jee-jee meiningillä.

Sture Jazz Bar on pieni ja intiimi ravintola, jossa tutustuu helposti ennestään tuntemattomiin. Uusia tuttavuuksia solmitaan vaivatta ja juttu luistaa. Oli tietysti etukäteen odotettavissa, että paikalla olisi muutama hörhö ja joitakin paikalle muuten vain eksyneitä asiakkaita. En pettynyt odotuksissani. Illasta tulisi varmaankin ikimuistettava tapahtuma, josta muistelisin lämmöllä vielä vuosien jälkeen.

Helsinki pääsee aina yllättämään. Ensimmäisen yllätyksen koin jo baaritiskillä, jossa ystävällinen tarjoilija kertoi, että sulla on vielä 20 minuuttia aikaa juoda talon piikkiin. "Meillä on joulujuhla ja glögiäkin on toki vielä jäljellä", kertoi tarjoilija hymyillen. Voi sitä riemun tunnetta köyhän blogistin rinnassa. Näin sitä täällä suuressa maailmassa vain juhlitaan.

Pöytäseurueeni oli riehakkaalla tuulella. Tasapuolisesti kaksi naista ja kaksi miestä. Keskusteluja käytiin jännittyneessä mielentilassa gryndereistä, jalkapallosta ja muustakin maailman menosta. Pyrimme tietoisesti välttämään poliittisia kiivailuja, olihan nyt juhlista jaloimman aika. Selvästi näkyi, että illasta oli tulossa aivan poikkeuksellisen lämmin ja yllätyksellinen kohtaaminen.

Illan tähti antoi hieman odotuttaa itseään. Kun Kari sitten hieman hölmistyneen näköisenä astui ulko-ovesta sisään rakkaan kitaraansa kanssa, sai hän raivoisat aplodit ja tömistykset. Siirtyessään muutaman pakko ottaa -selfien jälkeen pallilleen ravintolan nurkkaukseen, malttoi tuskin kukaan paikalla ollut olla hiljaa. Tunnelma oli sanoin kuvaamaton.

Ja tulihan se sieltä heti ja ensimmäisenä: "Kauppaopiston naiset". Yleisö suorastaan räjähti ja innokkaimat fanit lauloivat jopa mukana. Suksee oli niin valtaisa, että jopa illan tähti häkeltyi saamastaan suuresta suosiosta ja takelteli jotain käsittämättömyyksiä, joista en saanut mitään selvää. Ilta jatkui toivebiisien muodossa, joita arvovaltainen ja selvästi hyvän maun omaava yleisö sai vapaasti esittää.

Minäkin yritin saada Karin laulamaan Hildasta, mutta hän kertoi jo unohtaneensa niin vanhan kappaleen. Kari on varmasti oikeassa siinä, että kuka niitä vanhoja enää muistelemaan, sitä tikulla silmään. Minulle tuolla ruotsin kielen maikasta kertovalla kappaleella sattuu nyt vain olemaan erityistä merkitystä.

Nimeni on Jukka - takana tukka - edessä highway, näillä mentiin ja suruni oli poispyyhitty. On vain pakko vatkaa ja sen illan tähti kyllä osaa. Pelotteli puheillaan lähipöydän tyttöjä ja heristeli muuten vain suutaan. Vakuutteli moneen kertaan, oliko se nyt kolme vai neljä kertaa, että tällä kertaa yleisö oli aivan poikkeuksellisen hieno. En yhtään epäile Karin vilpittömyyttä tässäkään asiassa.

Illan tähti joutuikin muuttamaan suunnitelmiaan. Alkuperäisen suunnitelmansa mukaan hän oli aikonut siirtyä lepäämään kotiinsa esityksen jälkeen,  mutta tänään hän tekisi poikkeuksen ja jäisi roudauksen jälkeen baariin vetämään niin sanotut perskännit. Minulla valitettavasti ei ollut aikaa jäädä seuraamaan sitä, että toteuttaako artisti uhkauksensa. Oli tullut nimittäin luvattua ystävälleni, että saapuisin ajoissa majapaikkaani.

Torstaina palatessani takaisin kotiini, muistelin bussissa väsyneenä mutta onnellisena edellisen illan tapahtumia. Välillä torkahtelin ja herätessäni horroksesta suupieleni kääntyivät väkisin vinon hymyn tapaiseen. Olin yllyttänut itseni tähän rohkeaan tempaukseen ja tullut perin pohjin yllätetyksi. Ulkona satoi vettä ja räntää ja sisällä linja-autossa vallitsi harras ja kiitollinen tunnelma.

Pimeitä ajatuksia

Pimeitä aikoja ja pimeitä voimia, voisi joku luonnehtia ajankohtaista maailman tilaa. Suomessakin päättävät piirit ovat kovin pienet ja synkät. Julkinen keskustelu on lähinnä yksioikoista mantraa ja pahan loitsuntaa, joka lienee turruttanut jo jokaisen vähänkin itsenäiseen ajatteluun kykenevän. Virallinen totuus on kovin kylmä ja yksitotinen.

Maailma nähdään kovin kaksijakoisena. Ylipäällikkö ja kuvernööri Niinistö vastasi myöntävästi, niin kuin jo aikaisemmin blogissani ennustin, Nato kutsuun ja aloittaa sotatoimet monilla rintamilla. Iltahuuto on soitettu ja turvallisuuden nimissä suomalaiset käyvät pahan kimppuun. Vastakkain ollaan kunhan nyt vain tietäisi ketä vastaan. Tuo tuntematon vihollinen on vaikeasti hahmoteltavissa, mutta kun maailman johtavilta asevoimilta tulee avunpyyntö, niin pakkohan siinä kelkassa on pysyä mukana.

Puolustusministeri Niinistö on sen sijaan kovin hiljaa. Ilmeisesti on annettu ymmärtää, että on parempi olla vaiti. Vai keskittyykö ministeri enemmänkin tuohon idänpolitiikkaan ja maamiinojen hankintaan. Rintamalinjat on pidettävä varuillaan kaikkiin suuntiin.

Ehkä kuitenkin enemmän pitäisi olla huolestunut Suomen ampumahiihtojoukkueen viimeaikaisista ammunnoista. Ei kulje makuulla eikä pystyssä. Kaikki patit menee päin männikköä ja pojat kuulemma pitivätkin kriisipalaverin asian johdosta, ja uhosivat vielä näyttävänsä. Eilen miesjoukkueemme viimeinen jäsen kuitenkin uupui ladulle ja muut hiihtivät sankarin kiinni. Ei päässyt kovasti taisteleva viestikvartetti edes maalin asti.

Suomi on taas pahoilla jäljillä. Ei kai kukaan täysjärkinen kuvittele, että pelkästään ISIStä vastaan tarvitaan kaikkien supervaltojen asevoimat. Myöskään terrorismia ei koskaan tulla voittamaan tai kitkemään väkivallalla. Siihen tarvitaan aivan muita toimia. Suomesta on tulossa yhä turvattomampi ja pelottavampi paikka elää. Todennäköistä myös on, että väkivaltainen terroriteko on lähempänä meitä kuin arvaammekaan.

Lohtua ja valoa on kuitenkin helposti saatavilla. Ei tarvitse kaivaa kuin pahainen äänilevy hyllystä ja laittaa levylautaselle ja muistaa pysyä sisätiloissa. "Valoa Mäyränkolosta" on vallan mainio plätty, jossa mm. Jukka Kortelainen ja Esa Pethman ovat päässeet näyttämään sävellystaitojaan. Erityisesti "Ninan Uni" on jäänyt soimaan blogistin päähän.

Mäyränkolo on monelle lukijalle oletettavasti tuntematon käsite, joten siitä voi mainita pari sanaa. Sehän oli se ensimmäinen Jazz-klubi Suomessa. Viralliselta nimeltään Old House Jazz Club sijaitsi aikoinaan Albertinkadulla ja siitä Yle taisi tehdä ensimmäisen musiikkiohjelmansa. Tuo klubi oli monen suomalaisen artistin lempikapakka. Pethmanin veljekset ja monet muut nousevat tähdet jammailivat siellä keskenään ja hyvinkin ahkeraan puutalon intiimissä tilassa.

Klubin toiminta loppui jo 1974 ja isäntäkin, Pekka Mäyrämäki kuoli tänä vuonna. Siitä huolimatta Valoa Mäyränkolosta on kaunista, valoisaa ja kirkasta musiikkia, niin kuin levyn takakannessa sanotaan. Sitä samaa sanomaa toivoisi myös muille.

Talvisotarock

Suomen itsenäisyyspäivä lähestyy vauhdilla. Taas on se aika vuodesta kun muistellaan erityisesti yhtä tiettyä sotaa huolella ja kaikella sillä tarvittavalla vakavuudella. Talvisotaa käytiin 105 päivää ja se päättyi 13. maaliskuuta 1940. Venäjä, tuolloin vielä Neuvostoliitto, hyökkäsi pienen ja heikon Suomen kimppuun. Se oli toinen kerta historian saatossa, kun naapuri "uskalsi" aloittaa sodan suomalaisten kanssa, aloitteentekijänä kun yleensä aikaisemmissa sodissa oli se läntinen puoli.

Talvisodan syitä ja seurauksia on turhaa tässä yhteydessä pohtia sen enempää. Todettakoon lyhyesti, että tapahtumilla Keski-Euroopassa oli aivan olennainen merkitys Suomen talvisodalle. Suomi oli pelinappulana isompien poikien pelissä ja siihen peliin suomalainen sotilas kelpasi vallan hyvin. Tiedettiin, että aina se kymmentä ryssää vastaa ja sitä rataa.

Ja olihan meille jo historian oppitunneilla opetettu, miten suomalainen ruotusotilas kuoli Ruotsin kuninkaan käskyläisinä urhoollisesti Euroopan sotatantereilla.  Yleensä kyllä erilaisiin kulkutauteihin ja joskus toki saatettiin kuolla jopa verisissä kahakoissa. Vieläkin urheilukatsomoissa huudetaan innolla "hakkaa päälle, hakkaa päälle". Oppi on mennyt hyvin perille ja suomalaiset ovat kieltämättä urheaa sotakansaa.

Tosin tuo hakkapeliitta nyt taitaa olla pelkkä myytti eli paskapuhetta mutta väliäkös sillä. Suomalaiset ratsujoukot olivat mukana Pohjolan Leijonan käymässä uskonsodassa katolista Eurooppaa vastaan ja julmia he toki osasivat olla. Hampurissakin kuuleman  mukaan leviteltiin lehtisiä, joissa varoiteltiin lappilaisista sotajoukoista, jotka ratsastivat poroilla. Tarkempaa tietoa aiheesta löytyy Mirkka Lappalaisen viime vuonna ilmestyneestä väitöskirjasta, jos joku haluaa asiaan paremmin perehtyä.

Nyt sota on taas lähempänä kuin koskaan. Suomi on jo sodassa Afganistanissa ja ilmeisesti Syyriankaan tilannetta ei saada hoidettua kuntoon ilman suomalaista sotilasta. Rakkaat Nato -kumppanimme ovat jo yhdessä tuumin pommittamassa Syyriassa. Suomalaiset erityisjoukotkin odottavat innolla uusia ja haasteellisia tehtäviä Lähi-idässä. On tämä valkoisen miehen taakka niin kamala kantaa. Ja vielä kun naapurimaan Sergeikin lentelee siellä niin vot. Tulossa on oikea sekamelska.

Suomen itsenäisyyspäivän vietossa on aina syytä myös kiittää sotamuistelujen rinnalla. Eittämättä tulee heti mieleen Euroopan unionin yhteinen ja maailmanlaajuinen rauhanprojekti, joka näyttääkin edistyvän vauhdilla. Toiseksi blogisti haluaa myös kiittää matalista koroista, joita ilman Suomi ei olisi millään selvinnyt näinä itsenäisyyden viimeisinä auvoisina vuosina. Suomalaiset sotilaat eivät todellakaan turhaan kuolleet taistellessaan maamme itsenäisyydestä.

Kiittämistä olisi niin paljon mutta jätetään se nyt toiseen kertaan. Laitetaan levylautasella sen sijaan soimaan musiikkia, joka aina säväyttää ja ylentää juhlamieltä. Love Recordsin julkaiseman levyn nimikappaleen sävelsi Erik af Venusberg ja sanoitti Lauri Kenttä. Talvisota-rock kuulostaa jännittävän tuoreelta. Levyn viimeinen kappale Jatkosota-rock, jonka sanoitti Ruotsin kuningas ja sävelsi G.A. Johanssonin perikunta, on taas aikamoista rytkettä ja pauketta.

Levy on vanhalta ajalta. Se on siltä ajalta, jolloin kysyttiin miten käy Kekkoselta rock and roll. Se oli sitä aikaa, jota nykyään pidetään ummehtuneena, umpimielisenä ja kallellaan olevana. Se oli sitä aikaa, kun Suomen täytti "rock, ruoho ja rakkaus". Se oli sitä aikaa, kun Vihreä valta otti ensimmäisiä askeleitaan. Se oli sitä aikaa, kun M.A. Numminen oli vielä nuori ja Rauli Badding Somerjoki lauloi elävänä lavoilla.

Plastinen Maailma

Plastic Maailma

Mitä liikkuu miehen mielessä näinä surullisina päivinä syksyllä 2015. Pariisin verilöyly lisää entisestään lohduttomuutta ja ihmisten hätää. Viattomien ihmisten terrorisointi ja järjetön tappaminen näyttää vain lisääntyneen viime vuosina. Ja loppua ei tuolle kostonkierteelle näytä tulevan. Länsimaiden johtajat vannovat pyhää vihaa ja kostoa samalla tavalla kuin pahimmat terroristit sosiaalisessa mediassa. Kielenkäyttö on jyrkentynyt molemmin puolin.

CNN:n uutiskanavalla todettiin yksiselitteisesti, että ISIS:n syntyyn ovat syypäänä George W Bush ja Barack Obama. Edellinen aloitti laajamittaisen sodan ja jälkimmäinen keksi demokraattisen vaihtoehdon, jota muokattiin sopivasti arabimaiden uusilla nukkehallituksilla. Deva kukku de, niin kuin Suomessakin todettiin jo kauan sitten. Molemmat miehet sekaantuivat ulkopuolisten maiden asioihin, joihin heillä ei ollut mitään oikeutusta.

Tarja Halonen tuomitsi aikoinaan Bushin toimet Irakin sodassa YK:ssa ja sai siitä tietenkin nuhteet suomalaisessa mediassa. Miten joku yleensä uskaltaa moittia suuren ja mahtavan maan päämiestä. Halonen kehtasi ja niin kehtaa blogistikin. Pidän nuorempaa Bushia yhtenä maailmanhistorian pahimpana sotarikollisena, jonka oikea paikka olisi istua syytettynä Haagin sotatuomioistuimessa. Suomalainen media sai sen sijaan hekumoida Irakin sodalla, jota pystyi seuraamaan lähes reaaliajassa.

Kuvitellaanpa tilannetta, jossa puikoissa olisikin ollut toisen maan valtionjohtaja vaikkapa Venäjältä. Suomalaisen iltapäivälehdistön trollitoimittajat olisivat sankoin joukoin tuominneet sodan ja levittäneet hysteriaa. Venäjä olisi tylytetty alimpaan helvettiin ja sitä rataa. Nyt on asiat toisin ja voimme kaikki yhdessä kauhistella ISIS:n säälimätöntä tappamista.

USA on käytännössä pitänyt pilkkanaan arabimaita jo vuosikausia. Ja uskottavia verukkeita sotilaalliseen puuttumiseen löydetään ja keksitään aina lisää nk. länsimaiden vapaan sivistyksen nimissä. Esimerkiksi Palestiinan jäätynyt konflikti on kestänyt jo vuosikymmeniä. Ja kun valta Washingtonissa vaihtuu niin eiköhän sieltä aina ensimmäisenä lennetä Israeliin tekemään ja solmimaan rauhaa. Ja neuvottelujen tuloksethan ovat olleet vallan mainiot. Sortovalta jatkuu niin kuin aina ennenkin ja viha  kasvaa.

------

Eurooppa on paperia vaikka Paroni Paakkunainen saattaakin muuta väittää. Paperi syttyy tuleen paljon helpommin kuin muovi. Plastiikkisesta maailmasta levyn tehnyt taitelija muokkaa musiikkiaan mielensä kulkujen mukaan. Ja tunnelmaa kohottaen: boleron, bluesin ja jazzin tahdissa. Aivan samalla tavalla kuin miltä se maailma näyttää. Ei yksinapaiselta eikä olkaansa kohauttavalta. Kyynisesti tässäkin yhteydessä voidaan todeta, että sitä saa, mitä tilaa.

Paronin esiintymiset eivät ole koskaan keränneet joukkoja ja massoja. Eurooppa sen sijaan imee väkeä sisäänsä kuin tehokas pölynimuri. Euroopan unionista piti tulla rauhan tyyssija ja onnela, jonka asukkaat saavat elää turvassa. Nyt näyttää siltä, että tuosta samaisesta paperiunionista onkin tulossa kovin rauhaton ja ristiriitainen. Kansallisvaltioiden aika ei ole ohi vaikka syvään tajuntaamme juurrutettu ismi muuta väittääkin.

Odotan jännityksellä, milloin Suomen hävittäjät käyvät yhdessä tuumin Naton kanssa irvokkaan, pahan ja ruman ISIS:n kimppuun. Onko Atlantin takaa tullut jo kutsu pyhään ja säälimättömään uskonsotaan. Saataisiin vähän lisää säpinää Helsingin niin hiljaisille kaduille.

Vaihtakaa jo levyä

Kukkopoika

Ei ole kaikki todellakaan sitä, miltä se näyttää. Tämän huomasin konkreettisesti muutama päivä sitten, kun aloin kuunnella kirpparilta ostamaani levyä. Levyn kannessa ja etiketissä luki Lumipallo ja yhtyeen väitettiin olevan Mustin Lasien. Kun kuuntelin älppärin ensimmäistä raitaa, olin pudota tuoliltani. Josko olin täysin sekaisin tai sitten Jukka oli tietämättäni vaihtanut tyylilajia. Genre oli nimittäin sitä rajumman puoleista heviä ja vielä englannin kielellä. Koko levyn A-puolen kuuntelin hämmentyneenä jonkun minulle täysin tuntemattoman bändin tykitystä.

Oliko minua kusetettu vai mitä perkelettä. Levy kuitenkin näytti ihan normaalilta ja soikin vielä mallikkaasti. Jännityksellä käänsin levyn toisen puolen ja sieltä löytyikin tuttu mies. Karjalainen oli taas puikoissa ja tutut biisit soivat lautasella. Täytyy myöntää, että kontrasti oli melkoinen.

Ja tutkiva blogisti ryhtyi tietenkin selvittämään levyn historiaa. Pienen salapoliisityön jälkeen sainkin selville, että ykköspuolella esiintyi Loud Crowd -niminen bändi ja heidän ainokaisen LP-levynsä A-puoli. Kakkosella soi sen sijaan Karjalainen normaalisti niin kuin pitikin. Jotain merkillistä oli siis tapahtunut. Oliko prässimies ollut taas pelti kiinni vai jotain muuta siihen viittaavaa.

Laitoin vielä varmuuden vuoksi meiliä Tampereelle ja - vaikka Poko Records onkin jo kuopattu - selvisi, että prässäyspeltien vaihdossa oli tietenkin mokailtu. Epe ei tätä tapausta muistanut, vuosi oli siis 1988, mutta Sielun Veljien yhdellä levyllä oli kuulemma sattunut vastaavaa. Veljien toisella puolella kuulemma oli soinut jotain sotilasmarsseja ja levystä tulikin heille muutamia kymmeniä asiakaspalautuksia.

Ymmärrän toki hyvin, että jotkut tuon levyn ostaneet eivät välttämättä pitäneet sotilasmarsseista. Minä en kuitenkaan aio palauttaa levyäni, sillä sitä kuunnellessa tulee niin elävästi mieleen nykyinen hallitus. Prässiviasta tulikin oikein mieltä kiehauttava ässävika. Ässät suhisee ja sihisee vaan korvissa, kun sosiaali- ja terveystoimen uudistuksia väännetään. Soinikin on taas niin kukkona tunkiolla ja rinta rottingilla.

Hevillä mennään ensimmäinen erä ja sitten toisessa erässä onkin taas niin auvoinen tunnelma. On tietenkin selvää, että yksityistä pääomaa kiinnostaa kovasti tuo terveyspuoli. Ihmisten terveydellä on helppo tehdä fyrkkaa ja näillä säännöillä kotiuttaa rahat vaikkapa veroparatiiseihin. Näistähän meillä löytyy jo muutamia esimerkkejä. Sosiaalipuolen asiakkaat taas hoidetaan tietenkin julkisella puolella. Ja tietenkin myös yksityisellä, kunhan valtio ensin kustantaa tarvittavan pääsylipun oven aukaisua varten.

Mielenkiintoista on myös kolmannen sektorin roolin korostaminen näissä kysymyksissä. Onko tarkoituksena pelkän vapaaehtoistoiminnan pohjalta hoitaa ne kaikkein heikoimmassa asemassa olevat, jotka eivät kelpaa enää julkisen hoidonkaan piiriin. Punaisen Ristin terveyspisteilläkö hoivataan köyhälistöä ja kurjalistoa, kun ei muuta enää keksitä. Sysätäänkö vastuuta tahoille, jotka jo muutenkin painivat ylikuormittuneena ihmisten sosiaalisten ja terveydellisten ongelmien parissa.

Aivan keskeiset kysymykset siitä, kuka saa hoidon ja millä hinnalla, ketä hoidetaan ja millä ehdoilla näyttävät jääneen taka-alalle. Ässien keskinäinen nokittelu ja uhittelu saa jo niin härskimäisiä piirteitä, että hyvällä syyllä voidaan puhua farssista. Olisiko syytä jo vaihtaa levyä. Vaarinajattelijan ei tarvitse sitä enää tehdä. Riittää vallan mainiosti, kun kääntää sen toisen puolen.

Kulisseissa väännetään kättä keskeisistä hyvinvointiyhteiskunnan pelisäännöistä ja normeista. Moraalin kanssa näyttää olevan vähän niin ja näin. Se, mikä oli ennen itsestään selvää, näyttää jatkossa olevan vähintäänkin epäselvää. Todennäköistä kuitenkin lienee, että syrjäseuduilla vielä asuvien pahoinvointia ei näillä toimenpiteillä paranneta.

Ps. Ja lopuksi kannattaa vielä mainita, että hyviä ostotarjouksia otetaan tietenkin aina vastaan. Olisiko levyni Suomen ainoa hyvässä kunnossa oleva keräilyharvinaisuus.

Paremman puutteessa

Ihannemittainen

 

Kaksi kuvaa kertoo enemmän kuin kaksituhatta sanaa, mikäli sanontoihin on uskomista. On siis parempi lisätä myös toinen samaisesta äänilevystä tehty kansikuva. Samasta asiasta kun voidaan kertoa ja laulaa niin monella eri tavalla ja on hyvä tietää kunkin sanoman viestin moninaiset taustat ja puolet. Ensimmäisessä kuvassahan komeilee Leonardo Da Vincin hahmotelma ns. Vitruviuksen ihannemiehestä 1400-luvun loppupuolelta.

Ylläoleva kuva on Canned Heatin pitkäsoitolta, joka ilmestyi vuonna 1978. Da Vincin kuva oli kuitenkin liikaa amerikkalaisille. Siispä levyn "Human Condition" kansikuvaa stailattiin  paremmin sopivaksi ahdasmielisen ja alastomuutta häpeävän yhteiskunnan normeihin. Italialaisen monitoimimiehen kuvahahmotelman sensurointi on vain yksi malliesimerkki hallitsijan moraalista ja käsityskyvystä oikeasta maailmankuvasta.

Sopivan muodokas

Mitä sitten tarkoittaa tuo "ihmisen inhimillisen tilan" kontrollointi. Väitetään, että nykyajan massojen yhteiskunnissa vallitsee tila, jossa ylipäätään ei ole edes mahdollista hallita kaikkea inhimillistä toimintaa. Yhteiskunnan jäseneltä odotetaan pikemminkin käyttäytymistä ja sääntöjen noudattamista. Kansalaisaktivismikin nähdään usein yhteiskuntaa tuhoavana voimana. Sisältäähän aktivistien toiminta usein ennalta arvaamatonta ja poikkeavaa käyttäytymistä.

Nykyisen individualismin valtakaudella korostetaan mielellään yksilön vapautta toimia ja ajatella. Tosiasiassa niiden taustalla muhii se perinteinen ja opittu käyttäytyminen, joiden oletetaan kuuluvan luonnonmukaiseen ihmisen tilaan. Oman paremmuuden ja oikeassa olemisen osoittaminen nähdään tavoiteltavana ja inhimillisenä tilana. Ehdottomuus on hyväksyttävämpää totuutta kuin ehdollisten vaihtoehtojen paljastama totuus.

Mikään ei pelota valtaa pitävää enemmän kuin se, että hän menettää kykynsä kontrolloida ja hallita. Luottamuksen menettäminen instituutioihin ja vallalla oleviin totuuksiin on usein se pahin painajainen, johon päättäjä voi tuskaisena herätä. Helpompaa on hallita silloin, kun toiminnasta on tullut ennalta ennustettavaa ja normaalia käyttäytymistä.  

Horoscope

Ja sitten tulee tietenkin vielä Paananen, joka sekoittaa kaiken. Matti Rag teki levynsä jo vuonna 1973. Munaton mies pääsi levyn kanteen jo monta vuotta ennen Canned Heatin julkaisua. Amerikkalaisen blues-rockia soittavan yhtyeen pojat olivat kovia kännäämään nuorempina. Ja kuuleman mukaan viihtyivät hyvin myös Turun yössä ja kosteissa merkeissä. Lieko jotain tarttunut käteen ja jäänyt mieleen.

Ihmisen mielen- ja olotilan pohtiminen on sen verran mutkikasta. Evoluutioteorian ja filosofisen pohdintojen väliin on hyvä nauttia oivallisesta humalatilasta. Älkää kuitenkin maistako canned heatia, joka tiettävästi on amerikkalaisten spurgujen janojuomaa, jota nautitaan paremman puutteessa. Lienee sukua suomalaiselle pakkasnesteelle. Levyllä pojat örisee sen sijaan ihan ymmärrettävässä, hyväksyttävässä ja inhimillisessä mielentilassa.


Paskaa puhumalla paras

Jari Sarasvuo kertoi iltapäivälehdessä, että hän on puhumalla tienannut miljoonia. Suomalainen yritysjohto ja muu sekalainen seurakunta on kuunnellut vuosikausia konsultin visionäärisiä ajatuksia menestymisestä ja johtamisesta. Voi vain huokaista helpotuksesta, kun ajattelee sitä tilannetta, että missä jamassa meidän yritykset olisivatkaan ilman Sarasvuon hohdokasta sparrausta.

Tai sitten Sarasvuon opit eivät ole ehkä tehonneetkaan. Onko mies sittenkin tienannut miljoonansa puhumalla paskaa. Amerikkalaisesta yrityskulttuurista suoraan kopioidut neuvot ovat menneet kovin huonosti perille, kun suomalaisyritysten tilaa seuraa. Puhetta ja valitusta kuitenkin riittää ja jos mikään ei auta niin aina kannattaa syyttää kamalaa verottajaa ja hirvittävää byrokratiaa.

Kirjoittamista ja lukemista ei kannata harrastaa eikä opetella. Sillä tavalla ei menesty kukaan. Jari Tervokin ymmärsi sen jo vuosia sitten ja siirtyi televisioon puhumaan paskaa. Tasavallan päämies kävi kuitenkin vielä virkansa puolesta kirjamessuilla ja kertoi mielikirjansa olevan erään Hessen teoksen. Joitain aikoja sitten se oli vielä eräs Wilden teos mutta väliäkö tuolla sitten on ja taas puhuttiin paskaa.

Vaarinajattelija tosin on sitä mieltä, että lempikirjasta ei mahdollisesti päästy Mäntyniemessä yksimielisyyteen ja jotain piti vain sanoa. Olisi kuitenkin todella hauska tietää, mikä Aku Ankan vuosikirjoista mahtaakaan olla se perheen ikimuistettavin ja puhki luetuin teos.

Timo Soini on puhunut jo pitkään paskaa mutta senhän tietävät nyt jo kaikki. Kymmenet tuhannet äänestäjät ymmärsivät sen tosin liian myöhään ja nyt on edessä pakkomuutto toiseen leiriin. Tuhannet persupakolaiset etsivät parempaa kotia ja sijaa. Hyvää asiassa toki on se, että he ainakin ovat tervetulleita melkein mihin tahansa puolueeseen. Hyviä äänestäjiä tarvitaan aina.

Ja jos jokapäiväinen paskapuhuminen alkaa kyllästyttää on aika virittää levysoitin. Pekka Pohjolan ääniteos "Pihkasilmä Kaarnakorva" on levy, jossa ei jauheta paskaa. Levy on instrumentaalinen ja kuulijaa saattaa järkyttää korkeintaan Pohjolan vahvat bassokuviot. Olisin valinnut toisen Pohjolan levyistä, mutta kun siinä joku ulkomaalainen nainen ääntelee joitain käsittämättömyyksiä niin tyydytään nyt sitten tänään tähän. Ja ei oo tämäkään huono, ei oo.

Aina maistuu

Keitetty kukkakaali oli oikeastaan ainoa ruoka, jota inhosin nuorempana. Nyt olen oppinut pitämään jo siitäkin. Tänään etoo korkeintaan suomalaiset jauhomakkarat, joissa lihapitoisuus on vähän "Sitä Sun Tätä". Edellä mainittu  ruokalaji oli muuten aikoinaan kovin suosittua eräässä legendaarisessa turkulaisessa opiskelijaravintolassa, jossa sitä ahmittiin - mikäli ehdittiin - olutkolpakkojen iloisessa kilinässä.

Asuessani Helsingissä kävin usein vietnamilaisessa ravintolassa, jonka omistajaan olin tutustunut. Tuikku oli niitä ns. venepakolaisia, jotka pakenivat Vietnamin sodan kauhuja. Annokset olivat runsaat ja ruhtinaalliset ja opinkin pitämään monista vietnamilaisen keittiön erikoisuuksista. Sääli, että tuokin ravintola on jo hävinnyt Helsingin katukuvasta.

Eilen söin maistuvaa lihasoppaa asunnottomien yössä. Grillimakkaraa, kahvia ja pullaakin oli tarjolla kaikille tapahtumaan osallistujille. YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista päivää vietetään lokakuun 17. päivä, jos joku ei nyt sattumalta sitä tiedä. Asunnottomien yön logon musta tuli symboloi asunnottomien yöllistä arkea. Tulet sytytetään tasan klo 19.

Suomalainen velli ei sen sijaan tunnu kelpaavan joillekin turvapaikkahakijoille. Hätä ei liene sitä pahinta laatua, kun ruuastakin pitää valittaa.  Lapsena kehotettiin muistamaan biafralaisia nälkää näkeviä, kun ruoka ei tahtonut maistua ja lautanen piti tyhjentää. Olenkin vahvasti sitä mieltä, että ruuasta marmattaminen on lähinnä lapsellista tai korkeintaan kultivoituneelle ruokafriikille myönnetty harvinainen erityisoikeus.

Maahan pyrkiville annankin sen neuvon, että kannattaa tutustua paremmin suomalaisen keittiön salaisuuksiin ja sen tuotoksiin. Sieltä löytyy uskomattomia makukokemuksia ja herkkuja, kun asiaan tarkemmin perehtyy. Ja sitä paitsi Suomessa on pakko syödä tai muuten tulee vilu ja horkka. Suomalainen kotiruoka on yksinkertaista, terveellistä ja pelkistettyä, joka valmistetaan pääosin puhtaista raaka-aineista.

Pelkistettyyn suomalaiseen todellisuuteen voi tutustua myös kuuntelemalla Kari Peitsamon aikaansaannoksia.  Muusikko on tehnyt pitkän ja vivahteikkaan uran musiikin saralla. Peitsamo on palavasilmäinen arkipäivän havainnoija ja yhteiskuntakriittinen sananikkari.

"Levylaulaja" on Kari Peitsamon vuonna 1980 julkaistu äänilevy. Silloinkaan joillakin ei mennyt kovinkaan fantsusti, kun Peitsamon mukaan  "äiti kuoli, isä auton vei ja mimmit pihtaa". Voiko sitä enää paremmin tiivistää elämänmenon julmuutta.

Muusikko on sittemmin levyttänyt laulelmiaan oikein urakalla ja taitaa olla peräti Suomen ennätysmiehiä julkaistujen levytysten määrällä mitattuna. Nykyään artisti kulkee päättömänä eikä usko edes Jeesukseen. Mihin mahtaakaan mies urallaan vielä ehtiä? Pysytään toki kuulolla.

Kyllä keulii

Mopon ja varsinkin viritetyn kanssa pitää olla varovainen. Usein se voi keulia jo pienestäkin kaasun käytöstä ja saattaa pahimmassa tapauksessa karata kokonaan käsistä. Nykyisellä hallituksella mopo ainakin pörisee kovasti  ja välillä nokkakin nousee pystyyn. Päätöksiä pitäisi tehdä ja kovalla kiireellä.

Osakkeiden kanssa kauppaa käyvät suomalaiset tai paremminkin niiden omistajat pitäisi äkkiä saada piiloon hallintarekisteriin. Suomalaiset ovat niin kateellista kansaa jottei paremmasta väliä. Ja saataisiinhan ainakin aikaan sellainen mukava ja oikeudenmukainen verosuunnittelu. Maksetaan verot, jos silta tuntuu ja aika harvoinhan siltä tuntuu nykymaailmassa.

Tosin tästäkään kuulemma ei ollut sovittu hallituspuolueiden kesken, mutta menköön nyt samaan piikkiin. Tosin joku persuedustaja lupasi heti aamuyöstä tutustua asiaan ja tehdä oman ehdotuksen arvopaperikaupan säännöistä ja pykälistä. On hienoa, että asiaan perehdytetään kaikella huolella ja sillä vakavuudelle, jota se vaatii. Yö on muutenkin hyvää aikaa uusille ja innovatiivisille ajatuksille.

Soinin uusi ja kiiltävä satapiikkinen kyllä kuopii jo pahemmin. Kypärä päässä tuntuu nuo kavereiden uhittelutkin vain miestä naurattavan. Kevarin kyyti onkin kovaa ja vauhdin hurma sellaista, että se sokaisee jo tanakammankin  puoluepampun pään. Ihan selvästi Soinissa näyttää olevan kunnon "riktaattorin" ainesta. Omat puoluepukarit saavat kyytiä ja siinä ei kysellä eikä perään huudella. Jotenkin tulee niin tuo vanhan Veikon uho ja tuho eittämättä mieleen, kun herraa seurailee. Tosin ylimielisyyteen ei isäVennamo kuitenkaan aikoinaan sortunut.

Mutta mitä se hallitus oikein tsuhnailee. Kovat on puheet ja kova on hätä ja mitään ei tapahdu. Herran nimeen vannotaan yhdessä kuorossa ja poljetaan kimpassa jalkaa, ja päätöksiä ei vain tunnu syntyvän. Moni elinkelpoinen yritys olisi jo suurissa ongelmissa noin hitaan päätöksenteon takia. Taitaa olla käsijarru jäänyt päälle vai mistä se nyt kiikastaa. Vain onko kepukin jo hajallaan kuin hätääntynyt varpusparvi.

Vanhat ja harmaat eminenssit hääräävät taustalla ja tulosta ei vain näytä syntyvän. Olisiko niin, ettei sitä yksimielisyyttä puolueen sisällä nyt sitten olekaan vaikka julkisuuteen muuta kerrotaan. Pekkarinenkin näyttää niin mutrulta vaikka muuta yrittää ja väittää.

"Mikäs täällä? Mitä minä näen? Nyt, nyt te olette vallan erehtyneet. Aijaaa .... poojaat, poojaat. Ei sotaa näin käydä. Eheei. Eheei, ei tämmöisestä sodasta tule niin mitään. Mennäänpäs mokoman suon yli, että heilahtaa", upseeri Kaarnaa suurinpiirtein lainaten. Lopputulos oli tietenkin vähän kehnonpuoleinen mutta ainahan pitää yrittää ja lopettaa se helvetin jahkaaminen.

Ja jos aika käy pitkäksi hallituksen viisaita toimia ja päätöksiä odotellessa, niin ainahan voi laittaa levylautasella menevää ja rämisevää fuusiojatsia. Kazumi vinguttaa kitaraansa niin taidokkaasti, ettei siinä ehdi edes mopoilemaan. On se hurja, on se hurja, sanoo vanha lapparifani.

Viimeistä viedään

Hyvin muistuu mieleen vanhat ajat, kun hallituksen nykyisiä toimia tarkkailee. "Kättä päälle ja käsirahaa", lauloi Hortto Kaalo jo 1970-luvulla. Positiivista toki on, että pahimpia leikkauksia parsitaan, jolloin hoito- ja hoiva-alan duunarit näyttävät säilyttävät  epäsäännöllisten työaikojen korvaukset. Silti hallituksen kaavailemien leikkausten jälki on edelleen ruma.

Leikkauksia on perusteltu muun muassa viennin elvyttämisellä. Tosiasia kuitenkin on, että näillä toimenpiteillä Suomeen ei luoda yhtään uutta työpaikkaa. Leikkausten yksinomainen tavoite on saada valtion budjetti tasapainoon . Ja se, onko valtion budjetti tasapainossa vai ei, ei ole syy vaan seuraus huonosta taloudenpidosta. Tulot eli tässä tapauksessa verotulot eivät ole riittäneet ja valtio on velkaantunut.

Verotuloihin on tehty mittavia ja tietoisia alennuksia viime vuosina. Yksistään yritysten kelamaksujen poistot ja yhteisöveron alennus ovat tehneet lähes kahden miljardin loven verotuloihin. Tuota alijäämäistä aukkoa siis parhaillaan paikataan. Työllisyyden nimissä tehdyt rajut veroalennukset osoittautuivat ns. paskapuheeksi ja suoraksi tulonsiirroksi pääomapiireille. Työttömyys on kasvanut ja pahenee entisestään.

Hallituksen talouspoliittinen viisaus on kovin valikoivaa ja yksipuolista laatua. Sipilän puhe kansalle paljasti pääministerin vajavaisen tietämyksen jopa sisäisestä devalvaatiosta, joita sitten jälkeenpäin oiottiin ja seliteltiin. Valtiovarainministeri Stubb taas nosti inflaatiopeikon esiin viime viikkoisessa budjetin lähetekeskustelussa. Vaarinajattelijaa suorastaan välillä hävettää, kun kuuntelee valtakunnan ylimmän poliittisen johdon ajatuskulkua taloudesta.

Suomen kilpailukyvystä huolehtiminen on poliittista mantraa ja ryhmälaulantaa laidasta laitaan. Valtamedia kirkui otsikoissaan kuinka Suomen kilpailukyky oli taas pudonnut OECD:n tilastoissa. Sanomatta jäi, että olemme edelleen Pohjolan ykkönen. Suomen ongelma ei ole kilpailukyvyn puute vaan julkisen talouden mittava alijäämä, kun verotulot ovat supistuneet.

Suomea johdetaan kuin viimeistä päivää. Tarjontapuolen ekonomistit ovat vallassa ja kuvittelevat halvan työvoiman olevan ratkaisu maamme ongelmiin. Joku voisi puhua jopa kiinalaisesta lähestymistavasta ja kilpailukyvystä. Tosiasiassa kärsimme suhdannepoliittisesta kriisistä ja vientikysynnän puutteesta. Pieni ja avoin talous elpyy ja tulee perässä vasta kun muu maailma saa asiansa kuntoon. Pieniä orastavia merkkejä siitä on jo nähtävillä.

Wish You Were Here on Pink Floydin kymmenes pitkäsoitto, joka ilmestyi jo 1975. Ennen vaan tehtiin näemmä paremmin., kun kuuntelee tätäkin viimeistä hifistin hankintaa. Albumia voidaan luonnehtia myös kunnianosoitukseksi bändin alkuperäiselle perustajajäsenelle Roger Barrettille. "Syd" kärsi mielenterveydellisistä ongelmista ja oli joutunut  eroamaan yhtyeestä jo sen alkuvaiheissa.

"Shine On You Crazy Diamond" on ylistyslaulu nuoruudelle ja hulluudelle. Kyseinen kappale on levyn kantavana ideana molemmin puolin plättyä. David Gilmourin ja Roger Watersin muodostaman johtokaksikon voimin bändistä tuli yhtye, joka sai kulttimaisen aseman musiikkipiireissä. Pink Floydin klassikkolevy saa vieläkin vannoutuneen kyynikon rintakarvat väräjämään. On se vaan niin mieltä sykähdyttävää.

Suomen omat pakolaiset

Suomesta on historian saatossa useinkin paettu ja haettu turvaa muualta, jos olot meillä ovat olleet väkivaltaiset ja rauhattomat. Harva lienee koskaan kuullutkaan ns. ruptuurisodasta, jolloin Suomi hajosi ja hajotettiin. Sotaa käytiin vuosina 1656-1658. Ruotsin armeija vainosi karjalaisia ortodekseja ja luterilainen sotaväki karkotti maasta arvioiden mukaan jopa 30 000 pakolaista. Kyseistä sotaa voidaankin hyvällä syyllä nimittää myös uskonsodaksi.

Tuolloin Ruotsin suurvalta-aikana sodan taustalla oli myös kruunun harjoittama väkivaltainen pakkorekrytointi, kun Ruotsi tarvitsi nuoria miehiä sotaväkeen. Ruotusotilaaksi joutuminen merkitsi käytännössä kuolemista Ruotsi -nimisen suurvallan monilla taistelukentillä. Ja ellei kuolemaa tullut rintamalla taisteluissa niin monet sairaudet johtivat käytännössä samaan lopputulokseen.

Suomen itäisessä kolkassa asuneet ortodoksit pakenivat Ruotsin armeijaa ja luterilaisten vainoa Venäjälle. Stolbovan rauhansopimuksessa Käkisalmen lääni ja Inkeri olivat päätyneet Ruotsille ja ne käytännössä tyhjentyivät talonpojista, kun potentiaalinen nostoväki perheineen pakeni rajan taakse. Tuosta pakolaisten joukosta syntyi myöhemmin vieläkin Tverin alueella asuva karjalaisväestö. Putininkin esi-isät ovat siis pakolaisia, mikäli hänen karjalaisuuteen on uskomista.

Kantaväestön jättämän tyhjiön täyttivät myöhemmin savolaiset ja kainuulaiset luterilaiset talonpojat. Ortodoksiväestö oli "lopullisesti" karkotettu kotimaastaan. Sota oli myös armottoman raakaa, sillä ruotsalaisjoukot tuhosivat käytännössä Laatokan alueella asuvan väestön. Kaikki kiinnisaadut tapettiin ikään ja sukupuoleen katsomatta. Koko Ruotsista paenneiden "laittoman" maastamuuton arvioidaan kohonneen jopa 100 000 henkeen. Osa pakeni aina Baltiaan ja Liivinmaalle.

Vaikka tuosta sodasta on satoja vuosia, niin huomattavan paljon yhteistä löytyy tähän päivään. Järjetön tappaminen minkä minkäkin -ismin nimissä on totisinta totta ja nykypäivää. Ja uskonnolla on edelleenkin aivan keskeinen rooli vääräuskoisten vainoamisessa. Samoin kuin suhteuttaa ruptuurisodan aikaisia väestölukuja, sillä Suomessa asui noina vuosina runsaat 300 000 asukasta. Suomi koki melkoisen kansainvaelluksen ja suunta oli tällä kertaa poispäin.

Aina on paettu ja aina on haettu turvaa. Viimeisin suurin yksittäinen pakoaalto koettiin kesällä 1944, kun pääosin ruotsinkielisen Pohjanmaan pojat päättivät olla palaamatta rintamalle. Visusti julkisuudessa vaiettu sotilaskarkuruus kiinnosti peräti 800 miestä, jotka pakenivat Suomen armeijaa Ruotsiin. Rikokseen syyllistyneet tuomittiin tietenkin myöhemmin sotilaskarkuruudesta. Liittoutuneiden valvontakomissio päätti kuitenkin suuressa viisaudessaan, että karkurit tukivat heidän sotaponnisteluja ja pojat selvisivät pälkähästä.

Mutta miten sohlataan ja mihin jengi matkustaa nykyisin Hitlerin rakennuttamilla baanoilla. Sitä seuratessa kannattaa kuunnella Kraftwerkin levyä, nimeltään Autobahn. Vinyyli julkaistiin jo vuonna 1974 ja bändikin on vielä elossa. Kokoonpano on tietenkin ehtinyt vaihtumaan moneen kertaan ja Ralf ja Floriankin ovat päätyneet eri teille. Silti konserttilippuja varatessani huomasin, että nehän ovat järjestään loppuunmyytyjä. Säästellen esiintyvä yhtye myy kuin kuuluisa häkäpönttö ja heidän klassikkolevynsä kuuluu ehdottomasti niihin kolmeen suureen musiikkituotteeseen, jotka on pakko hankkia.

Matkalla banaanitasavaltaan

Suomesta on tulossa kovaa vauhtia banaanitasavalta, jossa pieni eliitti pitää valtaa ja hallitsee. Työsopimukset on tehty rikottavaksi ja huutolais- ja pestuumarkkinat ovat jo ovella niin kuin jo kolme vuotta sitten blogissani povasin. Maahan lappaa uutta porukkaa ovista ja ikkunoista ja eliitti huutaa duunareille kuinka te kehtaatte ja kyllähän ne kehtaavat. Maa siis seisoo perjantaina.

Ranskan äärioikeiston puhenainen Marine Le Pen irvaili jo Saksalle, että hienoa kun saatte ja otatte vastaan niin paljon ilmaista orjatyövoimaa turvapaikanhakijoihin viitaten. Suomi lupasi ottaa ensimmäisessä vaiheessa 2400, joista pääomapiirien intressissä on saada lisää uutta halpatyövoimaa. Eliitin puheet turvapaikanhakijoiden hädästä ovat lähinnä hurskastelua ja farisealaista viisastelua. Pääoman juoksupojilla on aivan oma agendansa.

O. Henryn mukaan banaanitasavallalle on tyypillistä suuri ero rikkaiden ja köyhien välillä, poliittinen epävakaus, yksipuolisen haavoittuva vientiteollisuus ja ulkopuolisten valtioiden ja yritysten sekaantuminen maan talouteen ja politiikkaan. Suomi täyttää jo hyvinkin kyseiset kriteerit. Aikoinaan puulle, paperille ja metallille rakennettu vientiteollisuus on toreissaan. Myöhemmin Nokian varaan pohjautunut IT-klusteri haukkoo happea ja pelailee aikansa kuluksi. Suomen politiikasta ja taloudesta päätetään Brysselissä. Ja samalla maahamme on syntymässä ennennäkemättömän suuri kurjalisto, joka viruu toimettomana ja turhautuneena.

Oikeastaan täytyy kummastella, että vieläkin mennään niin rauhallisissa merkeissä. Luulisi, että kansan syvät rivit rakoilisivat jo pahemminkin. Odotellaan siis vain rauhassa ja toivotaan, että ne tosiasialliset syytkin Suomen katastrofiin alkavat hiljalleen löytyä. Väärinkäsitysten välttämiseksi blogisti toteaa ykskantaan, että en todellakaan syytä asioiden tolasta duunareita enkä myöskään turvapaikanhakijoita. Suomi oikenee aivan toisilla metodeilla kuin leikkaamalla.

Mutta vielä on aikaa ja banaanitkin ovat edelleen halpoja näinä euroaikoina. Ja sitä suuremmalla syyllä on aikaa kuunnella maailman kuuluisinta banaanilevyä. The Velvet Undergroundin, Lou Reedin ja Nicon tahdittama levy kuuluu niihin kolmeen äänilevyyn, joka pitää löytyä jokaisen itseään kunnioittavan hifistin hyllystä. Levy ilmestyi jo vuonna 1966 ja siitä on otettu jo kymmeniä uusintapainoksia eri formaateilla vuosien saatossa.

Nicon maanisen lakoninen ääni ja Reedin monotonisen intensiivisesti särisevä kitara ja karhea laulu ovat parhaimmillaan vinyylilevyllä. Muut formaatit kannattaa melkein unohtaa. Kuvalevy tuo vielä omat särönsä ja huminansa, joka tekee levystä "täydellisen". Omassa älppärissä löytyy vielä plussana Chelsea Girls -raita, joka on ehkä tunnetuin Nicon hiteistä. Mitkä ovat ne kaksi muuta pakko hankkia -levyä, se selviää seuraavissa blogikirjoituksissa. Sitä ennen kannattaa toki popsia terveellistä ja halpaa banaania.

Iso veli valvoo

Kotkan lailla ja haukan katseen alla NSA seuraa liikkeitäsi, tulkitsee ajatuksiasi, lukee sähköpostiasi ja kuuntelee puheluitasi. Lupaa ei siihen tarvita, kun se tehdään ns. USA:n kansallisen edun nimissä. Kansainvälistä tietoliikennettä ja tiedonkulkua valvoo joukko vainoharhaisia NSA -virkamiehiä ja kaikki keinot ovat sallittuja.

Edward Snowden teki paljastuksia, jotka järkyttivät koko maailmaa. Näyttää siltä, että monet tärkeät vaikuttajat ovat tikun silmässä. Eurooppalaisia valtionjohtajia, komissiota ja parlamenttia vakoillaan. Valtioita ja yrityksiä vakoillaan ja yksityiset kansalaiset maasta riippumatta ovat päätyneet NSA:n seurantalistalla, jossa epäilyttäviä nimiä taitaa olla peräti 1,2 miljoonaa.

Apple, Google ja Microsoft ovat amerikkalaisia yrityksiä, joiden laitteiden ja käyttöjärjestelmien markkinaosuus on huomattava internetin valtakaudella. Internetistä on tehty väline, jota ilman ei nykyaikana selviä. Kuluttajatottumuksia ja -tapoja muokataan ja kontrolloidaan tarpeen mukaan. Median ja yleensäkin länsimaiden tiedotusvälineiden jakamaan informaatioon on vähintäänkin syytä suhtautua epäillen. Trollitoimittajat levittävät maksettuja "tiedotteitaan" puolueettoman sananvapauden nimissä. 

Obama taisi jopa pyytää jossain vaiheessa anteeksi eurooppalaisilta USA:n häikäilemättömäksi paisunutta vakoilua. Tuskin mikään on muuttunut. Vakoilutoiminta ja suoranainen valehtelu jatkuu entisellään. Terrorismin kitkemisen nimissä  mitään keinoja ei kaihdeta. NSA:n mukaan kaikki mahdottomatkin tapaukset ovat ilmeisesti mahdollisia terroristeja. FBI värvää ja rahoittaa terroristeja CIA:n tuella. On saatava kunnon sotku aikaan.

Ehkä huolestuttavinta koko asiassa on, että meilläkin asiasta mieluimmin vaietaan. Todetaan lakonisesti, että niinhän ne kaikki tekevät. Toisin- ja väärinajattelijoita ei suvaita. On helpompi mennä massan mukana ja hokea opittua mantraa. Syiden ja seurausten pohdinta on niin pirun työlästä.

Olisiko aika siirtyä kynään ja paperiin takaisin Jari Litmasen tapaan. En halua kuulua siihen muodottomaan massaan, jota manipuloidaan ja kontrolloidaan täysin tietoisesti. En halua itsestäni robottia, joka muodostaa mielipiteensä puolueellisen tiedonvälityksen ehdoilla ja ohjeilla. On pakko kaivaa ja etsiä. Kyllä se sieltä löytyy, se jonkinasteinen tietämyksen taso, jonka pohjalta voi ponnistaa. Eihän tässä muuten selviä terveen kirjoilla.

Kuka ovellesi kolkuttaa?

Eilisessä A-studiossa keskusteltiin pakolaisista otsikolla: Päästä pakolainen kotiisi! Ohjelmassa kerrottiin, että Järviluoman perhe oli majoittanut kolme (isä, äiti ja lapsi) turvapaikanhakijaa kotiinsa. Tämänaamuisessa Ykkösaamussa Sipilä ilmoitti majoittavansa pakolaisia kotiinsa Kempeleelle, kun perhe itse asuu pääosin muualla. Pääministeri teki samalla julkisuustempun, joka herättää varmasti huomiota myös ulkomailla.

Eilisessä ohjelmassa haastateltiin myös irakilaista turvapaikanhakijaa. Mies oli elokuussa tullut Suomeen ja ilmeisesti hakemassa turvapaikkaa. Jokin särähti iljettävältä blogistin päässä, kun hän kuuli, että samaisen pakolaisen vaimo ja kaksi lasta jäivät Bagdadiin. Mies lähti pakosalle ja muu perhe jäi heitteille. Itse olisin toiminut toisin, perheeni olisi toimitettu ensin turvaan ja miehenä olisin jäänyt "miehekkäästi" paikalle.

Toimittajana olisin myös kysynyt, että  miksi sinä lähdit ja muut jäivät. Tätä aivan olennaista kysymystä ei tehty ja asia jäi vaivaamaan. Suomen Punaisen Ristin mukaan vastaanottokeskusten asiakkaista 80 prosenttia on miehiä. Ylivoimaisesti suurin osa tulee edelleen Irakista ja Somaliasta. Maahanmuuttoviraston tilastojen mukaan irakilaisia turvapaikanhakijoita oli 1337 ja somalialaisia 945 heinäkuun loppuun mennessä. Syyrialaisia turvapaikanhakijoita oli samaan aikaan vain 119. Elokuun tilastoja ei valitettavasti vielä ole käytössä, mutta voidaan olettaa, että luvut ovat kasvaneet dramaattisesti.

USA:n ja Britannian kokoama väkivaltakoneisto, joka pommitti ja tuhosi Irakin, hajotti
käytännössä maan. Saddam hirtettiin jo vuonna 2006 ja syitähän syrjäyttämiselle löydettiin ja tehtiin ns. länsimaisen sivistyksen nimissä. Ja jos kaikki keksityt syyt eivät aina pitäneetkään paikkansa niin eihän sillä ole nyt niin väliä. Pääasia oli, että muslimit saatiin sotajalalle selvittämään välejään keskenään. Vanha ja oivallinen: USA ja Nato - rauhan perikato -prinsiippi toimii aina käytännössä.

Irakin sota päättyi virallisesti jo vuonna 2003. USA:n sotajoukot poistuivat maasta vuoden 2011 loppuun mennessä. Silti maa on edelleen täydellisessä kaaoksessa. Uusi väkivaltaryhmä ISIS nousi tuhkasta kuin Feeniks-lintu aikoinaan. Syitä ja seurauksia pohtivan kannattaa pitää kokonaiskuva mielessä, kun asioista keskustellaan. Onni onnettomuudessa oli, että Bush ns. tyhmemmän kaavailema sota Iraniin jäi toteutumatta. Suomeen hakevien iranilaisten turvapaikanhakijoiden määrä oli 36 heinäkuun lopussa.

"Mission completed" voidaan jo todeta arabien osalta. Onko Eurooppa seuraavana vuorossa. Nato on tehnyt invaasion Itä-Eurooppaan ja syitähän sillekin löydetään taas yllin kyllin. Suomalaisen iltapäivälehdistön trollitoimittajat suoltavat tekstiä eetteriin otsa hiessä. Nato on toimittanut jo kymmeniä panssarivaunuja Baltiaan idästä nousevan "suuren uhan" takia. Ukrainan sisällissota ja pakolaisten kansainvaellus vain lisäävät epävarmuutta.

On selvää, että amerikkalainen sotateollisuus on suuressa hädässä. Tarvitaan kaluston ostajia. Tuon suuren ja mahtavan maan vakivaltakoneisto on henkitoreissaan ellei tilauksia ala tippumaan. Robottilentokoneillakaan ei aukkoa paljoa paikata. Yksi asia kannattaa kuitenkin pitää mielessä ennen kuin ovensa avaa. Vanha sananlasku pitänee tässäkin tapauksessa paikkansa. Kun pirulle antaa pikkusormen niin se vie huomaamatta vielä koko käden.

Lipposka muuttaa - muuta sinäkin

Luin tänään, että Päivi Lipponen muuttaa ensi keväänä Pietariin kirjailemaan tietokirjoja. Kauan se kestikin sitä änkyrää, tuli ensimmäisenä mieleen. Itsekin olen ollut muuttopuuhissa jo viimeiset 15 vuotta, mutta jumissa ollaan. Jonnekin pitäisi muuttaa, sillä paikallaanolo voi pahimmillaan tylsistyttää täällä Suomessa. Ongelmana on tietenkin se, että mihin helvettiin sitä oikein itsensä raahaisi.

Ainahan sitä voi muuttaa vaikkapa kesämökille. Olo olisi kuin sisiliskolla, eikä tarvitsisi katkaista edes häntäänsä. Meri olisi vieressä ja sauna lämpiäisi joka ehtoo. Voisi paistatella auringossa ja kirjoitella ahkerasti vaikkapa blogia. Naapureiden kanssa olisi mukavaa kinastella på svenska ja soittaa täysillä Jätkän humppaa omassa rauhassa. Voi niitä auvoisia syksyn pimeitä öitä ja talven paukkupakkasia. Pilkilläkin olisi mukava istuskella. Laitetaan vakavasti harkintaan.

Kaukokatseisena miehenä mieli kuitenkin tähyää pitemmälle, ehkä ihan kaukomaille saakka. Tytärkin muuttaa syksyllä Saksaan ja siinähän sitä olisi hyvä peesin paikka. Helpompaa se on aina muuttaa paikkaan, jossa tuntee jonkun jo ennestään. Sopeutuminen, integroituminen ja sosialisaatio yhteisön täyspäiseksi jäseneksi sujuisi mutkattomasti. Saksan kielen oppiminenkin olisi käytännössä, Ein Bier, bitte, paljon helpompaa.

Brasilia on monen nuoren ja miksei myös vanhemmankin miehen kaukainen haavemaa, jossa olisi hauskaa asustella. Voisi opetella tanssimaan sambaa ja juomaan Caipirinhaa. Ja jos mikään ei auta niin ainahan voi tilata Para mim uma cerveja, por favor. Ja jos mikään ei vieläkään suju, niin silloin kannattaa muuttaa Penedoon. Suomalaisen pastori Uusikallion perustamassa siirtokunnassa kuulemma vieläkin tanssitaan välillä humppaa.

Onhan noita maita ja mantuja. Euroopassakin on parhaillaan käynnissä valtava muuttoaalto. Sadat tuhannet turvapaikkaa hakevat ihmiset pyrkivät hakemaan turvaa ja parempia elinolosuhteita. Syyhän se on aina oltava muutolle, on se sen verran mutkikas prosessi. Kuka sitä nyt vapaaehtoisesti muuttaisi kotoaan. Kreikkalaiset ja turkkilaiset ovat helisemässä sotaa pakenevien pakolaisten kanssa.

Suomeenkin on lehtitietojen mukaan tulossa 15 000 turvapaikanhakijaa. Uusia pakolaiskeskuksia avataan, kun niitä joku vuosi sitten kilvan suljettiin. Anna sijaa vieraalle sanotaan vapaasti lainaten pyhässä kirjassa. Tuostahan voisi ottaa opiksi ja muuttaa. Tulijoita löytyy tilalle ja mikäs sen hienompaa. Suomestakin tulisi paljon eläväisempi ja parempi paikka elellä, kun muutamat tuhannet jurottajat ja marmattajat muuttaisivat ulkomaille.

Tosin tuon pakolaisstatuksen hankkiminen voi olla ongelmallista. Ainakin kerran yksi suomalainen aseistakieltäytyjä haki turvapaikka Belgiasta, mutta se taidettiin sillä kertaa evätä. Nyt tilanne on siltäkin osin selkeämpi. Ja syitä muuttoon löytyy yllin kyllin. Sipilän porukka on tarttumassa meitä köyhiä pillistä kiinni ja se ote pitää. Iltapäivälehtien trollitoimittajat lietsovat sotaa päivästä toiseen. Naton hävittäjät pörräävät Suomen kauniilla ja rakkaalla sinitaivaalla jo kuin kotonaan.

Olo meille poloisilla on vähintäänkin turvaton ellei peräti lohduton. Olisiko nyt jo vihdoinkin korkea aika muuttaa. Muutto kannattaa aina tehdä hyvän sään aikana ennen kuin kaikki romahtaa. Nyt juuri on se hetki ottaa kartat esiin ja tutkailla tarkkaan, mihin sitä päänsä kellistää. Eihän sitä koskaan tiedä miten se ruoho siellä toisella puolen vihertää.

Mystinen yhteiskuntasopimus

Julkisuudessa paljon polemiikkia herättänyt ns. yhteiskuntasopimus on jäänyt monelle hämäräksi käsitteeksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Kysymys on yksinkertaisesti palkkaneuvotteluista eli siitä miten pitkälle työtätekevät ovat valmiita tinkaamaan omista ansiotuloistaan. Kokoomuksen nykyinen kansanedustaja Vartiainen puki sen oikein kauniisti sanoiksi eilisessä A-Studiossa: "Kysymys on työn ja pääoman välisen tulonjaon oikaisemista".

Voiko sitä somemmin sanoa edes Somessa. Tulihan se sieltä ja ihan oikean ekonomistin suusta. Pääomapiirien mielestä duunarilla on mennyt ilmeisesti liian hyvin. Nyt on luopumisen aika tai sitten muut syrjäytetyt, työttömät ja ansiottomat saavat tuta kaiken pahan nahoissaan. Kuulostaa reilulta eikö totta. Pääoma on vihoissaan, kun ei tule riittävästi massia. Voitot kotiutetaan jo veroparatiiseissa ja muutenkin väki on ollut lähtötunnelmissa jo pitkään. Osa on jo ehtinytkin turvaan kaukomaille.

On tietysti hyvä, että pääomatuloillaan ja osingoillaan elävistä loisista päästään eroon. Tulijoita tähän maahan kyllä riittää. Samaisessa tv-ohjelmassa palattiin runsaan parinkymmenen vuoden aikaisiin tapahtumiin, jolloin myös väännettiin kuuluisaa yhteiskuntasopimusta. Tuolloin sopimusta ei syntynyt ja ongelma ratkaistiin devalvaatiolla, josta on jo syntynyt lähes kirosana suomalaisessa mediassa.

Oli hyvä, että palattiin. Suomihan oli tuolloin Pohjola Japani, jota ruotsalaisetkin ihailivat. Vahva markka näytti voimansa. Ostettiin mm. ilmaa Saksasta ja ruostuneita paperitehtaita Amerikasta miljardeilla markoilla ja tietysti veronmaksajien piikkiin. Nykyäänhän nuo rahat ohjautuvat paljon paremmin harkittuihin kohteisiin. Samaten silloinen suora pankkituki oli verraten mitätöntä verrattuna nykyiseen massiiviseen rahan kierrätysliikkeisiin. Yhteistä toki on, että maksumiehenä toimivat kuuliaiset veronmaksajat.

Vahva markka koitui lopulta Suomen tuhoksi. Ei auttanut tuolloin Viinasen vedonlyönti ei edes devalvaatio. Aivan samoin kävi vahvan euron kanssa. Suomeen syntyi massatyöttömyys, joka on peruja jo noilta ajoilta. Ei auta Sipilän uhkapelimäinen uho ei edes Stubbin monotoninen liturgia. Voidaan puhua melkein jo historiallisesta totuudesta pääomapiirien talutusnuorassa. Suomi valitsi oman kivikkoisen polkunsa ja eksyi jo monta vuotta sitten.

Kuinka luistaa Lylyllä vasemman jalan suksi näin kesähelteillä. Tökkiikö yhtä pahasti kuin Ihalaisella aikoinaan. Löytyykö sitä Forssan henkeä vai mennäänkö edelleen persujen tiellä. Ja älkää hyvät toimittajat kysykö vaan Soinilta yhtään mitään. Sillä meni kaksarit ihan vituralleen Vermossa.

Tapaus Ahvenanmaa

Iltapäivälehtien mukaan puolustusministeri Niinistö on kovaa vauhtia miehittämässä Ahvenanmaata, kun ei sitä koskaan tiedä milloin Putin päättää pysyvästi asettua saarivaltakuntaan. Ylimääräisiä kulujahan siitä vain syntyy. Ahvenanmaa on kuuleman mukaan strategisesti tärkeä tulevan sodan näkövinkkelistä katsoen. Saari on ns. demilitarisoitu eli käytännössä suomalaisia vihreitä miehiä ei siellä pitäisi näkymän ainakaan rauhan aikana.

Niinistön agendalla lienee myös ns. puolustusmäärärahojen kasvattaminen ja tulevien hävittäjähankintojen pohjustaminen. 10 miljardia euroa ei ole pikkuraha, kun kuulemma valtion budjettikin on viturallaan. Säästää pitää ja siitä tulikin heti mieleen muutama hyvä idea. Ei muuta kuin myyntilaidalle ja heti.

Myydään koko saari pois, kun siitä kerran ongelma on tullut. Ostajiakin lienee tarjolla. Putin varmastikin on kiinnostunut Ahvenanmaasta ja ainahan voidaan ehdottaa vaikkapa vaihtokauppaa. Viipurista Sortavalaan on mukavasti rajamaata ja niistähän suomalaiset ovat aina olleet kiinnostuneita. Samalla Putin saisi iloisen, hyvinvoivan ja eloisan kielivähemmistön elävöittämään muuten harmaan ja synkän naapurimme ulkoista maakuvaa.

Nato on myöskin kiinnostunut Ahvenamaasta ja hintakin voisi olla kohdallaan. Saisihan sotilasliitto kerralla Itämeren pohjukat ja karikot tarkkailun ja kontrollin alle, kun ei sitä koskaan tiedä mitä aluksia siellä pinnan alla ja päällä oikein liikkuu. Muutamalta iltapäivälehden trollitoimittajalta tosin loppuisi journalistiset työt, mutta se ei nyt paljon paina isossa kuvassa.

Ja jos Naton kanssakaan kauppoja ei synny, niin ainahan Amerikasta löytyy muutama liikemies, joita Ahvenanmaan poikkeuksellisen kaunis luonto ja maantieteellinen sijainti kiinnostaa. Heti tulee mieleen Warren Buffett, joka jo ehtikin ostaa saaren Kreikasta. Ja tietenkin Donald Trump, joka tunnettuna kiinteistömogulina varmasti tarjoaisi oivan hinnan. Onhan Trump jo sijoittanut Levillekin, joten kiinnostusta takuulla löytyy.

Suomi olisi todellinen voittaja kaikissa tapauksissa. Saisimme vähän vipinää Maarianhaminan ummehtuneeseen kaupunkikuvaan. Saaduilla rahoilla Suomi voisi heti antaa muutaman miljardin anteeksi kreikkalaisille ja lisääkin tarvittaessa. Englantia tai venäjää, riippuen vähän ostajasta voisi sujuvasti opiskella Ahvenanmaan merellisissä maisemissa vain pienen laivamatkan päässä.

Säästöt olisivat melkoiset. Verorahat ohjautuisivat emomaan järjellisiin hankkeisiin. Eduskunnastakin poistuisi yksi kallispalkkainen kansanedustaja. Ulkomaille olisi lyhyt matka. Ei tarvitsisi murehtia suomen kielen opetuksesta Ahvenanmaan kouluissa. Ja ruotsalaisilta ei kannata edes kysyä tai mainita koko asiasta. Olisi erityisen nautinnollista seurata, miten naapurimaa reagoisi siihen, että mikä lippu se siellä liehuu entisen Eckerön posti- ja tullitalon katolla.

Marssittiin sitä ennenkin

Valtakunnanjohtaja vappumarssilla

Jyväskylässä osoitettiin mieltä ja mellakoitiin. Uusnatsit ilakoivat keskenään ja pitelivät pahoin muutamaa mielenosoitusta seurannutta. Suomen Vastarintaliike näytti voimansa. Täältä pesee ja tarvittaessa väkivaltaakaan ei kaihdeta. Niinistön Suomessa kaikki on mahdollista.

Jos joku ei tiedä niin ei siitä nyt niin montaa kymmentä vuotta ole, kun valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin osoitti joukkoineen mieltä Turun koleassa vappusäässä. Olivat saanet kerättyä kymmenkunta miestä marssille ja miesten univormutkin olivat nätisti aatteen mukaiset. Tuohon aikaan, 1970-80 luvun taitteessa, natseille kuitenkin lähinnä naurettiin. Ajat ovat muuttuneet ja enää ei naurata.

Siitoimella oli valokuvausliike Kaskenkadulla ja poikkesin kerran tapaamassa itse valtakunnanjohtajaa.  Olin juuri suorittanut viimeisen ajokokeen hyväksytysti ja ajokorttiin piti tietenkin hankkia valokuva. Muistan vieläkin elävästi astuneeni hämärästi valaistuun liikkeeseen, jossa Pekka ja vanhempi kaljupäinen mies päivystivät.

Herrat ilmeisesti säpsähtivät, kun outo pitkätukka lampsi ovesta sisään. Asiakkaita tuossa paikassa kun ei paljon käynyt, joten se varmaankin hämmensi herroja, jotka olivat innokkaasti tutkimassa mystiikkaa käsittelevää kirjallisuutta. Liike oli täynnä natsihenkistä rekvisiittaa, teräaseita ja muuta sopivaa kirjallisuutta. Valokuvaaminen taisi olla vain sivujuonne valtakunnanjohtajan kuvioissa.

Se kamerakin sitten jostain nurkasta löytyi. Siinä vaiheessa, kun laatikkokamera räpsähti ja Siitoin löysi kuvani sen kätköistä, aavistin, että tulisin luultavasti kokemaan ennennäkemättömän taiteellisen pettymyksen. Nähdessäni oman kuvani mutisin, että tämä ei nyt ainakaan ole sitä, mitä ajattelin. -Kyllä se kelpaa, Pekka totesi lakonisesti.

Mustavalkoinen valokuvani muistutti, jos ei nyt pikkunatsia tai pedofiilia niin vähintäänkin juuri vankilasta karannutta roistoa. Siitoimen pistävän katseen alla en kuitenkaan uskaltanut valittaa enempää otoksen laadusta, vaan maksoin kiltisti valtakunnanjohtajan vaatimat 10 markkaa. Olin tyytyväinen, kun ovikello kilkatti iloisesti astuessani ulos valtakunnanjohtajan taideateljeesta.

Selvisin onnellisesti hengissä ja pahemmilta traumoilta. Valtakunnanjohtajan ottamat kuvat ovat vieläkin tallella mutta tietyistä syistä jätän ne julkaisematta. Ajokorttiani varten kävelinkin suoraan seuraavaan liikkeeseen, jossa hehkeä nainen saikin kuin saikin otettua normaalin ihmisen näköisen kasvokuvan.

Kekkosen Suomessa asiat olivat toisin. Natseja oli vain kourallinen. Nyt niitä löytyy massoittain jokaisesta eurooppalaisesta maasta. Etenkin Euroopan unioniin kuuluvat maat ovat kunnostautuneet näissäkin asioissa. Talous sakkaa ja kapitalistinen talousjärjestelmä elää suurinta maailmanlaajuista kriisiään. On sopivien syyllisten etsinnän aika.

Hirvee Kaamos

Olin eilen hirveessä horroksessa ja ostin tutulta kauppiaalta levyn, joka piti ostaa jo 1977. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Levy on mestari Ilpo Murtojärven taidonnäyte siitä, millä tavalla kitaraa pitää käsitellä. Tuotos jäi Kaamoksen ainoaksi. Deeds and Talks on ns. edistyksellistä musiikkia, joka ei luonnollisesti suurta yleisöä tavoittanut.

Murtojärvi oli tuohon aikaan legenda suomalaisissa musiikkipiireissä. Turun progekingi piti tasollisesti ja laadullisesti pystyssä muitakin paikallisten musamiesten kokoonpanoja. Anteeksi nyt Pasi ja lepää rauhassa, mutta Murtojärven jälki kahdella Raappanan ensimmäisellä pitkällä kiekolla pitää homman kasassa ja tuo sitä kaivattua syvyyttä.

Murtojärvi on ollut jo pitkään "luovalla tauolla" ja taitaa nykyään olla pääasiallisesti musiikillisissa opetustehtävissä. Sääli sinänsä, sillä kitaravirtuoosilla olisi ollut paljonkin annettavaa. Lienee tiettävästi tehnyt kuitenkin joitain sävellyksiä.

Itse levyn kakkospuoli maistuu ja kuulostaa paremmalta kuin ykkönen. Moment (Now) on kitaran ja urkujen välistä debatointia. What the hell is going on, Look at the way you`re running on, Look for the way you´re running for; sanoitukset näykkivät kuulijaansa. Toinen kakkospuolen kappaleista, When shall we know, on funkahtavin ja melodisin.

Levyn viimeinen biisi, Suit-Case on rockin sinfoniaa. Zappamaista iloittelua ja jopa pientä kakofoniaa, jammailua ja kaikki päättyy melodramaattisesti kuin seinään. Ei voi kuin hämmästellä ja todeta, että osattiin sitä ennenkin. Levy on kiistatta suomalaisen progressiivisen musiikin helmiä.

Selvisin horroksestani ja lompakon tyhjentymisestä varsin nopeasti. Näillä harvinaisuuksilla kun tuo hinta sattuu olemaan yllättävän korkealla. Nälkä ja jano kasvaa tietenkin kuin pikkupojalla. Niin, että jos jollakulla lukijalla on tarjolla Pasi & Mysiinin vinyylejä kohtuuhintaan, niin tarjouksia otetaan vastaan. Tiukkaa Penalii ja Todellista Elämää olisi hakusessa.

Taloustieteilijöiden totuudet

Ykkösen Ulkolinjalla tuli otsikon niminen dokumentti maailmalla harjoitetun talouspolitiikan suuntauksista. Historiallisesti tarkasteltiin lähinnä Friedmanin ja Keynesin välisten linjaristiriitojen suuntauksia ja seurauksia. Uusliberalismi vastaan suunnitelmatalous noin karkeasti kärjistäen. Keynesin ajatuksille naurettiin ja ne suorastaan teilattiin 1980-luvulla alkaneella monetaristien valtakaudella. Nyt on talouspolitiikan suunta dokumentin mukaan taas muuttunut.

Päähenkilöksi toimittaja kaivoi esiin ranskalaisen taloustieteilijä Thomas Pikettyn, jota hän vertasi jopa itse Karl Marxiin. Piketty on saanut melkoisen kulttimaineen kirjoittamastaan teoksestaan, "Pääoma 2000-luvulla". Valitettavasti tuo kirja on vielä lukematta. Tosin Pikettyn ajatusmaailma on kyllä yhtä lähellä PartaKallen ajatuksia kuin Grouchon komiikka. Yhteistä heille lienee kapitalistisen talousjärjestelmän markkinarakenteiden oivaltaminen.

Pikettyä voisi enemmänkin luonnehtia jälkikeynesiläiseksi. Keynesin perusajatus oli mm. valtion aktiivinen rooli julkisten investointien käynnistäjänä suhdanteiden hoidossa. Lama-aikana pidetään huoli työllisyydestä ja korkeasuhdanteessa inflaation hillitseminen nousee avainasemaan. Piketty näkee taas progressiivisen verotuksen ja tasaisemman tulonjaon olevan edellytys markkinatalouden toimivuudelle. Yhteistä on perusajatus, että kokonaiskysynnästä huolehtiminen pitää rattaat pyörimässä.

Vaikka euroalueen ongelmista dokumentissa ei suoraan kerrottu, Pikettyn näkemys euroalueesta on tyly: Olemme luoneet hirviön. Yhtenäisen finanssi- ja veropolitiikan puuttuminen rahaunionin mailta luo olosuhteet, joissa yhtenäisen rahan käyttö kärjistää maiden välisiä eroja. Verokilpailu on saanut jo sellaiset mittasuhteet, että eriarvoistuminen vain kasvaa. Pääoman keskittymistä voi estää vain tehokkaalla verottamisella.

Dokumentissa saivat puheenvuoron myös IMF:n pääjohtaja, Obama ja Juncker. Sanottiin suorat sanat ja näytti siltä, että he olivat vielä ihan tosissaan. Nyt elvytetään yhdessä tuli kuin yhdestä suusta. Ruotsalaisen toimittajan haastattelemat ruotsalaiset poliitikotkin  olivat innolla rakentamassa rautateitä, satamia ja uusia metrolinjoja. Infra kuntoon kerralla ja talous nousuun.

Suomessa puhaltavat toiset tuulet. Täällä leikataan, saksitaan ja parsitaan. Täällä tarjotaan yrittäjyyttä ja veroalennuksia. Täällä Suomen oma hymypoika, ex-koulukiusaaja ja yksi ihan perseestä -tyyppi puhuvat jostain Kreikasta ja rakenneuudistuksista. Tuntui ihan siltä, että tässä maassa eletään aivan toista todellisuutta ja eri galaksissa. Niin kummallisilta tuntuvat nämä meidän poliittisten päättäjien puheet tämänkin dokumentin jälkeen. Suomi on outo maa.

Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Ehdin jo kuvitella, että tälle euroharjoitukselle pantaisiin vihdoinkin piste. Toivoin, että sitä tarvittavaa rotia löytyisi poliittisilta päättäjiltä ja todettaisiin Kreikan olevan maksukyvytön myös pitkällä aikavälillä. Hartaille ja uskoville unionisteille tosiasioiden tunnustaminen on tietenkin vaikea pala. Tosiasia on, että Kreikka ei tule maksamaan velkojaan koskaan takaisin. Euromaiden veronmaksajille hivutetun tolkuttoman lainamäärän summa jää toki vielä arvailujen varaan.

Rehellisempää olisi ollut tunnustaa, että annetaan velat anteeksi ja lopetetaan maan kiusaaminen. Kreikkalaiset elävät tavallaan ja eikö se ole juuri sitä moniarvoisuutta, jonka perään Euroopan unionissa huhuillaan. Meitä ei voi pakottaa samaan muottiin. Pankit on jo pelastettu ja euromaiden vapaasti sivistetyt kansalaiset istutettu maksajan paikalle.

Pankkikriisin pelottelulla Kreikan suhteen toimittiin toisin kuin Islannissa. Islanti on jo kauan ollut hyvää vauhtia toipumassa, kun kansa pisti vastaan. Yksityinen pääoma nieli omat tappionsa nuristen mutta kansanvalta ja järki voitti. Toki summat ovat toista luokkaa kuin Kreikan tapauksessa, mutta periaate on sama. Nyyti kuitenkin oli rohkea ja puraisi Mörköä hännästä Islannissa, joka pötkikin peloissaan pakoon.

Kreikassa taas troikka astui kuvaan ja alkoi pelottelemaan ja uhkaamaan kreikkalaisia. Työttömyys maassa on ennätysluokkaa, palkkoja ja eläkkeitä on laskettu ja kaikkein huonoimmassa asemassa olevat kärsivät jopa nälkää. Yksityisen suurpääoman ehdoilla toteutettu liittokuvio oli jo rakennettu unionin sisään ja sen pohjalta luonnollisesti toimittiin. Tämä oli yksi niistä aivan keskeisistä syistä miksi aikoinaan äänestin Euroopan unionia vastaan.

Kreikkaa on helppo syyttää korruptiosta ja veronkierrosta. Sehän lienee ollut maan tapa jo pitkään. On kuitenkin aika vaikea syyttää kreikkalaista siivoojaa, opettajaa tai sairaanhoitajaa maan ongelmista. Ongelman ytimessä on ulkomainen pääoma, joka teki huonoja sijoituspäätöksiä. Niitä velkoja me nyt yhdessä maksetaan muiden homssujen kanssa.

Suomalaisen iltapäivälehdistön trollitoimittajat ovat saaneet taas jutun aiheita. Kerrotaan miten joku suomalainen politiikko tylyttää kreikkalaisia, joku taas kiemurtelee ja anteeksi ei velkoja ainakaan anneta. Todellisuus on paljon harmaampi ja värittömämpi. Suomi jatkaa edelleenkin kuin partiopoika Lipposen ja Niinistön oikeaksi katsomalla ja valitsemalla tiellä. Suomen pelottavat hemulit saavat korkeintaan aikaan naurunpyrskähdyksiä niissä tahoissa, joissa päätöksiä tehdään.

Huomenna ollaan jo viisaampia. Kreikassa äänestetään taas kerran. Miten rahamarkkinat ja pörssi käyttäytyy? Ovatko pelurit jo pelinsä pelanneet? Vieläkö Mörkö ulisee? Tuleeko rytky vai jatkuuko ainainen kitinä? Kuka ostaa Kreikan ja millä hinnalla? Alkoiko vuosituhannen alennusmyynnit? Mutta kuka lohduttaisi Nyytiä?

Salossa soi blues

Microsoft sulkee Salon toimipisteensä ja yli tuhatta työntekijää odottaa potkut. Ympyrä on sulkeutunut ja Nokian kanssa naimisissa ollut kaupunki menettää viimeisen yhteytensä tutuksi tulleeseen liiketoimintaan. Kännykkäteollisuus kuopataan surutta kaupungissa, josta kaikki aikoinaan alkoi. Vaikka lopettamista osattiin jo vähän odottaakin, oli se silti järkytys monelle salolaiselle.

Paljon parjattu Elop taisi sittenkin osoittautua kultakimpaleeksi Nokialle. Nokia sai matkapuhelinyksiköstään enemmän kuin Microsoft joutuu nyt kirjaamaan alas ostamastaan yksiköstä. Siinä mielessä onni sikisi onnettomuudessa ja Nokia pelastui. Vaikka Elop ei kuuleman mukaan ollutkaan mukana neuvotteluissa, painoi hänen sanansa kuitenkin varmasti Microsoftin päässä. Kauppa osoittautui huonoksi Microsoftille ja myös Elop sai myöhemmin potkut.  

Elopia ei voi syyttää Nokian kohtalosta. Syyt siihen löytyvät paljon lähempää ja kaukaisemmalta ajalta. Nokia ylin johto osoittautui kapeiden hartioiden ja kevyiden taitojen osaajiksi. Kyvytön Ollila ja vielä kyvyttömämpi Kallasvuo käytännössä tuhosivat Nokian ydinliiketoiminnan. Kummallakaan ei ollut riittävää näkemystä siitä, mihin ala on menossa.

Nokian innovatiivisuudesta on puhuttu paljon. Sitä tietämän mukaan olikin, mutta hankkeet torpedoitiin lähes järjestään yrityksen ylimmässä johdossa. Esimerkkinä vaikkapa kosketusnäyttö, joka Nokialla oli valmiina jo kauan ennen kuin Apple sen taitavasti rahasti. Molemmat kyseiset Nokian johtajat osasivat sen sijaan taitavasti rahastaa miljoonaoptionsa.

Kevyillä yritysjohtajataidoilla on helppo ratsastaa ja paukutella henkseleitä, kun ajat ovat hyvät. Ei ole kilpailua ja tuote myy itse itseään. Vasta siinä vaiheessa kun kilpailu kovenee ja alalle on tunkeutumassa muitakin toimijoita, punnitaan johtajan kyvyt. Sitä kykyä ei kumpikaan edellä mainituista herroista valitettavasti omaa.

Salo on kovien aikojen edessä. Kaupunginjohtaja Rantakokkokin on kuuleman mukaan ottamassa yhteyttä myös Nokiaan. Kaupungissa vapautuu lähiaikoina taas tyhjää toimitilaa lisää, jos yritystä vaikkapa sattuisi kiinnostamaan. Sitä ennen levylautasella soi kuitenkin blues ja Aija Puurtinen. Eikä tuo kuulosta ollenkaan niin surumieliseltä, kuin saattaisi kuvitella.

Yksin yksinäinen

Mediassa valitetaan, että presidentti Niinistön mukaan Suomi jäi niin yksin Etyj-kokouksen tiimoilla. Kukaan ei kertonut meille miten tulisi toimia venäläisten suhteen, kun naapurimaan valitsemat kokousedustajat sattuvat  olemaan EU:n kuuluisalla "matkustuskieltolistalla". Kuvernöörimäinen ote ulkopolitiikan ylimmässä johdossa vahvistui entisestään.

Alkoi selittelyjen vuolas virta. Olisimme kyllä ja halusimme toki, jos vain tietäisimme miten. Suomi antaa itsestään kuvan, että rähmällään ollaan ja oikeaan suuntaan. Itsenäinen ulkopolitiikka näyttää olevan menneisyyttä. Konditionaalin käytöstä on tullut muotia ulkopolitiikan hoidossa. Jos vain osaisimme ja jo vain suostuisimme ja tietenkin selvittäisimme ja uskoisimme.

Mikä sitten on se taho, jota niin kuuliaisesti ja nöyrästi maamme ylin ulkopoliittinen johto haluaa totella ja nöyristellä. Sellaista tahoa ei ole olemassakaan. Jos joku väittää, että EU:lla on jokin yhtenäinen ulkopolitiikka, niin hän joko naiivi tai omaa vähä-älyisen politiikantekijän yksinkertaiset putkiaivot. Jokainen itseään arvostava ja historiansa kanssa sinut olevan kansallisvaltio hoitaa itsenäisesti maansa suhteet ulkopuoliseen maailmaan riippumatta siitä, mitä unionin tasolla on kenties sovittu.

On tietysti helppoa piiloutua toisen selän taakse ja syyttää muita. Suomella tämä taito on kehittynyt suorastaan taitolajiksi. Maalaisjärjen ja ymmärryksen käyttökään ei pitäisi olla kielletty. Ulkoministeri Soinikaan ei taida omata kovin hääppöistä tajua diplomatian saralla vaikka onkin näemmä ostanut uuden olkalaukun vähän niin kuin entinen ulkoministeri. Suu käy entiseen malliin ja tietenkin väärissä paikoissa.

Farssin aikana vähemmälle huomiolle on jäänyt koko Etyj -prosessi ja sen merkitys tämän päivän Euroopalle. Kekkosen aikoinaan Helsinkiin haalima valtiomiesjohto oli taidonnäyte diplomatian
osaamisesta. Jakautunut Eurooppa kokoontui ensimmäistä kertaa saman pöydän ääressä riippumatta erilaisista katsontakannoista. Ja taisi siellä vierailla myös kunnia-arvoisia edustajia Atlantin takaa.

Ministeri Iloniemeäkin haastateltiin televisiossa, sillä olihan hän toiminut Kekkosen apurina 40 vuotta sitten järjestetyssä konferenssissa. Ministeri oli ilmeisesti nauttinut ilolientä, kun hän kovasti ihmetteli, miksi venäläiset olivat valinneet sellaisia kokousedustajia, jotka olivat pakotelistalla. Diplomaattinakin kunnostautunut Iloniemi unohti, että itsenäisen valtion yleensä ei tarvitse kysyä muilta, ketä paikalle voi lähettää.

No joka tapauksessa Suomen maine yhtenä EU:n kuuliaisena ja nöyränä vasallivaltiona vailla omaa päätösvaltaa korostui kesän kuumina ja aurinkoisinä päivinä. Suomalaiset ulkopolitiikan päättäjät onnistuivat tökerösti tärveltämään perinnön, josta maamme on saanut kiitosta menneinä vuosina. Minkä Kekkonen aloitti sen Niinistö lopetti.

Kreikkalainen romanssi

Olen kirjoittanut Kreikasta blogissani aika usein syistä, jotka lienevät tuttuja kaikille aikaansa seuraaville. Siis maan talouskriisistä ja etenkin ns. eurokriisistä. Joskus tuntuu, että jo ihan riittävästi, joten välillä voi vähän höllentää ja miettiä mukaviakin asioita ennen tulevia onnettomia tapahtumia.

Tutustuin nuoruudessani kreikkalaiseen tyttöön, jonka kanssa seurustelimme aina siihen asti kun hän lähti takaisin Ateenaan. Itse asiassa suhde syveni niin vakavaksi, että olin jo jossain vaiheessa muuttamassa Kreikkaan. Selvitin innokkaasti opiskelumahdollisuuksia Ateenan yliopistossa mutta lähtemättä jäi. Opinnot Suomessa olivat siinä vaiheessa, että katsoin parhaaksi jatkaa niitä tutussa ympäristössä.

Evitalla oli jo silloin selvä päämäärä. Valmistuttuaan lääkäriksi hän muuttaisi välittömästi Yhdysvaltoihin töihin. Kreikassa kuulemma ei ole mahdollisuuksia saada kunnon työpaikkaa. Muistan hämärästi nuorena idealistina, etten kauheasti pitänyt juuri tuosta ajatuksesta. Väitin, että Kreikassa riittäisi varmasti töitä pätevälle gynekologille.

Aivovuotoa ja aivotyövoimaa, mahtavia sanoja globaalissa taloudessa ja jo siihen aikaan. Hän kuului ns. parempaan väkeen ja oli tottunut myös sen standardin mukaiseen elintasoon. Ensimmäinen ja ainoa riitamme oli mahtipontista poliittista väittelyä kreikkalaisella temperamentilla ja suomalaisella vittuilulla varustettuna. Oli lähellä, ettei siihen olisi päättynyt juuri alkanut kiihkeä romanssi.

Ymmärsin kuitenkin herrasmiehenä perääntyä. Tunteitani myös kummasti viilensi kutreiltani valuva kylmä suomalainen olut, jonka riidan toinen osapuoli oli sinne suutuspäissään kumonnut. Sanomattakin lienee selvää, että suhteemme vain syveni ja lämpeni entisestään tuon episodin jälkeen. Ymmärsin myös hyvin nopeasti, että joka paikassa ei tarvitse välttämättä aukoa päätään.

Tutustuminen ulkomaalaisiin on aina opettavaista ja avartavaa. Minäkin opin sangen nopeasti mm. naisen alapään latinankieliset nimet. Huomasin heti, että opettajallani on selvä professionaalinen ote noihin juttuihin. Musiikkimakummekin oli kovin yhtenäinen, sillä molemmat rentouduimme villisti suomalaisen ns. valkoisen neekerin konsertissa.

Kaukosuhteemme hiipui kuitenkin ajan mittaan. Ei ollut rahaa matkustaa ja nettikin oli vielä keksimättä. Yhteyttä pidettiin tuohon aikaan kirjeitse ja lankapuhelimella. Olen joskus miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos olisi lähtenyt vieraille maille. Säpinää riittäisi kybällä ja voisi olla nykyään aika kiperät ja tuuliset olot Ateenan kaduilla.

Paljon paremmalta ajatukselta tuntuukin laittaa upea Arletan vinyyli, 12 + 1 laulua (1969) lautaselle soimaan. Arleta on koonnut Manos Hadjidakisin sävellykset kätevästi yhdelle levylle. Arleta on niitä Kreikan ns. uuden aallon laulajia, jotka olivat suosittuja mm. Parisiin opiskelijakevään tapahtumien johdosta. Balladia kitaralla ja pianolla säestettynä. Evitalla on hyvä musiikkitaju, sillä yllättävän seesteistä ja rauhoittavan kreikkalaista musiikkia on tarjolla vielä näinä myrskyisinä aikoina.

Vain muutaman vinyylin tähden

Sanotaan, että Suomessa on vinyylibuumi. Tai ainakin näin on kerrottu olleen jo muutaman vuoden. Vaikka prosenttiluvut ovatkin huimassa kasvussa, todellisuudessa vinyylilevyt ovat edelleenkin harvojen ja valittujen harrastus. Omat älppärini ovat kuitenkin kuuliaisesti seuranneet omistajaansa lukuisilla muuttoreissuilla.

-Ek sää viäläkään oo päässy näistä eroon olen kuullut monta kertaa hikisen muuttomiehen suusta. Nää painaakin niin perkeleesti. Apurit on moneen kertaan vaihtunut mutta vinyylit ovat edelleen tallella. Ja lisää äänilevyjä on kertynyt vuosien saatossa. Timo Lassyn viimeisinkin on jo tilattu, kunhan nyt saavat lisää tavaraa. Osa äänilevyistä on siis edelleenkin kysyttyä ja ylivoimaisesti suurin osa ei kuluttajaa kiinnosta. Lupasivat kyllä lähettää heti, kun saavat lisää.

Näillä mennään. No, Lassyn ehtii varmasti vielä tsekkaamaan Baltic Jazzeilla ennen kuin levy on perillä kotona pyörimässä lautasella. Siis sitä vanhahtavaa soundijatsia, perinteikästä ja ilmavaa souljatsia. Saksofoni soi kirkkaan hämyisenä ja vähän niin kuin lattareissa oltaisiin, jos joku nyt ei miestä satu tunnistamaan.

Vaikka hintataso onkin jonkun verran noussut, ei vinyylilevyjen kerääminen ja kuunteleminen nyt niin kallista ole. Uuden viritinvahvistimen jouduin tosin hankkimaan, kun vanhasta pimahti phono johonkin bittiavaruuteen. Vanha Tehnicsin levari 80-luvulta toimii kuin junan vessa. Uusi neula ja siinä kaikki. Ja Räsäsen Olavin komiat kajarit on pompottanu jo yli 30 vuotta. Uudet kuulokkeet tuli toki hommattua naapurisovun takia.

Kirppareilla, toreilla ja divareissa on käytettyä levyä mukavasti vieläkin tarjolla. Vielä muutama vuosi sitten sai pilkkahinnalla. Ei kuitenkaan enää. Asiantuntevat myyjät ovat tiedostaneet hintatason. Tosin usein aivan väärin perustein. Vanhassa käytetyssäkin äänilevyssä kunto on se, joka ratkaisee. Pidän itseäni enemmänkin hyvän musiikin kuuntelijana kuin harvinaisten levyjen keräilijänä. Mieluummin jätän ostamatta, jos levyä ei voi kuunnella.

Siis levyn kansi ja itse kiekko on oltava kondiksessa. Ei voi pitää (near minttinä) äänilevyä, jonka kanteen naapurin koltiainen on piirtänyt kirkkoveneen ja levy rahisee ja ritisee vaikka myyjä puhdistikin sen erikeepperillä. Saattaa toki olla, että uriin jäi jotain liimaa tai muita vastaavia selityksiä kyllä riittää. Äänilevyn säilyttäminen ja musiikista nauttiminen vaatii hellää kättä ja huolenpitoa. Hyvänä pidetty vinyylilevy on jo itsessään taideteos.

Digitaalinen äänimaailma on tunkeutunut kaikkialle. Vinyylilevy ei oikein sovi nykyaikaan omassa analogisessa maailmankuvassaan. Monella nuorelle saattaa olla suuri hämmästys levysoitin, jossa äänirasian ja neulan avulla saadaan aikaan musiikkia pyörittämällä yleensä mustaa kiekon näköistä levyä. Vanhoille harrastajille tulee mieleen lähinnä oma nuoruus, kun lautasella soi rokki.

Toivotaan, että upeasti ja täyteläisesti soiva musta plätty jääkin vain meidän harvalukuisten ymmärtäjien omaksi jutuksi. Maailmassa on sentään jotain pyhää ja pysyvää. Vaikka nuorisoa onkin jonkin verran näkynyt jo penkomassa levyhyllyjä, enemmistö harrastajista on kuitenkin vanhemmasta päästä. Hinnoilla kun on paha tapa karata, kun kysyntä kasvaa.

Viipuri sisällissodan pyörteissä

Viipurin vappumarssilla

Teemu Keskisarja kirjoittaa totuttuun tapaansa: elävästi kuolleista ja sen kummemmin kainostelematta. Vuoden 1918 huhtikuisen Viipurin taisteluja värittivät monet teloitukset ja sekasortoinen kaupunkisota, jossa punaiset kärsivät kirvelevän tappion. Kirjaa voisi luonnehtia melkein fiktiiviseksi ja kaunokirjalliseksi tuotteeksi ellei tietäisi, miten paljon lähdeaineistoa Keskisarja on kahlannut läpi. Faktat puhuvat karua kieltään.

Jo Ylikankaan Raudun taisteluista jäi blogistille mieleen valkoisten sotapäälliköiden syvä keskinäinen juopa ja eripuraisuus. Ja lähes naurettavuuksiin menevä oman kunniansa perääminen vain korostuu Keskisarjan kirjassa. Tulee jopa mieleen, että hajanaiset sotajoukot sotivat kukin lähinnä omaa sotaansa. Yhteisenä nimittäjänä toimi toki vastustajan nujertaminen hintaan mihin hyvänsä. Venäläisviha yltyi lähes hysteeriseen ja mielipuoliseen raakuuteen. Haluttiin antaa kunnolla isän kädestä.

Jääkärikapteeni Aarne Sihvo leivottiin sodan alkukahinoiden sankariksi ja tsaarinupseeri Herman Wärnhjelm joutui väistymään komentajan paikalta. Katkeruutensa hän purki kirjeitse suoraan Mannerheimille haukkuen Sihvoa "arvaamattomaksi, häikäilemättömäksi ja karkeaksi".

Jääkärikoulutuksen saaneesta Voldemar Hägglundista tehtiin Sihvon adjutantti olosuhteiden pakosta. Tupakoidessaan kun mies oli vahingossa laukaissut taskussa olleen pistoolinsa omaan jalkaansa. Kepin kanssa ei rintamalla pärjää. Jääkärikenraalin omasta pojasta tuli sitten myöhemmässä vaiheessa Suomen puolustusvoimien komentaja.

Valkoisten joukkojen oli määrä karkottaa "Leninin huligaanit Karjalasta ja Vienasta" Antrean asemalla vannotun Mannerheimin pyhän miekkavalan velvoituksella. Ja tuota sotaa piti käydä "empimättä ja säälimättä". Sihvon veljeskatraan nuorimmainen, Antti menehtyi vain 16 vuotiaana vapaaehtoisena Ahvolan rautatiesillan epäonnistuneessa räjäytysyrityksessä. Ja luonnollisesti poika oli lähtenyt sotaan salaa vastoin vanhempiensa tahtoa.

Viipurin valtaus

Punaiset pitivät jöötä Viipurissa ja se oli tietenkin valkoisten lopullisena tavoitteena. Viipurin suojeluskuntalaiset olivat pankinjohtaja Kaarle Rantakarin johdolle painuneet maan alle ja kaupungin kellareihin. Mannerheim nosti kenraalimajuri Ernst Löfströmin, vanhan vihamiehensä, Itäarmeijan komentajaksi. Hajota ja hallitse ja Sihvo piti ohittaa. Suomenkieliset ja -mieliset olivat hävinneet. Löfströmin sanotaan olleen joukkojensa keskuudessa ns. ei-toivottu persoona.

Valkoiset valtasivat Viipurin käytännössä parissa päivässä. Saksalaisen eversti Ulrich von Colerin johtama äkkirynnäkkö epäonnistui, mutta saartorengas länsipuolelta Sihvon johdolla tuotti lopulta tulosta yhdessä eversti Edvard Ausfeldin johtamien itäpuolen joukkojen kanssa. Kenraalimajuri Karl Fredrik Wilkmanin joukkojen oli määrä antaa lopullinen isku kaupungin pohjoispuolelta. Antoivat myös vahingossa omilleen, kun luulivat Sihvon joukkoja punikeiksi heidän vaatetuksen perusteella. 12 Sihvon resupekkaa  kuoli omien luoteihin.

Juomingit olivat huikeat vapunaattona valkoisten voiton johdosta Viipurin Seurahuoneella. Juopottelun melskeissä tunnettu säveltäjä Toivo Kuulakin menetti henkensä epäselvissä merkeissä. Ruotsalainen esikuntapäällikkö Axel Rappe jatkoi jo pitkään kestänyttä ryyppyputkeaan ja uhosi suomalaisille valloittaneensa yksin koko kaupungin. Ruotsalainen lehdistö otti tietenkin myöhemmin oman poikansa kertoman totuutena, kun hän kertoi olleensa "koko Itäarmeijan operaation johtaja".

Mannerheimkin saapui kaupunkiin jakamaan mitalit ja palkitsemaan sotaurhot. Seurahuone ja Viipurin kirkot oli puhdistettu. Mannerheim nöyryytti Löfströmiä, Itäarmeijan komentajaa, ja kiitti erityisesti jääkäreitä. Löfström unohtui, olihan hän syyllistynyt etikettivirheisiin, joita ylipäällikkö ei suvainnut. Kunnian Viipurin valtauksesta sai Sihvo ja ylipäällikkö itse. Ei ole ihme, että puheet ja jälkikirjoitukset Viipurin tapahtumista ovat herättäneet ristiriitaisia ja kärjekkäitä kirjoituksia jälkeenpäin.




 

Teloituskomppania työssään


Pienenpuoleinen mies

Kuka oli sitten se kulkueen kärjessä ratsastava "pienenpuoleinen mies", jolla oli silmälasit, harmaa puku ja Kajaanien sissien tunnus käsivarressaan. Hänen komennuksessaan Suomen historian suurin joukko teloitettavia marssitettiin linnoitusalueen valleille. Päivä oli 29. huhtikuuta 1918 kello 15. Tuolloin suoritettiin etninen puhdistus, jossa henkensä menetti reippaasti yli 200 vangittua. "Sekalainen seurakunta, suurkaupungin hampparista hienonpuoleiseen herrasmieheen", niin kuin eräs silminnäkijä teloitettuja kuvaa.

Yhteistä teloitetuille oli mm. venäjän kieli. Suurin osa teloitetuista molottivat vierasta kieltä ja se riitti. Rodulla oli merkitystä. Joukkoteloituksen uhrit olivat pääosin venäläisiä säätyyn katsomatta, jossa Vaasan rykmentti ja Kajaanin sissit hoitivat käytännössä teloitustoimet. Urho Kekkonen ei tiettävästi Viipurin ennättänyt ollessaan lomilla. Kajaanin lyseolainen ehti täyttämään valansa velvoitteet myöhemmin Haminan valleilla.

Keskisarja pohtii paljon teloitusten syitä ja seurauksia. Jo aikaisemmin punaiset olivat teloittaneet Viipurin läänivankilassa vajaa 40 enemmän tai vähemmän valkoista. Tuota "hauskaa retkeä", niin kuin punaisten sotapäällikkö Jallu Kaipiainen tapahtumaa luonnehti, väritti runsas alkoholinkäyttö. Alkoholi esitti muutenkin Viipurin tuhotöissä runsasta roolia. Kostohalut olivat kovat kummallakin puolella ja viina sai veren mukavasti kuohahtamaan.

Sanomattakin lienee selvää, että pienenpuoleisen lahtariupseerin henkilöllisyys ja käskytykset ovat jääneet historian hämärään. Enemmänkin suomalaisia on muistutettu lääninvankilan teloituksista. Venäjän nostaman nootin johdosta ylipäällikkö perusti myöhemmin tutkijatoimikunnan selvittämään venäläisteloituksia. Mitään ei selvinnyt vastuista ja kukaan ei ilmeisesti käskyttänyt. Tutkijatoimikunnan johtaja kenraalimajuri Löfströmin mukaan Mannerheim palveli isänmaata tavalla, joka "ei ollut ainoastaan naurettava vaan myös rikollinen".